Entisen Kanaria-skeptikon tunnustuksia

Vuokrasimme auton viikoksi. Parina päivänä Mies kuljetti itsensä juoksukisoihin tai -treeneihin vuoristoon, sellaista meininkiä josta kotiudutaan polvet ruvella ja kämmenet märkivillä lihansyöjäpalkeenkielillä, tyytyväisenä ettei tarvinnut turvautua avaruuslakanaan ja pilliin, jolla viheltää apujoukkoja rotkon pohjalla kituen. Pari päivää auto lepäili entisen härkätaisteluateenan takana parkissa, kolmena päivänä tehtiin ekskursioita saaren eri kolkkiin.

Garachicon edustalla jylhä kivikkoranta

Garachicon kylä

Entisenä Kanaria-skeptikkona pitää heti myöntää olleeni väärässä, kun olen vuositolkulla tyrmännyt ajatuksen näistä saarista miellyttävänä lomakohteena. (Tosin tajusin tämän mielikuvani kohtalokkaasti vääräksi jo viime vuoden Gran Canarian ja tarkemmin sanoen Bahia Felizin -reissulla.) Hotellikeskittymät, punakoiden turistien parvet, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelemassa murteellista suomea jo sadan metrin päästä; rannalla ja altaalla kärventelyä, kehnoa pitsaa ja vaikutelma siitä, ettei koko matkalla näe muuta kuin muita turisteja ja turisteille rakennettuja paikkoja. Mutta kyse onkin vain siitä, mitä haluaa ja mihin päättää majoittua. Todellisuudessa ne paikat, jotka mun Kanaria-mielikuvani ovat muovanneet, ovat lopulta aika harvassa: pari lomakompleksihelvettiä per saari. 

Tarkennettakoon: En välttämättä juokse aitoautenttisen perässä tai kaihoa originaaleja matkakokemuksia, vaan tahdon lomaltani sellaista tunnelmaa, jossa viihdyn kauemmin kuin kolme varttia (ja valitettavasti allaselämä ei ole mua varten). On vaikea pukea sanoiksi, miksi tunnen oloni kotoisammaksi Santa Cruzin kaduilla kuin suosituissa lomakohteissa, joissa sulaudun ulkoisesti pohjoiseurooppalaiseen turistiainekseen.

Eikä tämä siis tarkoita sitäkään, että tuntisin itseni muuksi kuin turkulaiseksi, jonka päänahka alkaa jakauksen kohdalta punoittaa auringossa. Jotain muuta vain.

Pojat Garachicosta löytyneellä ihanalla kivisellä epäuimarannalla

Garachicon Hello Kitty -leikkipaikalla

Pieneksi saareksi Teneriffa tarjoaa aikamoisen valikoiman erilaisia maisemia ja lämpötilojakin. Vuoristossa viereiset vuoret kasvattavat erinäköistä kasvillisuutta erivärisen kivikon päällä, yksi pörröisiä mäntyjä harmaasta kalliosta, toinen piikkipensaita punaisista lohkareista, kolmas ei juuri mitään mustanpuhuvasta laavakivestä. Rannassa on 22 astetta, kymmenen kilometriä sisämaahan ja jonkinverran ylemmäs lämpötila laskee tuntuvasti ja tuuli puhaltaa vuoristonviileänä. Asumatonta aluetta on ja muutaman talon vuoristo- ja kivikkorantakyliä piisaa. On kauniita maisemia ja mikä mulle on tärkeintä, myös tyhjiä paikkoja.

Toisaalta oli Playa de las Americasissakin ihan kivaa (sen yhden ruokailun ja uimarantavisiitin verran). Todettakoon, että saimme rantaravintolassa todella hyvää paellaa, jota lapsetkin pistelivät menemään loistavalla ruokahalulla. Aikavaras herkutteli erityisesti simpukoilla, Unirosvo mustekaloilla.

Unirosvo pohtimassa, mitä mieltä olla merestä. Se on kiva tuolla kaukana, ja toisaalta varvasmatalassa vedessä on kiva läiskytellä räpylöillään. Mutta kun aalto tulee ja kastelee nilkoista ylöspäin, se pelottaa. Ja kun aalto vetäytyy pois, se suututtaa.

Jotta nyt ei kateus iskisi kehenkään, kerron myös mikä on pielessä:

Niska on jumissa.

Unirosvo heräilee öisin liikaa (täälläkin).

Olemme (tälläkin reissulla) tiuskineet kyvyttömyydestäni tulkita pyörähtelevää e-karttaa (ja suunnistusstressin iskiessä muutakaan) liikkuvassa autossa. Mutkaisilla vuoristoteillä lapsuudesta tuttu matkapahoinvointi nosti päätään; etovat terveiset suoraan 80- ja 90-luvuilta! (Minua ei selvästi ole tarkoitettu liikkumaan yli kahdeksaakymppiä suoralla tai yli kymppiä kiharalla tiellä.)

Unirosvon autossaviihtyminen oli ekan puolen tunnin jälkeen vähän niin ja näin, ja väsyneenä Aikavaras yhtyy helposti huutokonserttiin; kunnon hermotrepivä kirkumiskaanon koettiin eräänä iltapäivänä matkalla Playa de las Americasista pienen Aricon kylän kautta takaisin Santa Cruziin.

El Drago, kuuluisa vanha puu

Pyörittelin myös koko viime viikon silmiäni tuskastuneesti Miehelle, jonka mielestä 24 astetta on liian kylmä ja 26 liian kuuma, ja tälle viikolle luvatut muutama noin viidentoista asteen sateista päivää kaiketi pilaavat koko 9,5 viikon oleskelun täällä.

No, aamulla se sadealue saapui tänne, ja kyllähän sitä vettä tulee. Liikaa. Meillä kun ei ole sadevaatteita mukana, sen verran harvinaista kunnon sade täällä on. Lapset eivät kuitenkaan ole sitä mallia, jonka kanssa sisäpäivä sujuisi leppoisasti, ainakaan ilman hirveää lelu- ja puuhamäärää. Kun muovailuvahat kiinnostavat seitsemän minuutin ajan ja yksi kirja kestää kaksitoista minuuttia, on yksi kokonainen aamupäiväkin ilman leikkipuistoilua aika takkuinen. Toisaalta jos sinne menee kastelemaan kaikki vaatteensa, ei vaihtureita riitä loputtomiin ja tällä sademäärällä kengät ja takit kuivuvat hamaan ikuisuuteen asti.

Mutta ei se montaa päivää kauempaa kestä.