Kärsimysnäytelmiä (sisältää kaksi mopoa)

Pääsiäinen tuli ja meni täällä Teneriffallakin. On aika kirjata muistiin pääsiäisen 2016 kärsimysnäytelmät.

Kaksi pääsiäismunaa. Nököttävät vieri vieressä maauimalassa mutustamassa leipää.

Aikavaras muistaa viime pääsiäisestä K-mummin järjestämän suklaamunaetsinnän ja uskoo ilmeisesti ihan täysillä pääsiäispupuun. Kerroimme, että tänne ulkomaille pupu pysty tuomaan yhtä monta kuin mummilassa oli per lapsi (tiedoksi säälijöille, että sokeria on kumpikin lapsi saanut täällä reissussa ihan kyllikseen ja vähän päällekin!), mutta varmasti se voi piilottaa pääsiäissunnuntaina yhden yllätysmunan molemmille.

Persoonallinen mitali. Pääsee hyllyyn!

Lankalauantain vietimme Las Maretasin kylässä. Mies osallistui polkujuoksukisaan ja pokkasi ykköspalkinnon. Sen kunniaksi olimme vähän normaalia hövelimmällä tuulella, ja vaikka tavallisesti olemme vastustaneet krääsäleluja ja ylimääräistä tavaran ostamista henkeen ja vereen, nyt markkinahumu otti vallan, ja ostimme euron yllätyspallot sellaisesta automaatista, jota lapset olivat ihmetelleet viikkotolkulla. Aikavaras sai pienen mopon. Unirosvon pallo avattiin...eikä sieltä tullut mopoa. Vaan joku jalkapallo-potkukenkä-maaliverkko-yhdistelmä, joka ei aja. Arvaattehan: MOPOOOOOO! MOPO AJAAAAA! BYÄÄÄÄÄH! Kuopus oli lohduton, kun joutui katselemaan vierestä isoveljen mopokruisailua. Palkintojenjakoon oli vielä aikaa ja keskusaukio kaikui itkusta. Päätimme korjata krääsälelupahanmielen... loisteliaasti... hankkimalla lisää krääsää! Tietysti! Ostimme rihkamakojusta Salama-auton, joka soi ja kulki paristoilla. Puolen tunnin kuluttua Salama oli ajanut hiekassa ja ottanut kielloista huolimatta mutakylpyjä. Se siitä lelusta. Ei muuten aja eikä soi enää. Luonto kiittää krääsän kuluttamisesta.

Kannustusjoukot väsähtivät palkintojenjakoa odotellessa

Pääsiäissunnuntai koitti. Piilotin pupuna kaksi Kinderiä ja ajattelin, että Unirosvon päiväunen jälkeen on hyvä hetki iloita niistä. Eka virhe tapahtui, kun livautin suunnitelman Aikavarkaalle samalla kun annostelin lounasta lasten lautasille. Error error! Aikavaras meni ja löysi kätköt heti. Lupasin, että kun kerran munat löytyivät jo, ne saa jälkkäriksi, kunhan syö myös ruokaa. Aikavaras ei enää onneksi ole siinä iässä, ettei suostuisi syömään lusikallistakaan jos jotain herkkua on luvassa, mutta hei, ei se mitään - eräs toinen perheenjäsen nimittäin on! Sen lisäksi, että joku oli maininnut suklaan, Unirosvo oli muutenkin jo rättiväsynyt, ja silloin lounas on helposti muutenkin yhtä huutoa. Näin tälläkin kertaa. Aikavaras söi reippaasti ja sai avata Kinderinsä. Unirosvolle yritin suht tuloksetta opettaa, ettei jälkiruokaa saa jos ei syö ruokaa; lopulta tyydyin siihen, että pääsiäisen kunniaksi puolikas kierrepastanpala on "riittävän reippaasti maistettu". 

Arvaattehan: Aikavaras sai yllätysmunastaan mopon. (Okei, se oli sarvikuono, mutta sillä oli pyörät ja se ajaa - viittä vaille kaksivuotiaalle se on mopo.) Unirosvo sai...koottavan oranssin ukkelin. Ei pyöriä alla. EI AJA! Pettynyt Unirosvo sai niin totaalihervottoman itkukohtauksen, että oksensi sen puolikkaan kierrepastansa ulos, eikä edes maistanut koko suklaamunaa vaan liiskasi sen kädessään ja paiskasi raivoissaan lattialle.

Taannoin juhlittiin Aikavarkaan ensimmäistä virallista nimpparia. Aikavaras sai valita karkkikaupasta 12 karkkia. Unirosvolle otettiin solidaarisuudesta 6 karkkia. Aikavaras nautti omistaan hartaasti ja pitkällisesti. Unirosvo tunki suun täyteen ja nieli, suun täyteen ja nieli. LOPPU! 

Unirosvo koittaa kerjätä titää täty-tättiä eli lisää lakukarkkia.

Onneksi pääsiäinen on ohitse.

Mainittakoon myös pitkäperjantain kärsimysnäytelmä. Siihen ei liity mopoa vaan huvipuistoajelu jossain pikkukaupungissa, jonka nimeä en muista, mutta joka puolestaan muistanee Unirosvon puolen tunnin itkupotkukarjumisen, joka johtui siitä että huvipuistolaitteesta piti lähteä pois juuri niin kuin ennalta varoitettiin useaan otteeseen.

Ennen viimeistä kohtalokasta ajelua veljekset ajoivat yhdessä veturilla.

Karseista desibelilukemista huolimatta tunnustan, että olen tyytyväinen siitä, että kerrankin niistä lukemista vastasi Unirosvo eikä Aikavaras. Esikoisen raivokohtausten kanssa on taisteltu paljon niin kotona kuin reissussa, niin arkena kuin juhlissa; nyt oli ilahduttavaa päästä kehumaan, a) miten kauniisti Aikavaras suostui lähtemään huvipuistosta pois, b) miten reippaasti Aikavaras jaksoi odottaa suklaamunan avaamista ja hyväksyi että niitä on se yksi ainoa, ja c) miten kiltisti Aikavaras ymmärsi pikkuveljen mopopettymyksen ja lohdutti, että Unirosvo saa kyllä leikkiä kaikilla hänen mopoillaan.

"Unirosvo haluutko leikkiä taas sitä leikkiä, että sää kiipeet liukumäkeä väärään suuntaan ja mää tulen perässä ja sitten sää lasket mua päin?"

Reissua on jäljellä enää vajaa viikko!

Lasten suusta

Kyllä, ei enää lapsen vaan lasten. Unirosvon puheeseen pesityivät hetkessä paitsi kahden sanan ilmaukset, myös yhdyssanat. Paloauto, unipuku, nallehaalari, aamupala, lomakoti. Äitin kanssa, kädestä kiinni, ajaa kovaa, kävelee sinne, anna lisää. Lapsi on silminnähden ylpeä osatessaan äkkiä ilmaista itseään paremmin.

Aikavarkaalle on ollut jo vähintään puolen vuoden ajan tärkeää kysyä ja kuulla nukkumaan mennessä, mistä kukin perheenjäsen näkee unta. Aiemmin Unirosvon puolesta on vastattu mitä milloinkin (eikä Unirosvo ole ollut paikalla silloin). Nallesta, oravasta, hiekkarannasta, sateenkaaresta. Nyt iltatoimet ovat muovaantuneet siihen suuntaan, että Unirosvolta olikin mahdollista kysyä. Vielä viime viikolla se puisteli päätään merkiksi, että on liian vaikeaa vastata. Viimeisinä iltoina se on heittäytynyt pohtivan oloiseksi ja vastannut sitten:


"Paloautosta."

"Linja-autosta."
"Puupasta."

Ja Aikavaras, hän se osaa vetää maton naisen jalkojen alta.

"Kuuletko äiti, kun Isi hassuttelee Unirosvon kanssa? Isi kuulostaa Möröltä, Isi leikkii Mörköä. Mörkö tuli Muumeissa pyytämään sydämen muotoista simpukankuorta."


"Niin, mörkö tykkää kauniista asioista."


"Tykkääkö Isikin?"


"Hahah. Ei, Isi ei kauheasti välitä mistään koristeellisesta, ei kukista tai koruista tai simpukankuoristakaan."


"Mutta noista sun silmistä Isi varmasti tykkää!"


"Oi kiitos!"


"...kun niissä ei ole mitään kaunista."

Joskus tosin on kellossa toinenkin ääni: "Onpa kaunis näky."


"Ai mikä on?"


"Kun petaat mun sänkyyn puhtaan lakanan. Kiitos siitä! On kaunis näky kun pidät musta huolta."

Pingviiniriemua ja gorillojen katseita

En oikein tiedä, mitä mieltä olla eläintarhoista. Joo, osa on varmaan tarpeen katoavien lajien turvaamiseksi, siis geenipankkina; toisaalta onko syytä tekohengittää sellaista lajia, joka ei muuten säily tässä maailmassa? En osaa sanoa.

Osassa eläintarhoista ainakin osalla eläimistä on varmasti kurja elämä. Isojen petojen ahtaminen pieniin aitauksiin surettaa, samoin ne tapaukset, joissa villieläin on syönyt epälajityypillisesti pentunsa tai hyökännyt ennakoimattomasti hoitajansa kimppuun.

Toisaalta Miehen sanoin: "Ei kaikilla eläimillä ole luonnossakaan kiva elämä, ainakin noiden pingviinien elämä vaikutti sen elokuvan perusteella olevan ihan p**seestä." Jep, ne vain hautoo hyisessä viimassa, vaeltaa sadan asteen pakkasessa umpiväsyneinä, ja joka kolmas joutuu miekkavalaiden tai merileijonien ateriaksi jo ensiuinnillaan. Mutta onhan se sentään luonnollista..?

Entä valistuspuoli: huomaavatko länsimaiset lapset ja aikuisetkin arvostaa maapallon biodiversiteettia enemmän, kun saavat nähdä (häkki)tiikerin (ahdistuneen) katseen, kohdata (lasin läpi) gorillan (syyttävät) silmät? Onko siitä hyötyä, ettei tarvitse kasvattaa yksilön hiilijalanjälkeä ihan niin paljon ja lähteä savannille asti näkemään, miten isoja norsu ja kirahvi oikeasti ovat?

Pohdinnat sikseen. Kun kerran Teneriffan vetonaula, eläinpuisto Loro Parque, on tuossa 40 minuutin bussimatkan takana Puerto de la Cruzissa, totta kai mekin lievästä eettisyysskeptisyydestämme huolimatta kävimme siellä.

Päivä kului ilahduttavan sujuvasti ja kiukkukohtauksetta. Ehkä se vaikutti positiiviseen vaikutelmaan koko eläinpuistosta, heh, mene ja tiedä, vaikka ruoka ja virvokkeet olivat saaren yleiseen hintatasoon nähden ökyhintaisia (ja huonoja). Tosin molemmat pojat olisivat varmaan jääneet kolmeksi tunniksi katselemaan sisäänkäynnin viereen kaiverrettua karppilampea osaamatta vaatia sen kummempaa viihdykettä, siksi aikaa kun Mies vielä hautoi ärtymystään siitä, että vasta netistä yömyöhään ennakko-ostettujen lippujen vahvistussähköposteissa oli lukenut käsky printata liput etukäteen, ja lipunmyynnissä tosiaan varsin arkaaisesti vaadittiin tulosteita nähtäväksi. Onneksi muutaman minuutin inttämisen jälkeen asiakaspalvelija suostui asiakaspalveluhenkiseksi ja tarjoutui käymään tulostamassa edelleenlähettämämme e-liput meille, eli itseään varten.

No, puisto oli siisti, eikä mitään sen tyyppisiä laiminlyöntejä tietenkään näkynyt kuin romanialaisen pikkukaupunki Sighisoaran käärmenäyttelyssä, jossa sattumalta vuonna 2004 näimme ilmeisesti kuolleen alligaattorin akvaariossa, joka oli leveydeltään suppeampi kuin sen alligaattorin pituus. Pääpaino Loro Parquessa oli nimensä mukaan papukaijoissa, ja paria valkoista tiikeriä, yhtä mustaa pantteria, muutamaa tapiiria ja kahta muurahaiskarhua lukuun ottamatta mitään isoja maanisäkkäitä ei tainnut olla näytillä. Isoja kilpikonnia ja muutama krokotiili näkyi, flamingoparvi, muutama gorilla, pikkuapinoita.


