Jos tämä olisi viikon reissu, lähtisimme pikapuoliin takaisin Suomeen. Onneksi ei ole. Pakkailemisen sijaan olemme purkaneet vaatteet ja tavarat matkalaukuista laatikoihin ja kaappeihin, emme enää kävele epähuomiossa oman alaovemme ohitse Calle Calvo Sotelolla, ja veimme tänään ensimmäisen pyykkisatsin kattoterassin koneeseen pyörimään.
Viime postauksessa käyttämäni adjektiivi "mäkinen" Santa Cruzia kuvaamaan on kenties hieman harhaanjohtava. Ei täällä ole ylös-alas-kumpuilua vaan yksi ainut iso mäki, vuorenrinne jolle kaupunki on rakennettu. Meiltä alas rantaan, kävelykaduille ja ravintoloihin on alamäkeä, takaisin ylämäkeä. Kaupungin keskustan rantaviiva puolestaan ei ole valkohiekkainen bikiniparatiisi, vaan lähinnä rahtisatama-aluetta nostureineen. Maauimala kuitenkin löytyy, ja bussilla kuulemma pääsee 8 kilometrin päähän hiekkarannalle tarvittaessa. Vaikka tämä ei ole pittoreskein mahdollinen lomakohde, olen viihtynyt; täällä tuntuu aidolta, luonnolliselta, ei lavastetulta.
Lapsiin suhtaudutaan yhä ylenpalttisen ystävällisesti ja ohikulkijoihin kohteliaasti. Aurinko on parina päivänä paistanut siniseltä taivaalta, kuulemma sen teho vastaa huhtikuun suomalaista paistetta. Uv-suojapukuja emme ole hankkineet, vaan luotan tavallisten vaatteiden ja tarvittaessa aurinkorasvan suojaavan jälkikasvun nahkoja riittävästi.
Lähikauppamme SuperDino sijaitsee viistosti vastapäisessä korttelissa. Parin kilometrin päässä siintää massiivinen Carrefour, jossa laajemman vihannesvalikoiman lisäksi myydään suunnilleen kaikkea telkkareista autonrenkaisiin. No, ei ehkä sentään nasta- tai kitkarenkaita.
Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, tietysti. Myös ravintoloissa! Eilen köröttelimme raitiovaunulla puolen tunnin matkan naapurikaupunki La Lagunaan, joka merellisestä nimestään huolimatta sijaitsee vielä korkeammalla vuoren rinteellä; koko menomatka oli ylämäkeä. Kahvilassa kolme jättileivosta, yksi kinkulla täytetty croissant ja kaksi kahvia kustansivat vajaat kahdeksan euroa.
Mies juoksee aamupäivisin. Minä vien lapset silloin puistoon. Päivällisen syömme ravintolassa. Ongelmaksi muodostuu aika: ravintolat pitävät paussia usein neljän ja seitsemän välissä. Kokeilimme muutamana päivänä myöhäistää Unirosvon päiväunia ja painostaa Aikavarkaan nukkumaan myöhäiset torkut ja mennä syömään vasta myöhään, iltapalan korvikkeena. Menestys oli kyseenalainen. Pitkän, liikunnallisen päivän jälkeen lapset eivät jaksaneet istua eivätkä syödä, eivätkä toisaalta meidänkään hermot meinanneet kestää epämääräisen mittaisia odotteluja lasten riekkuessa. Parempi siis lähteä aikaiselle päivälliselle päiväunen jälkeen - se kuitenkin edellyttää, ettei aamupäiväväsynyt Unirosvo ennätä nukahtaa voimatorkuille ennen lounasta vaan rähjää mukana puolenpäivän ylitse, jotta ehtii nukkua ajoissa kunnon päiväunensa - ja iskeä vielä tuttu iltapala pöytään lomakodissa suihkun jälkeen. Pukea unipuvut, lukea unisadut, pestä hampaat sammuttaa uupuneet lapset, Aikavaras valkoinen ja Unirosvo ruskea nalle kainalossaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti