torstai 21. helmikuuta 2013

Huumorintajuton mielipidekirjoitus vauvojen värikylvystä, totta kai kokeilematta



Neuvolan seinällä oli mainos vauvojen värikylvystä. Ilmeisesti se on nyt pinnalla. Kyseessä on taidekasvatuksellinen, rekisteröity metodi, jonka tarkoituksena on ”värien moniaistinen kokemuksellisuus ja elämyksellisyys, vuorovaikutuksellinen työskentely ja hetkessä oleminen”. Käytännössä homma toteutetaan antamalla lasten pelmuta syötävien aineiden seassa vaippasillaan.

Taidan olla nuiva tyyppi, kun ajatus ruoalla leikkimisestä ei nappaa. En aio viedä Aikavarasta kellimään mustaherukkasurvoksessa ja sotkemaan tyrnisosetta ympäri lattiaa kuolaisilla käsillään.

Olin nirso ja pieniruokainen lapsi. Äiti yritti kaikkensa saadakseen mut syömään. Edes jotain. Jouduin sairaalaankin, kun lopetin syömisen. Äitini lapsuudenkodissa ei kylvetty yltäkylläisyydessä, saati sitten ruoassa. Kuulin tarinoita Nälkämaan lapsista ja pettuleivästä. Tositarinoita.

Sittemmin olen kasvanut suuriruokaiseksi ja ruokaa arvostavaksi aikuiseksi. Tuntuu ristiriitaiselta, että maksamme kympin siitä että vauvamme pääsevät kieriskelemään aprikooseissa, ja ruoan tahrimat lattiasuojat heitetään tunnin jälkeen roskiin. Vain sadan metrin päässä jossain kolhossa yksiössä monilapsinen perhe saattaa vetää kaurapuuroa päivälliseksi jo kolmatta päivää.

Syyllistämistä ja syyllistymistä, joku voi ajatella. Tiedän, etteivät meidän käyttämättä jättämät värikylpysoseet päädy leipäjonossa hytisevän yksinhuoltajan keittiöön. (Olisipa se niin yksioikoista!) Silti suhteellisen kalliiden ja ihan käyttökelpoisten ruoka-aineiden tahallinen hukkaan heittäminen ärsyttää.

Olen niitä tylsiä tyyppejä, jotka vielä uskovat etteivät vauvat tarvitse monitasoisia harrastuksia.* Että kun on vielä kovin pieni ja tuore, jokainen uusi yksityiskohta ja opittu taito on ihmeellinen. Varpaitakin piti kummastella monen viikon ajan, sitten kun ne sieltä hankalasta piilostaan suunnilleen nelikuisena löytyivät. Jos et ole ikinä ennen nähnyt siivilää/hiustenkuivaajaa/koiraa/traktoria/lehtiä puissa/isin punaisia kalsareita, miksi tarvitsisit muita virikkeitä kuin aikuisen mielestä tavalliselta vaikuttavan arjen?

*Vauvajumpassa ja -tanssissa käyn Aikavarkaan kanssa mun oman mielenterveyden vuoksi – jotta saisin tunnin verran aikuiskontakteja ja vertaistukea muilta äideiltä.

Taiteelliset piirteet pääsevät lapsissa esiin ilman ruoalla sotkemistakin, sitten kun sen aika on – eli ei välttämättä vielä kuusikuisena. Vuorovaikutusta mahtuu arkeen koko vauvan hereilläolon ajan, kun hänen kanssaan jutellaan, leikitään ja jumpataan, kun hänelle lauletaan ja hymyillään, kun häntä syötetään, hoidetaan ja puetaan. Hetkessä olemista voi kokeilla vaikka silloin, kun vauva nostetaan vaunuista sisälle ja matkalla jäädään kuuntelemaan miten lumien sulamisvesi lirisee katolta ränniin. Myöhemmin keväällä metsässä käpyjä ihmettelemässä. Kesällä sitten kokeillaan miltä ruoho tuntuu. Ihmetellään voikukan väriä. 

(Joo, olen vähän hippi. Mutta vain sisäisesti.)

Sitä paitsi vauvojen aikakäsitys on uskoakseni sen verran rajoittunut, että ne eivät juuri muuta osaakaan kuin olla läsnä hetkessä. 

Ruoka voi olla nättiä, mutta ei taidetta varten, ei meillä. Suurin osa maaleista johtaa syötynä vapaamuotoiseen seurustelutuokioon Myrkytyskeskuksen puhelinpäivystäjän kanssa, joten me pidetään syöminen ja taiteilu kivasti erillään. Sori Aikavaras, äiti tekee tämän(kin) päätöksen puolestasi. Jos olet voittanut arvonnassa mun taiteilugeenit, susta tulee kelvollinen piirtäjä ilman värikylpyäkin. Jos olet tullut isääsi, susta ei tule taiteilijaa missään tapauksessa. 

(Paitsi ehkä performanssitaiteilija.)

Syömään opetteleminen on luonnostaan sotkuista puuhaa, kiitos vauvojen puutteellisen hienomotoriikan. Aikavaras alkoi ihmetellä lusikasta syötäviä ruokia kaksi viikkoa sitten. Eri makujen maistelua ja värien ihmettelyä on jännää katsoa. Samalla saa itsekin olla värikylvyssä. Erityisesti nyt, kun Aikavaras oppi päristelemään merkkinä siitä, että seuraava lusikallinen lähestyy liian hitaasti. Bataattia tukassa (check!), mustikkaa käsivarsissa (coming soon... vielä ei ole mustikkaa maisteltu), parsakaalia paidassa (ks. edellinen).

Ja sen jälkeen tarvitsisimme kumpikin oikean kylvyn, mutta tyydymme vaatteiden vaihtoon.  

P.S. Nyt kun vauhtiin pääsin: Vielä omituisempi vauvaharrastus on vauvakino / Baby-bio. Haloo! Jos Aikavaras ei anna mun katsoa kokonaista leffaa kotona, miksi kuvittelisin sen onnistuvan leffateatterissa, joka on täynnä itkeviä, syöviä ja kakkaavia vauvoja ja hyssytteleviä, syöttäviä ja vaippaa vaihtavia äitejä?
Vauvaharrastuksissa tärkein anti lienee muiden äitien tapaaminen ja vertaistuki. 

Mutta eihän leffaa katsoessa saa edes jutella.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Työmatkaleski vaihtaa vapaalle

Kaverimme kysyi Mieheltä, vieläkö tämä pyöräilee työmatkansa. ”Nykyisin käytän enemmän lentokonetta”, Mies vastasi.

Niin. Mies työmatkailee paljon, oli syy sitten mun hikoiluongelma tai joku hänen työnkuvaansa liittyvä. Viettää laatuaikaa Euroopan lentokenttien kosmopoliitissa tunnelmassa, siemailee kasuaalisti viskiä bisnesillallisilla ja sanailee rennosti kokouksissa kansainvälisten kollegoidensa kanssa. Ja saa nukkua hotelleissa! Keskeytyksettä! Sujahtaa kauniisti mankeloitujen lakanoiden väliin, eikä yksikään viisikuinen röyhtäile äänekkäästi oven takana aamuyön epämääräisinä tunteina.

Eikä kukaan pissaa hänen päälleen työmatkojen aikana! Moneen päivään! Uskoakseni.

(Miinuksena voi lukea epäinhimilliset lentoaikataulut – lähtö aamuviideltä, paluu yöllä kahdelta – eivätkä kuulemma ne kollegatkaan ole aina elähdyttävää seuraa aamusta iltaan. Pakkoillallisten ruoka ei aina maita, kokouksissa jauhetaan tuloksetonta puutaheinää, eikä aina niin rennosti. Uni ei välttämättä tule hotellin tärkätyissä lakanoissa sen paremmin kuin kotona. Ja kai se meitä rakastaa.)

Olen siis usein aamusta iltaan ja illasta aamuun kaksin Aikavarkaan kanssa. Ei niissä öissä mitään valittamista. Sallin Miehelle arkisin muutenkin korvatulpalliset yöunet eri huoneessa, jotta hän ei saa potkuja toilailtuaan väsymyspäissään töissä. Sitä paitsi pääsääntöisesti Aikavaras nukkuu yönsä nykyisin kivasti – poikkeuksena Yöt, Jotka Kuluvat Kadonneen Tutin Jäljillä. (Niinä öinä kummastelen väkisinkin, miksei kukaan ole keksinyt tuttia, jonka voi kiinnittää vauvan pään ympärille kuminauhalla. Näin vauva ei itkisi puoliunessa hamuillessaan tuttia, joka on salakavalasti piiloutunut korvan taakse tai kainalon alle. Eikä äiti heräisi turhaan.)

