Kaverimme kysyi Mieheltä, vieläkö tämä pyöräilee
työmatkansa. ”Nykyisin käytän enemmän lentokonetta”, Mies vastasi.
Niin. Mies
työmatkailee paljon, oli syy sitten mun hikoiluongelma tai joku hänen
työnkuvaansa liittyvä. Viettää laatuaikaa Euroopan lentokenttien
kosmopoliitissa tunnelmassa, siemailee kasuaalisti viskiä bisnesillallisilla ja
sanailee rennosti kokouksissa kansainvälisten kollegoidensa kanssa. Ja saa
nukkua hotelleissa! Keskeytyksettä! Sujahtaa kauniisti mankeloitujen lakanoiden
väliin, eikä yksikään viisikuinen röyhtäile äänekkäästi oven takana aamuyön
epämääräisinä tunteina.
Eikä kukaan pissaa hänen päälleen työmatkojen aikana! Moneen päivään! Uskoakseni.
(Miinuksena voi lukea epäinhimilliset lentoaikataulut –
lähtö aamuviideltä, paluu yöllä kahdelta – eivätkä kuulemma ne kollegatkaan ole
aina elähdyttävää seuraa aamusta iltaan. Pakkoillallisten ruoka ei aina maita,
kokouksissa jauhetaan tuloksetonta puutaheinää, eikä aina niin rennosti. Uni ei
välttämättä tule hotellin tärkätyissä lakanoissa sen paremmin kuin kotona. Ja
kai se meitä rakastaa.)
Olen siis usein aamusta iltaan ja illasta aamuun kaksin Aikavarkaan kanssa.
Ei niissä öissä mitään valittamista. Sallin Miehelle arkisin muutenkin korvatulpalliset yöunet
eri huoneessa, jotta hän ei saa potkuja toilailtuaan väsymyspäissään töissä.
Sitä paitsi pääsääntöisesti Aikavaras nukkuu yönsä nykyisin kivasti –
poikkeuksena Yöt, Jotka Kuluvat Kadonneen Tutin Jäljillä. (Niinä öinä
kummastelen väkisinkin, miksei kukaan ole keksinyt tuttia, jonka voi kiinnittää
vauvan pään ympärille kuminauhalla. Näin vauva ei itkisi puoliunessa hamuillessaan
tuttia, joka on salakavalasti piiloutunut korvan taakse tai kainalon alle. Eikä
äiti heräisi turhaan.)
Eli ei ne yöt. Mutta ne illat. Kun Mies
on kotona, on autuaallista päästä yksin suihkuun, saada syödä iltapala
rauhassa, ehkä laittaa ruokaa seuraavan päivän kiireaterioita varten. Kun Mies
on missä lie, kotona hilluu nainen jonka niskat
on aika jumissa. Ja vauva, joka välillä kyllästyy äitinsä naamaan ja
kaipaisi ronskiotteisempaa leikittäjää iltansa iloksi.
Jouluna anoppini teki tarjouksen. Miehen työmatkaviikkoina hän hoitaisi Aikavarasta yhtenä iltana viikossa,
jotta jännitysniskainen äiti saa hengähtää. Käydä salilla tai tehdä
shoppailukierroksen. Tavata ystäviä rauhassa tai kokata kotona loppuviikon
ruoat. Mitä vain. Anoppi on kasvattanut kolme lasta ja hoitanut Aikavarkaan
kahta serkkua paljonkin näiden ekan elinvuoden aikana. Halusi kuulemma tutustua
myös Aikavarkaaseen yhtä syvällisesti. (Epäilen kuitenkin välillä, että
tarjouksen takapiruna lymyili Mies, joka oli vihjannut viikoittaisen vapaaillan
voivan pelastaa vaimon mielenterveyden kevään mittaan.)
Sanoin kyllä. Saman tien iski syyllisyys. Minä halusin eroon lapsestani! Vaikka Aikavaras ei ollut vahinkolaukaus
vaan suunniteltu ja odotettu perheenjäsen! Ei mulla ole oikeutta kokea
vauvanhoitoa rankaksi: me ollaan aikuisia ja terveitä ja on ne omat lapset
kyetty ennenkin hoitamaan! Mietin yksinhuoltajia ja monikkoperheitä ja erityislasten
vanhempia ja nuoria leskiä ja tukiverkottomia masentuneita äitejä ja... ja... ja. Ja
Nälkämaan lapsia, ja talidomidin hyljeraajauttamia uhreja ja Afganistania ja
Ruandan kansanmurhaa ja jostain syystä Pohjois-Koreaakin.
Mies palautti minut maan pinnalle (tässäkin) asiassa. ”Ennen vanhaan” lastenhoitoon ja -kasvatukseen
osallistui helposti koko suvunhaara tai pihapiiri. Asuttiin lähekkäin, jopa
saman katon alla. Vauvanhoito-ohjeet kulkivat päivittäin sukupolvelta toiselle
ja kolmannellekin. Ei tarvinnut selvitä asioista yksin ja googlailla, onko
normaalia että vauva paiskoo jalkojaan ylös alas nukahtaessaan. Ei tarvinnut
yrittää saada neuvolantätiä kiinni päivittäiseen soittoaikaan samalla kun
koittaa saada väsymystään ylivireänä karjuvaa vauvaa nukahtamaan. Riitti, kun huikkasi
pirtin portailta pellolle, ja sieltä joku kahdeksan lasta syöksysynnyttänyt
vastasi, että kaikki tuo on kuule ihan normaalia, älä lue kaikkia
kauhutarinoita jotka netistä löytyy.
Tähän mennessä olen vapaailtoinani
- Shoppaillut alennusmyynneissä (ostin vaatteita, joissa ei voi imettää – nyt odottelen tilaisuutta päästä käyttämään niitä)
Jos estyn osallistumasta ystävän 30-vuotissynttäreille, joudun käyttämään uutta pikkumustaani vauvajumpassa. |
- Syönyt kahdesti Greenzin lohisalaatin (ei vitsikkäitä kommentteja varastossa tätä varten)
- Käynyt kirjastossa (valikoimassa kaikessa rauhassa kirjoja, joita en ehdi lukea)
Jos edes tämän ehtisi... (Kärsin nolosta viehtymyksestä sarjamurhaajatrillereihin.) |
- Lakannut varpaankynnet (että on kivempi käydä suihkussa)
- Käynyt kahdesti salilla (en muistanutkaan, miten huvittavilta kärkikolmion malliset bodarit näyttävät)
Työmatkaleski kiittää.
Mäkin olen joskus potenut huonoa omatuntoa siitä, että olen lykännyt muksun äidille hoitoon muutamaksi tunniksi ihan vain siksi, että olen tarvinnut lepohetken ilman lasta, joka kaikessa ihanuudessaan osaa kyllä olla rasittavakin. Mutta turhaahan se on, eikä lapsen kiintymyssuhde vaurioidu millään lailla siitä, että häntä hoitaa välillä joku muukin. Päinvastoin se, että lapsella on elämässään useampia turvallisia aikuisia, on vain positiivinen juttu.
VastaaPoistaJalkojen paiskominen nukahtamisvaiheessa on tuttua täälläkin. Samoin kadonneen tutin metsästys - välillä vieläkin!