Akvaariopuoli oli näyttävä, eri valtamerien habitaatteja ja ekosysteemejä oli ilo ihailla. Eikä tämä aikuisilta maksullinen vierailu sentään kärjistynyt siihen, että lasten mielestä kiinnostavin eläin olisi ollut Isin käsivarsirupea nakertava kärpänen ja hauskin kokemus se, kun sai valita minkä makuisen jäätelön syö välipalaksi.

"Äiti toi gorilla katsoi sua äsken ystävällisesti!" ("Voi tuskin...syyttävästi pikemminkin!")

Päivän kohokohtia:

Unirosvo oli pingiineistä niin innoissaan, että moni muu turisti katsoi ilahtuneemmin Unirosvoa kuin pingviinejä. Pingviinimaan puitteet olivat hienot: liukuhihna kuljetti katsojia luolassa, josta oli akvaarion ikkunanäkymät pingiinien jäiseen, lumisateiseen maahan.

Mies on ottanut tavaksi pakata retkipäiville ja ravintolavisiittejäkin varten mukaan kirjan tai pari, koska Unirosvosta on kehkeytynyt innokas sadunkuuntelija, ja odottelut voivat muuten käydä pikkumiehen hermoille.

Aikavaras pelkäsi miekkavalasshow'n alussa (joo, menimme sinne, vaikka olen kuullut huhuja siitä pahamaineisesta eläintarhamiekkavalas-dokumentista...) sekä mahdollisia pärskeitä että ylipäätään miekkavalaita, mutta show'n alettua tahtoi koko ajan nähdä "vielä yhden esityksen". Mitä tapahtui meidän yltiörohkealle lapsellemme? Onko se tämä kolmen vuoden ikä, kun mielikuvitus alkaa kehittyä toden teolla, vai mikä? Näyttävän akvaariomaailman haitunnelissa poika jumitti myös, kun ei uskaltanut kävellä lasikattoon liimaantuneen rauskun alitse.

Delfinaariossa potemassa huonoa omatuntoa delfiinaarioiden ylläpitämisen tukemisesta

Minä puolestani löysin itseni intoilemasta muurahaiskarhusta: katsotaan sitä vielä kerran, katsotaanhan. Katso tuolla se menee! Katso, oletko koskaan nähnyt mitään noin outoa? Tajusin, että tätä otusta en ole ennen tainnut nähdä. Olisipa meillä tuollainen monitoimisiivouskone: häntä kuin lakaisuharja ja nokka pitkä rikkaimuri.

Kivirantoja, raivareita ja veljessuhteita

Yli viikko on taas vierähtänyt. Olemme poteneet lievän flunssamme loppuun; Unirosvo lämpöili pari päivää ja levitti räkää ympäristöönsä aika lailla, Aikavarkaan menoa maltillinen yskä ei juuri hillinnyt, ja mulla tauti on ollut sellaista ollako-vai-eikö-olla -laatua, etten voi olla varma johtuvatko oireet vain siitä, että valvominen lisääntyi taas lasten nuhan takia.

Laavahiekkaa Unirosvon varpaissa

Tärkeä projekti kesken. Välillä noustaan arvioimaan kiviensiirtotuloksia seisten, raavitaan päätä miettivästi, älähdetään tuskastuneesti "eih" ja käydään uudestaan työnsarkaan kiinni. 

Olemme käyneet tuulisilla rannoilla. Mahtavin oli syrjäinen kivikkoranta jossain Anagan vuoriston takana. Sinne päästäkseen piti taas voida pahoin autossa ja lisäksi kävellä vinoa murikkapolkua tuntuva taival. Aikavaras jaksoi vaikean kivireitin innokkaasti. "Mä olen hyvin ketterä poika. Olen niin taitava, että musta tuntuu ihan aikuiselta!" (Voi pieni, aikuisuus ja itsensä taitavaksi tunteminen eivät kyllä valitettavasti aina korreloi suoraan.)

Tuossa se polku menee.

Melkein aikuisen pieni lepohetki.

Aikavaras on saanut muutaman täysin eeppisen raivarin. Lapsi testaa valtaansa pomottaen kaikin mahdollisin keinoin ja kiukku on valtaisa, jos edeltävää, hänen vääränlaiseksi kokemaansa tilannetta ei suostuta välittömästi rekonstruoimaan oikaistuna.