Eli ei ne yöt. Mutta ne illat. Kun Mies on kotona, on autuaallista päästä yksin suihkuun, saada syödä iltapala rauhassa, ehkä laittaa ruokaa seuraavan päivän kiireaterioita varten. Kun Mies on missä lie, kotona hilluu nainen jonka niskat on aika jumissa. Ja vauva, joka välillä kyllästyy äitinsä naamaan ja kaipaisi ronskiotteisempaa leikittäjää iltansa iloksi.

Jouluna anoppini teki tarjouksen. Miehen työmatkaviikkoina hän hoitaisi Aikavarasta yhtenä iltana viikossa, jotta jännitysniskainen äiti saa hengähtää. Käydä salilla tai tehdä shoppailukierroksen. Tavata ystäviä rauhassa tai kokata kotona loppuviikon ruoat. Mitä vain. Anoppi on kasvattanut kolme lasta ja hoitanut Aikavarkaan kahta serkkua paljonkin näiden ekan elinvuoden aikana. Halusi kuulemma tutustua myös Aikavarkaaseen yhtä syvällisesti. (Epäilen kuitenkin välillä, että tarjouksen takapiruna lymyili Mies, joka oli vihjannut viikoittaisen vapaaillan voivan pelastaa vaimon mielenterveyden kevään mittaan.)

Sanoin kyllä. Saman tien iski syyllisyys. Minä halusin eroon lapsestani! Vaikka Aikavaras ei ollut vahinkolaukaus vaan suunniteltu ja odotettu perheenjäsen! Ei mulla ole oikeutta kokea vauvanhoitoa rankaksi: me ollaan aikuisia ja terveitä ja on ne omat lapset kyetty ennenkin hoitamaan! Mietin yksinhuoltajia ja monikkoperheitä ja erityislasten vanhempia ja nuoria leskiä ja tukiverkottomia masentuneita äitejä ja... ja... ja. Ja Nälkämaan lapsia, ja talidomidin hyljeraajauttamia uhreja ja Afganistania ja Ruandan kansanmurhaa ja jostain syystä Pohjois-Koreaakin.

Mies palautti minut maan pinnalle (tässäkin) asiassa. ”Ennen vanhaan” lastenhoitoon ja -kasvatukseen osallistui helposti koko suvunhaara tai pihapiiri. Asuttiin lähekkäin, jopa saman katon alla. Vauvanhoito-ohjeet kulkivat päivittäin sukupolvelta toiselle ja kolmannellekin. Ei tarvinnut selvitä asioista yksin ja googlailla, onko normaalia että vauva paiskoo jalkojaan ylös alas nukahtaessaan. Ei tarvinnut yrittää saada neuvolantätiä kiinni päivittäiseen soittoaikaan samalla kun koittaa saada väsymystään ylivireänä karjuvaa vauvaa nukahtamaan. Riitti, kun huikkasi pirtin portailta pellolle, ja sieltä joku kahdeksan lasta syöksysynnyttänyt vastasi, että kaikki tuo on kuule ihan normaalia, älä lue kaikkia kauhutarinoita jotka netistä löytyy.    

Tähän mennessä olen vapaailtoinani
  • Shoppaillut alennusmyynneissä (ostin vaatteita, joissa ei voi imettää – nyt odottelen tilaisuutta päästä käyttämään niitä)

Jos estyn osallistumasta ystävän 30-vuotissynttäreille, joudun käyttämään uutta pikkumustaani vauvajumpassa.
  • Syönyt kahdesti Greenzin lohisalaatin (ei vitsikkäitä kommentteja varastossa tätä varten)
  • Käynyt kirjastossa (valikoimassa kaikessa rauhassa kirjoja, joita en ehdi lukea)
 
Jos edes tämän ehtisi... (Kärsin nolosta viehtymyksestä sarjamurhaajatrillereihin.)
  • Lakannut varpaankynnet (että on kivempi käydä suihkussa)
  • Käynyt kahdesti salilla (en muistanutkaan, miten huvittavilta kärkikolmion malliset bodarit näyttävät)

Työmatkaleski kiittää.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Nostalgisesti isosta vatsasta ja hiljaisista päivistä



Ystäväni synnyttää esikoisensa hetkenä minä hyvänsä, ehkä juuri nyt. Parilta muultakin suunnalta kantautui hiljattain uutisia Aikavarkaan tulevista leikkikavereista. Äidyin nostalgiseksi.

