Nostalgisesti isosta vatsasta ja hiljaisista päivistä

Ystäväni synnyttää esikoisensa hetkenä minä hyvänsä, ehkä juuri nyt. Parilta muultakin suunnalta kantautui hiljattain uutisia Aikavarkaan tulevista leikkikavereista. Äidyin nostalgiseksi.

Loppukesän hitaat päivät palasivat mieleeni. Sitä olotilaa ei saa koskaan takaisin, kun odottaa viimeisillään ensimmäistä lastaan, eikä tiedä lainkaan mitä tuleman pitää. Saa keskittyä täysin itseensä ja tulevaan. Voi valmistautua henkisesti synnytykseen vaikka koko päivän ajan. Kukaan ei vaadi mitään.

Aikavarasta odottaessani viimeinen kolmannes oli parasta aikaa. Nautinnollista jopa. Vaivoja oli raskauden vaiheeseen nähden varsin vähän: 

• pohkeissa veti suonta öisin
• selkä ja jalat väsyivät seisomiseen ja kävelyyn nopeasti
• hengästyin helposti 
• heräilin parin tunnin välein, koska alempi kylki puutui tunnottomaksi ja taas piti käydä vessassa
• raskausdiabeteksen vuoksi ruokavalion kanssa piti olla tarkkana, ettei vauva kasvaisi liian isoksi tai kärsisi verensokerin romahduksesta syntymänsä jälkeen
• en yltänyt leikkaamaan varpaankynsiä 
• supisteli jatkuvasti, tosin kivuttomasti  

Tunsin voivani (riittävän) hyvin. Kuvotus oli kaukana takana, verenpaine pysyi matalana eikä turvotuksesta ollut tietoakaan. Ei närästänyt, ei ollut liitoskipuja. Ja ennen kaikkea pelko, joka mieltäni painoi raskauden kaksi ensimmäistä kolmannesta, oli poissa. Pelko siitä, että jokin menisi kohtalokkaasti pieleen. Tunsin Aikavarkaan jalkojen vipeltävän kohdussa ahkerasti. Vatsa poukkoili ja kohoili elinvoimaisesti tulokkaan venytellessä ahtaassa yksiössään. Uskoin jo, että saisimme Miehen kanssa Aikavarkaan elävänä syliimme.

Viikkoa ennen laskettua aikaa. Siellä se suunnittelee aikani vohkimista.

"Lepää nyt kun voit”, kaikki sanoivat kesällä. ”Nauti nyt, kun on vielä hiljaista. Pian et enää ehdi.” Kyllähän minä lepäsinkin. Makasin sohvalla ja luin kirjan toisensa perään. Välillä torkuin ja heräsin, kun Mies tuli töistä. Hypistelin vauvanvaatteita, ladoin niitä lipaston laatikoihin kokojärjestyksessä, pohdin pitääkö body pukea housujen ylle vai alle. Kuuntelin musiikkia, juttelin vauvalle, silittelin vatsaani joka silloin tuntui ihan normaalilta mutta nyt valokuvista katsottuna oli valtava. Join vadelmanlehtiteetä, joka kuulemma vahvistaa kohtulihasta ja nopeuttaa synnytyssupistuksia (en tahdo tietää, miten hidasta puuhaa avautumisvaihe olisi ollut ilman sitä teen litkimistä). Kirjoitin päiväkirjaa. Liimailin viimeisten viiden vuoden lomakuvat albumeihin ja kirjoittelin kuvatekstejä. Kävin kävelyillä metsässä; puolen tunnin lenkkiin kului 40 minuuttia. Venyttelin sen verran kun pystyin. Tuijottelin takapihalle. Odotin. 

Ei ensikertalaisäiti tajunnut, ettei omasta lapsuudesta säästyneitä pehmoleluja tarvitse pestä jo ennen vauvan syntymää. Ei se ole vieläkään koskenut niihin. Mutta olihan tuo hauska näky, kun nallet ottivat aurinkoa.

Enkä kaikesta etukäteisvisualisoinnista huolimatta tiennyt lainkaan, miten kokonaisvaltaisesti elämä tulisi muuttumaan 55 minuutin ponnistuksella eräänä lauantai-iltapäivänä Tyksin synnytysosastolla.   

Niitä loppuraskauden tunteja, päiviä ja viikkoja on toisinaan ikävä. Niistä muodostui taianomainen kokonaisuus, jonka aikana kelluin irrallisen kuplan sisällä. Yhtä tuoreena ja tietämättömänä kuin vielä vatsassani venyttelevä Aikavaras.

Toisen painoksen kanssa, mikäli sellainen joskus tulee, loppuraskaus ei voi olla samanlainen. Yhtä maaginen. Esikoinen pyörii kintuissa kaiken aikaa, ja kokemus on jo tuttu. Asiat varmaan menevät eri tavalla kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta viimeisillään odottamisesta, synnytyksestä ja vastasyntyneen hoitamisesta on takana jo yksi kokemus, olivat muistot sitten kelvollisia tai kauheita.  

Esikoistaan odottavien ystävieni raskaudet ja synnytykset jännittävät ja kutkuttavat minua. Viikot ja kuukaudet vierivät. Kun kesä koittaa ja vauvavatsat venyvät äärimmilleen, voin elää taas mielessäni uudelleen ne syyskesän 2012 pysähtyneet hetket.