Tutuksi tuli myös tilanne, jossa Mies jätti meidät Los Cristianosin rantapäivän jälkeen kadulle kotitaloa vastapäätä ja lähti etsimään parkkiruutua, johon mahtuisi tulitikkurasiaa isompi auto, ja huomasin että syy Unirosvon viimeisen vartin autoitkuun oli melkoisen tymäkkä kakkavaippa, joka oli falskannut housunpuntteihin, ja raukka oli tästä(kin) niin ahdistunut, ettei suostunut seisomaan kadulla hetkeäkään vaan takertui kolmentoista kilon kakka-apinana muhun. Samaan syssyyn Aikavaras ilmoitti, että hänellä on niin kova pissahätä ettei hän pysty kävelemään askeltakaan. Toinen lenkkari oli viiden sekunnin päästä jo märkä.

Sain yllättävän flow'n ja kirjoitin muutaman uuden luvun romaanikäsikirjoitukseeni.

Hankimme Unirosvolle satunnaiset lätäköt sietävät kengät ja Aikavarkaalle punahilkkalakin korvaajaksi mainion lippiksen, joka pysyy päässä tuulella ja suojaa vähän korvalehtiäkin.

Välipalalla isojen lasten lakissa. Iltapäiväaurinko valaisee korvan läpikin.

Tuuli on täällä välillä niin navakkaa, että toisinaan tarvitaan ekstraviritelmiä, jotta lakki pysyisi suojaamassa häikäisyltä.

Unirosvo alkoi tapailla kahden sanan ilmauksia (liukumäestä laskiessa käskynä "Kädestä kiinni" ["tätehtä niinni"], hammaspesulle mennessä vaatimus "Äidin kanssa" ["Täätin tänttä"] ja tuohon flunssaan liittyen pyyntönä "Suppo pois" ["uppo pööp"]). Ensimmäinen kolmen sanan lause syntyi eilen: "Mopo ajaa kovaa." ["Popo ajaa ovaa."]

Huomiosta ja eduista kilpailemisestaan huolimatta pojat hitsautuvat söpösti yhteen. Ne käyvät keskusteluja, joissa Aikavaras kyselee ja ehdottelee ja kommentoi, ja Unirosvo vastaa joka välissä "jooooooooo". Ne istuvat sylikkäin - silloin kun eivät riitele sohvan suosituimmasta paikasta - ja kävelevät välillä käsi kädessä - silloin kun eivät riitele rattaista tai siitä, kumpi sai nähdä punaisen pakettiauton.

Pojat kummastelevat lomakotikaupunkimme "jokea". Noin runsaana se virtaa tällaisina viikkoina, kun täällä sataa tavanomaista enemmän.

Sekalaista tapahtuma(ttomuus)reportaasia tarjolla

Viime viikonloppuna satoi ilmeisesti muutamassa päivässä sellainen sademäärä, joka tavallisesti sataa täällä koko vuoden aikana yhteensä. Perjantaina kahlattiin planetaariomuseoon, josta onneksi löytyi hyvä leikkinurkka lapsille. Lauantaina paettiin tulvasateita bussilla etelämpään Los Cristianosiin, jossa olikin jotakuinkin rantasää.


Perjantaina kastuneet kengät olivat sunnuntaina vielä uittomärät. Kun sade vihdoin lakkasi, vein ne katolle kuivumaan auringossa. Kuivuivat parissa tunnissa. Taas pystyi pesemään pyykkiäkin (sisällä ei ole kuivatus- eikä juuri kuivumismahdollisuuksia).

Hiekkakakkuja Los Cristianosin rannalla

Bussin ikkunasta näkyi sateenkaaria Santa Cruzista lähdettäessä ja sitä taas illalla lähestyttäessä, kun sadealue törmäsi poutasäähän.

Pojat pääsivät parturiin. Unirosvolle käynti oli ensimmäinen laatuaan, tähän asti mä olen saksinut pehkosta silloin tällöin suortuvan sieltä täältä, lähinnä niskasta, otsasta ja korvien päältä. Ihan siileiksi ei vedetty, jotta hiukset vielä suojaavat auringoltakin (vaikka pojat ovat yllättävän kiintyneitä kesälakkeihinsa).

Kiipeily sujuu, vaikka kiharapehko katosi

Unirosvo haahuilee Palmetumissa, kasvitieteellisessä puutarhassa

Eka flunssa iski. Aikavaras aivasteli ja niiskutteli ensin pari päivää, tänään Unirosvokin. (Hämmentävää kyllä, vajaan puolentoista vuoden takaisen kitarisaleikkauksen jälkeen Aikavarkaan nenä ei ole vuotanut koskaan; limaa saattaa olla paljonkin, mutta se valuu aina nieluun päin. Unirosvo on täysin päinvastainen tapaus. Pienikin basilisko, niin jatkuvasti räkä valuu leukaan saakka ja pitkin poskia.) Apteekkeja löytyy joka kulmasta ympäri vuorokauden, mutta niissä on hieman haasteellista asioida puutteellisella kieliyhteydellä. Kaikki lääkkeet on tiskin takana ja pakkausselosteetkin espanjaksi - enkä ruvennut raahaamaan muutenkin täpötäysissä käsimatkatavaroissa tuttuja kuumelääkepulloja silloin terveitä poikia varten (ruumassa taas olisi saattanut olla liian kylmä lääkkeille, jotka pitää säilyttää huoneenlämmössä). Nenäsuihkeiden lisäksi pakkasin suppoja mukaan ihan siltä varalta, että joku yllättävä kipu-kuume-katastrofi iskee kesken lennon, mutta...supot.


Viimeksi sairasteltiin jouluna; peukut pystyyn, että tämä tauti on lievempää virussorttia kuin se RS-virukseksi epäilty pentele silloin.

Pojat ihmettelevät näköalaa Palmetumin kasvitieteelliseltä kukkulalta. Auditorio bongattu taas!

Toiselta rinteeltä avautuu viehättävä näkymä öljynjalostamolle päin.

On käyty puistoissa (meillä on täällä Liskopuisto, Kiipeilypuisto, Yläpuisto, Paloautopuisto ja Hinauspuisto), ravintolassa, kaupassa. Syöty lounaaksi mun laittamia kasvismössöjä ja päiväunen jälkeen jonkun toisen laittamaa ruokaa jossain ihmisten ilmoilla. Aikavaras on nukkunut välillä päiväunet, usein ei. Monesti ollaan iltapäivällä otettu kahdet rattaat ulos mukaan, koskaan ei tiedä milloin kolmevuotiaille jaloille tulee totaalistoppi, ja Unirosvo ei enää viihdy repussa kovin hyvin. Välillä Unirosvokin kävelee pitkät matkat, toisinaan taas juoksee karkuun väärään suuntaan tai jää kaivelemaan jokaista pulunkakkaa.

On katsottu YouTuben kautta Tuomas Veturia ja Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluja, joista Unirosvo tykkää. Olen lukenut e-kirjan, koska täältä ei löydy englanninkielistä kirjallisuutta kovin helposti, ja yllätyksekseni pidin sähköisestä kirjaformaatista vastoin monivuotista ennakkovihamielisyyttäni. Plussaa siitä, että oli vaikeampi kurkkia loppuratkaisua ennakkoon (ikävä paheeni, josta tahtoisin eroon).


On totuttu olemaan täällä toistaiseksi.

Onneksi on käyttöohjeet

Aikavaras penkoo kylppärin kaappia sillä aikaa kun itse riisuudun iltapesuja varten.

"Äiti mitä nää on?"

"Öö, sellaisia naisten, hmm, laastaritavaroita." (?!?)

Aikavaras rapistelee lisää kaapissa ja vetää Tampax-pakkauksesta esiin paperin. "Hei, ei hätää, täällä on käyttöohjeet!"

Kävi ilmi että olen käyttänyt Tampaxeja vuosikausia väärin.

"Ensin otetaan työkaluja. Vähän vasaroidaan ja laitetaan kaksi naulaa. Sitten lisätään sokeria, suolaa ja pippuria. Päälle laitetaan paljon kastiketta. Tässä välissä porataan. Ahaa, sitten asetetaan aitaa vasten. Voi kutsua apua jos ei onnistu yksin."