Loppukesän hitaat päivät palasivat mieleeni. Sitä olotilaa ei saa koskaan takaisin, kun odottaa viimeisillään ensimmäistä lastaan, eikä tiedä lainkaan mitä tuleman pitää. Saa keskittyä täysin itseensä ja tulevaan. Voi valmistautua henkisesti synnytykseen vaikka koko päivän ajan. Kukaan ei vaadi mitään.

Aikavarasta odottaessani viimeinen kolmannes oli parasta aikaa. Nautinnollista jopa. Vaivoja oli raskauden vaiheeseen nähden varsin vähän: 
  • pohkeissa veti suonta öisin
  • selkä ja jalat väsyivät seisomiseen ja kävelyyn nopeasti
  • hengästyin helposti 
  • heräilin parin tunnin välein, koska alempi kylki puutui tunnottomaksi ja taas piti käydä vessassa
  • raskausdiabeteksen vuoksi ruokavalion kanssa piti olla tarkkana, ettei vauva kasvaisi liian isoksi tai kärsisi verensokerin romahduksesta syntymänsä jälkeen
  • en yltänyt leikkaamaan varpaankynsiä 
  • supisteli jatkuvasti, tosin kivuttomasti  
Tunsin voivani (riittävän) hyvin. Kuvotus oli kaukana takana, verenpaine pysyi matalana eikä turvotuksesta ollut tietoakaan. Ei närästänyt, ei ollut liitoskipuja. Ja ennen kaikkea pelko, joka mieltäni painoi raskauden kaksi ensimmäistä kolmannesta, oli poissa. Pelko siitä, että jokin menisi kohtalokkaasti pieleen. Tunsin Aikavarkaan jalkojen vipeltävän kohdussa ahkerasti. Vatsa poukkoili ja kohoili elinvoimaisesti tulokkaan venytellessä ahtaassa yksiössään. Uskoin jo, että saisimme Miehen kanssa Aikavarkaan elävänä syliimme.

Viikkoa ennen laskettua aikaa. Siellä se suunnittelee aikani vohkimista.

"Lepää nyt kun voit”, kaikki sanoivat kesällä. ”Nauti nyt, kun on vielä hiljaista. Pian et enää ehdi.” Kyllähän minä lepäsinkin. Makasin sohvalla ja luin kirjan toisensa perään. Välillä torkuin ja heräsin, kun Mies tuli töistä. Hypistelin vauvanvaatteita, ladoin niitä lipaston laatikoihin kokojärjestyksessä, pohdin pitääkö body pukea housujen ylle vai alle. Kuuntelin musiikkia, juttelin vauvalle, silittelin vatsaani joka silloin tuntui ihan normaalilta mutta nyt valokuvista katsottuna oli valtava. Join vadelmanlehtiteetä, joka kuulemma vahvistaa kohtulihasta ja nopeuttaa synnytyssupistuksia (en tahdo tietää, miten hidasta puuhaa avautumisvaihe olisi ollut ilman sitä teen litkimistä). Kirjoitin päiväkirjaa. Liimailin viimeisten viiden vuoden lomakuvat albumeihin ja kirjoittelin kuvatekstejä. Kävin kävelyillä metsässä; puolen tunnin lenkkiin kului 40 minuuttia. Venyttelin sen verran kun pystyin. Tuijottelin takapihalle. Odotin. 

Ei ensikertalaisäiti tajunnut, ettei omasta lapsuudesta säästyneitä pehmoleluja tarvitse pestä jo ennen vauvan syntymää. Ei se ole vieläkään koskenut niihin. Mutta olihan tuo hauska näky, kun nallet ottivat aurinkoa.
Enkä kaikesta etukäteisvisualisoinnista huolimatta tiennyt lainkaan, miten kokonaisvaltaisesti elämä tulisi muuttumaan 55 minuutin ponnistuksella eräänä lauantai-iltapäivänä Tyksin synnytysosastolla.   

Niitä loppuraskauden tunteja, päiviä ja viikkoja on toisinaan ikävä. Niistä muodostui taianomainen kokonaisuus, jonka aikana kelluin irrallisen kuplan sisällä. Yhtä tuoreena ja tietämättömänä kuin vielä vatsassani venyttelevä Aikavaras.

Toisen painoksen kanssa, mikäli sellainen joskus tulee, loppuraskaus ei voi olla samanlainen. Yhtä maaginen. Esikoinen pyörii kintuissa kaiken aikaa, ja kokemus on jo tuttu. Asiat varmaan menevät eri tavalla kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta viimeisillään odottamisesta, synnytyksestä ja vastasyntyneen hoitamisesta on takana jo yksi kokemus, olivat muistot sitten kelvollisia tai kauheita.  

Esikoistaan odottavien ystävieni raskaudet ja synnytykset jännittävät ja kutkuttavat minua. Viikot ja kuukaudet vierivät. Kun kesä koittaa ja vauvavatsat venyvät äärimmilleen, voin elää taas mielessäni uudelleen ne syyskesän 2012 pysähtyneet hetket.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Salainen ruokavinkki aina nälkäisille ja usein laiskoille



Koska aika on kortilla enkä rakasta ruoanlaittoa, teen kerran pari viikossa ison vuoallisen jotain tylsää, reseptitöntä uuniruokaa. Makaroonilaatikkoa, johon upotan porkkanaraastetta ja paprikaa. Feikkilasagnea, johon viipaloin kesäkurpitsan ja ladon juustokastikkeen tilalle purkillisen raejuustoa. Molemmat täysjyvästä, totta kai. Terveellistä ja ravitsevaa ja suhteellisen nopeaa. Etenkin lasagne on kiva, koska pastalevyjä ei tarvitse edes keittää.

Mieskin tykkää, kun on välillä kotiruokaa tarjolla.

Joskus on vaarana, että Mies tykkää vähän liikaakin. Silloin ei jää tarpeeksi mulle.

Ratkaisu: Pakastan osan ruoasta kerta-annoksina ja piilotan purkit jenkkikaapin alalokeroon. Sinne, jossa on luumusurvosta, marjoja, ja sieniä, eikä yhtään pakastepitsaa tai triplasuklaamuffinssia.

Vähiin käymässä sekä Aikavarkaan bataattisose että äidin kiirepäivän pelastajat. Marjat söin jo lokakuun aikana.

Mies: ”Onko sitä eilistä ruokaa vielä jäljellä?”

Minä: ”Öö… Ei. Kaikki meni.”

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Näin Aikavarkaasta tuli osa-aikainen kestovaippailija


Olen ahkera pesemään käsiäni (suosittelen! Sairastin flunssan viimeksi marraskuussa 2011, vaikka olin tässä välissä ihan reilusti raskaana, ja sekä raskaus että sitä seuraava univelka tunnetusti laskevat vastustuskykyä). Muuten olen aika saamaton, joten vaatimattomatkin suunnitelmani osittaisesta kestovaippailusta olivat kaatua vauvan synnyttyä. Pää oli pyörällä ja askartelua riitti ilman kestovaippojen käytön opetteluakin.

Opettelua se nimittäin vaati. 


Taskuvaippoja ja imuja kuivumassa
Teoriassa pyrin ekologisuuteen, joten suunnittelin jonkinasteista kestovaippailua Aikavarasta odottaessani. Lisäksi mietin kertakäyttövaippojen kemikaaleja. En asettanut itselleni paineita.  Ajattelin, että edes yksi kestovaippa päivässä säästäisi 365 kertakäyttövaippaa vuodessa.

Yritin tutustua terminologiaan, mutta sain vain päänsäryn. Hankin ennakkoon muutaman erimallisen vaipan, summamutikassa.
Kelan äitiyspakkauksesta ilmestyi lisäksi kaksi erilaista mallia, ImseVimsen valkoinen all-in-one- eli AIO-vaippa ja Myllymuksujen vihreä tasku- eli täyttövaippa. Toiset kappaleet kumpaakin sain Aikavarkaan kummitädiltä, joka ei ollut omasta äitiyspakkauksestaan niitä meidän onneksemme hyödyntänyt.

(AIO-vaippojen ja taskuvaippojen lisäksi kestovaippojen alatyyppejä on ainakin kuorivaipat ja hahtuvavillahousut, jotka lanoliinirasvauksen ansiosta pitävät kosteutta - kumpaankin malliin taidetaan tarvita ns. sisävaippa.)

Viikot kuluivat ja Aikavaras kasvoi. Kestovaipat eivät pukeneet itse itseään vauvan ylle. Välillä nostin vaipat hoitopöydän viereen, jotta saisin tartuttua tuumasta toimeen ja kokeiltua niitä. Kun en vain saanut aikaiseksi, heitin vaipat takaisin lipaston laatikkoon. Pois silmistä, pois aiheuttamasta syyllisyyttä.