Entisen Kanaria-skeptikon tunnustuksia

Vuokrasimme auton viikoksi. Parina päivänä Mies kuljetti itsensä juoksukisoihin tai -treeneihin vuoristoon, sellaista meininkiä josta kotiudutaan polvet ruvella ja kämmenet märkivillä lihansyöjäpalkeenkielillä, tyytyväisenä ettei tarvinnut turvautua avaruuslakanaan ja pilliin, jolla viheltää apujoukkoja rotkon pohjalla kituen. Pari päivää auto lepäili entisen härkätaisteluateenan takana parkissa, kolmena päivänä tehtiin ekskursioita saaren eri kolkkiin.

Garachicon edustalla jylhä kivikkoranta

Garachicon kylä

Entisenä Kanaria-skeptikkona pitää heti myöntää olleeni väärässä, kun olen vuositolkulla tyrmännyt ajatuksen näistä saarista miellyttävänä lomakohteena. (Tosin tajusin tämän mielikuvani kohtalokkaasti vääräksi jo viime vuoden Gran Canarian ja tarkemmin sanoen Bahia Felizin -reissulla.) Hotellikeskittymät, punakoiden turistien parvet, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelemassa murteellista suomea jo sadan metrin päästä; rannalla ja altaalla kärventelyä, kehnoa pitsaa ja vaikutelma siitä, ettei koko matkalla näe muuta kuin muita turisteja ja turisteille rakennettuja paikkoja. Mutta kyse onkin vain siitä, mitä haluaa ja mihin päättää majoittua. Todellisuudessa ne paikat, jotka mun Kanaria-mielikuvani ovat muovanneet, ovat lopulta aika harvassa: pari lomakompleksihelvettiä per saari. 

Tarkennettakoon: En välttämättä juokse aitoautenttisen perässä tai kaihoa originaaleja matkakokemuksia, vaan tahdon lomaltani sellaista tunnelmaa, jossa viihdyn kauemmin kuin kolme varttia (ja valitettavasti allaselämä ei ole mua varten). On vaikea pukea sanoiksi, miksi tunnen oloni kotoisammaksi Santa Cruzin kaduilla kuin suosituissa lomakohteissa, joissa sulaudun ulkoisesti pohjoiseurooppalaiseen turistiainekseen.

Eikä tämä siis tarkoita sitäkään, että tuntisin itseni muuksi kuin turkulaiseksi, jonka päänahka alkaa jakauksen kohdalta punoittaa auringossa. Jotain muuta vain.

Pojat Garachicosta löytyneellä ihanalla kivisellä epäuimarannalla

Garachicon Hello Kitty -leikkipaikalla

Pieneksi saareksi Teneriffa tarjoaa aikamoisen valikoiman erilaisia maisemia ja lämpötilojakin. Vuoristossa viereiset vuoret kasvattavat erinäköistä kasvillisuutta erivärisen kivikon päällä, yksi pörröisiä mäntyjä harmaasta kalliosta, toinen piikkipensaita punaisista lohkareista, kolmas ei juuri mitään mustanpuhuvasta laavakivestä. Rannassa on 22 astetta, kymmenen kilometriä sisämaahan ja jonkinverran ylemmäs lämpötila laskee tuntuvasti ja tuuli puhaltaa vuoristonviileänä. Asumatonta aluetta on ja muutaman talon vuoristo- ja kivikkorantakyliä piisaa. On kauniita maisemia ja mikä mulle on tärkeintä, myös tyhjiä paikkoja.

Toisaalta oli Playa de las Americasissakin ihan kivaa (sen yhden ruokailun ja uimarantavisiitin verran). Todettakoon, että saimme rantaravintolassa todella hyvää paellaa, jota lapsetkin pistelivät menemään loistavalla ruokahalulla. Aikavaras herkutteli erityisesti simpukoilla, Unirosvo mustekaloilla.

Unirosvo pohtimassa, mitä mieltä olla merestä. Se on kiva tuolla kaukana, ja toisaalta varvasmatalassa vedessä on kiva läiskytellä räpylöillään. Mutta kun aalto tulee ja kastelee nilkoista ylöspäin, se pelottaa. Ja kun aalto vetäytyy pois, se suututtaa.

Jotta nyt ei kateus iskisi kehenkään, kerron myös mikä on pielessä:

Niska on jumissa.

Unirosvo heräilee öisin liikaa (täälläkin).

Olemme (tälläkin reissulla) tiuskineet kyvyttömyydestäni tulkita pyörähtelevää e-karttaa (ja suunnistusstressin iskiessä muutakaan) liikkuvassa autossa. Mutkaisilla vuoristoteillä lapsuudesta tuttu matkapahoinvointi nosti päätään; etovat terveiset suoraan 80- ja 90-luvuilta! (Minua ei selvästi ole tarkoitettu liikkumaan yli kahdeksaakymppiä suoralla tai yli kymppiä kiharalla tiellä.)

Unirosvon autossaviihtyminen oli ekan puolen tunnin jälkeen vähän niin ja näin, ja väsyneenä Aikavaras yhtyy helposti huutokonserttiin; kunnon hermotrepivä kirkumiskaanon koettiin eräänä iltapäivänä matkalla Playa de las Americasista pienen Aricon kylän kautta takaisin Santa Cruziin.

El Drago, kuuluisa vanha puu

Pyörittelin myös koko viime viikon silmiäni tuskastuneesti Miehelle, jonka mielestä 24 astetta on liian kylmä ja 26 liian kuuma, ja tälle viikolle luvatut muutama noin viidentoista asteen sateista päivää kaiketi pilaavat koko 9,5 viikon oleskelun täällä.

No, aamulla se sadealue saapui tänne, ja kyllähän sitä vettä tulee. Liikaa. Meillä kun ei ole sadevaatteita mukana, sen verran harvinaista kunnon sade täällä on. Lapset eivät kuitenkaan ole sitä mallia, jonka kanssa sisäpäivä sujuisi leppoisasti, ainakaan ilman hirveää lelu- ja puuhamäärää. Kun muovailuvahat kiinnostavat seitsemän minuutin ajan ja yksi kirja kestää kaksitoista minuuttia, on yksi kokonainen aamupäiväkin ilman leikkipuistoilua aika takkuinen. Toisaalta jos sinne menee kastelemaan kaikki vaatteensa, ei vaihtureita riitä loputtomiin ja tällä sademäärällä kengät ja takit kuivuvat hamaan ikuisuuteen asti.

Mutta ei se montaa päivää kauempaa kestä.

 

Pilvien päällä (ja La Orotavassa)

Viime viikolla hurautimme vuokra-autolla hidasta vuoristoreittiä pikkukylä La Orotavaan. Sieltä jatkoimme iltapäiväksi Puerto de la Cruziin, jossa Aikavaras pääsi Miehen kanssa uimaan kahlaamaan sillä aikaa kun Unirosvo nukkui myöhäisiä päiväunia.

Matkalla Santa Cruzista La Orotavaan käytiin aika korkealla. Autotien mutkitellessa yhä ylemmäs, pilvien läpi ja niiden yläpuolelle, lämpötila putosi kahdestakymmenestä tuntuvasti alaspäin. Näköalatasanteilla ilma oli kirpakkaa ja kevyt vuoristotuuli sai posket kananlihalle.


La Orotavassa, vaikka melko korkealla rinteessä sekin sijaitsee, oli jo mahdollista oleskella ilman villatakkia. Aivan rannalla Puerto de la Cruzissa puolestaan porotti iltapäivällä kuumasti (ja kaduilla taisi tulla vastaan enemmän pohjoismaisia turisteja kuin olimme siihen mennessä nähneet yhteensä).

Kaukana siintää El Teide, lähes neljän kilometrin korkuinen tulivuori, Espanjan korkein kohta ja tulivuoristakin maailman kolmanneksi korkein

Alhaalla taas siintää yksi pilvikerros...

...ja sen alapuolella rannikkokylät ja meri.

La Orotava on viehättävä kylä, jonka kaduilla en valitettavasti tullut ottaneeksi kuvia. Se kun vaatisi pysähtymistä ja oikeutta tekevien kuvakulmien etsimistä, mikä ei häsläävien, nälkäisten ja kärsimättömien pikkulasten kanssa ole useinkaan mahdollista. Muutaman kuvan sentään nappasin tästä puistikosta.

Aikavaras arvioi La Orotavan kattoja.

Näyttävän puiston kiinnostavin asia oli poikien mielestä Remonttisetä, joka teki Remonttia, ja siellä taisi olla Betonimyllykin!