Täytettyään kaksi kuukautta Aikavaras alkoi armollisesti nukkua useamman tunnin putkeen per yö. Kun olin saanut nukutuksi viisituntisia öitä parin viikon ajan, löysin itsestäni tarmoa kantaa kestovaipat jälleen kylppäriin ja kääriä hihani. Totesin, että meillä oli neljä käyttökelpoista ja muutama käyttökelvoton kestovaippa... sekä edelleen termien ja mahdollisesti tarpeellisten lisähärpäkkeiden kanssa hämmentynyt äiti.

Osa vaipoista jäi käyttämättä, koska ne vaikuttivat yksinkertaisesti epämukavilta ja epäkäytännöllisiltä. En aikonut pukea vauvan ylle hiertävän oloista PVC-kuorta, joka piti täyttää omituisen mallisilla sisävaipoilla (mallia one size fits all mutta vaikuttivat ihan liian pieniltä jo 2,5-kuiselle). Ehkä multa jäi jotain olennaista hoksaamatta. Yksi AIO eli pese ja pue -tyyppinen vaippa jäi käyttämättä, koska se oli järkyttävän jäykkä. Sen kosteussulullisesta kankaasta ommeltu kuori kahisi äänekkäästi ja sen kiinteät, taiteltavat imulärpäkkeet oli mielestäni suunniteltu eri sukupuolta edustavalle vauvalle. Aikavarkaan merkkisellä pissaajalla nesteet olisivat valuneet vaipanlahkeista ulos. 

ImseVimsen all-in-one-vaippa
Käyttöön jäivät ne äitiyspakkauksista tulleet kaksi ImseVimseä ja kaksi Myllymuksua. Kummatkin ovat kokoa SM (ImseVimse 4–8-kiloisille, Myllymuksut 5–10-kiloisille). ImseVimse oli hassun mallinen enkä oikein tykästynyt AIO-vaipan ideaan. Kun asian yrittää tehdä liian helpoksi ja kaikille sopivaksi, mennään metsään. Myllymuksujen taskuvaippa sen sijaan oli kätevä ja materiaali niin mukavan oloinen, että voisin itsekin pitää sellaista (onneksi olen kuitenkin toipunut synnytyksestä sen verran hyvin, ettei tarvetta ole). 

Myllymuksut-taskuvaippoja
Tällä valikoimalla mentiin pari kuukautta. Välillä puin Aikavarkaalle 8 kestovaippaa viikossa, välillä vain pari, vähän jaksamisen mukaan. Aika laiskasti. Kun ImseVimset jäivät pieniksi ja Myllymuksutkin alkoivat kiristää Aikavarkaan michelinreisiä (vaikka painoa oli vasta runsaat 7 kiloa), piti tehdä ratkaisu. Luovutanko vai panostanko?

Päätin panostaa. Myönnän auliisti, että päätöstä motivoi Aikavarkaan kakkausfrekvenssin radikaali harventuminen (josta kerroin tässä postauksessa).

Koska taskuvaipat tuntuivat käytössä käteviltä, tilasin niitä lisää. Ostin muutaman L-XL-koon Myllymuksu-taskuvaipan sekä pari kappaletta muita, aiemmin vieraita merkkiä (Babyland ja Bumgenius). Kestovaipat ovat uusina kalliita, mutta olen valmis maksamaan vähän ekoekstraa. Käytettynä hankkiminen satunnaiselta myyjältä ei napannut, vaikka muuten kannatankin kierrätystä. (Huom! Hyvin huollettuina käytetyt kestovaipat ovat käypää kauppatavaraa ja menevät kuumille kiville.) Nyt hyväksi toteamani vaipat säästän tietysti Aikavarkaan mahdollista pikkusisarusta varten.

Tällä hetkellä pyrin korvaamaan 14–20 kertakäyttövaippaa viikossa kestovaipoilla. Muutaman roskapussillisen verran säästöä per viikko, rahallisesti ei välttämättä lainkaan. Halvimmaksi kestovaippailu tulisi, jos vaippoja tekisi itse tai ostaisi käytettynä. Musta ei kuitenkaan saa käsityöläistä sitten millään. Jos vaihtoehtona on kudinten kilistely ja Singerillä surauttelu, valitsen mieluummin vaikka vauvojen vessahätäviestinnän.

Kuoseja ja värejä löytyy kestovaipoissa joka makuun. Minun silmääni ja tyylitajuani miellyttävät eniten yksiväriset unisex-sävyt. Mutta jos arvostat mahdollisuutta nähdä mopoilevia leppäkerttuja vaipanvaihdon yhteydessä, go for it!