Entä jos mää en ala

Eilen oli sellainen olo, että mä en kyllä nyt ala. Lopetan kaiken!

Flunssa pakotti päätä ja jäseniä ja kahden viikon takainen ihme ei todellakaan ole toistunut. Silloin yhtenä (1) yönä Unirosvo nukkui omassa sängyssään aamuviiteen asti. No, siitä yhden yön jutusta saatu energia ei kanna enää kahden viikon kuluttua. Kuopus on katsonut asiakseen tökkiä mua kaiken muun könyämisensä ja kaulanpuristelunsa lisäksi hereille kertoakseen tärkeitä faktoja:

"Ei ole yhtään hyvä juttu!"

Minä unenpöpperöisenä: "...mitä? ...mikä?"

"OMA SÄNKY! Ei oo yhtään kiva juttu oma sänky, ei."

Niin että.

Onneksi haamut jaksavat, vaikka äiti on vähän väsynyt. Toinen mummeista ompeli Aikavarkaan pyynnöstä 4-vuotissynttärilahjaksi kummituspuvut kummallekin pikku pummitukselle.

Sen lisäksi, että ajattelin lopettaa nukkumisen vaikka kokonaan kun ei sitä kuitenkaan saa tehdä rauhassa, ajattelin lopettaa pyöräilemisen flunssaisena. En kyllä ajaisi autoakaan, siinä kokovartalosäryssä tulisi vain sakkoja, lommoja ja ruumiita, ja työpaikan lähellä parkkipaikan metsästäminen kohottaa kortisolitasoja turhan paljon. Ja bensakin oli loppumassa enkä ole koskaan tankannut (ja Mies on tämän viikon työmatkalla), ja sitä nyt ei ainakaan kannata opetella a)flunssassa ja b)väsyneenä ja c)kiireessä joko päiväkodilta töihin tai töistä päiväkodille. Ja jos en tankkaisi enkä enää koskaan ajaisi, eipä tarvitsisi mennä sinne autokoulun kakkosvaiheeseenkaan.

Jonain iltana ihmettelemässä leikkipaikan yli liidellyttä kuumailmapalloa.

Ajattelin lopettaa työssäkäymisen. Mitä järkeä stressata otsansa kurtuille, ylisuorittaa alipalkalla, kuunnella töissä huomauttelua vaikkapa siitä että mun kahvitaukoeväiksi tuomani omenat ovat vääränlaisia (minun syötävikseni), tuntea jatkuvaa huonommuutta siitä että mun lapset on aina päiväkodin pihan viimeiset.

Neljävuotias katsoo, kun tuuli irrottaa keltaisia lehtiä. Viikonloppuna iso pieni harjoitteli jo ilman apupyöriä ajamista. Itse ajaminen sujui yllättävän hyvin, mutta apupyörät ruuvattiin vielä takaisin, koska liikkeellelähtö ja pysähtyminen ovat vähän hasardeja, about siinä toivottoman rajamailla ilman apua, ja yhtä lasta pyöränistuimessa kuljettaessa ei apukäsiä liikene omillaan polkijalle.

Ajattelin lopettaa päiväkodilla käymisen, mikä on ihan ookoo jos kerran ei käy töissäkään, eivätkä sitten ole lapsetkaan siellä enää vika vellihousuina. Ensin sanotaan, että verskat eivät ole tarpeeksi säänmukaiset housut, eikä kaksivuotias saa niitä itse jalkaan. Pitää tuoda tuulihousut, kun niiden alle ei kylminäkään aamupäivinä tarvitse laittaa sisähousuja (luulin että sisähousujen jättäminen olisi helpompaa kuin niiden riisuminen ja ulkoilun jälkeen uudelleenpukeminen). Toin pyynnöstä tuulihousut vain löytääkseni lapsen topattuna iltapäiväauringossa, tuulettomassa 16 asteessa pipoon ja collegehousujen ja pitkähihaisen päälle vedettyyn haalariin, joka päällä oli aamulla kolmessa asteessa matkattu päiväkotiin. Vieressä isoveli leikki t-paidassa. Polvitaipeiden ihottumat pahenevat, kun iltapäivien syyskesäsäässä jalkojen iho hautuu hiessä.

Kotona lapset nahistelivat ja nurisivat. Kaikki oli väärin, kaikesta tuli pipi, ruoka oli pahaa. Lopetan ruoanlaitonkin. Ja miksi pitää aina joutua pakottamaan iltapesulle, vaikkei kesken olisi muuta kuin marina siitä ettei huvita enää leikkiä?

En kyllä alkaisi olemaan kotiäitikään.

Tänään on flunssa väistynyt ja aloin taas (paitsi töissä on muutama detalji, joita en todellakaan ala). Aikavaras täytti viime viikolla neljä, ja vapaamuotoisesti merkkipäivää juhlistettiin jo, mutta viralliset kotisynttärit vietetään lauantaina ilmapalloineen ja serpenteineen. Lupasin Aikavarkaalle, että leivotaan sitten kuitenkin se porkkanakakku ennen lauantaisia juhlia, juuri niin kuin lupasinkin joskus, vaikka tässä välissä flunssa- ja uupumuspäissäni vedin sen listasta yli ja neuvottelin kaiken itsetehdyn korvaamisen Viennetalla.

Eilinen paha ruoka oli tänään hyvää. Mistään ei tullut riitaa, paitsi vähän iltapesusta. Pojat pyyhkivät pölyjä ja lupasivat, etteivät yritä huomenna rikkoa imuria jos imuroidaan, mutta muutakin raivaamista riittää:

Mistä näitä askarteluja oikein tulee? Entä minne ne voi laittaa?

Aulan lipasto, jonka päällä piti olla vain karttapallo, avainkulho ja pari koriste-esinettä.

Minne katosi päivät

Rintaa puristaa. Vielä ei ole ehditty pestä kylppärin lattialta viime huhtikuista kinnas- ja haalarikasaa, ja näköjään ne saa kohta napata taas käyttöön, tai ainakin ne jotka vielä mahtuvat jommankumman päälle. 

Aikavaras pääsee jo itse kiipeämään lähipuiston koristeomenapuun latvaan.

Vielä odotan sitä helteistä vapaapäivää, jolloin voisi pestä unikaverit heti aamulla ja antaa niiden kuivahtaa takapihan paahteessa illaksi taas pieniin kainaloon. Vaan tuskin se enää tämän vuoden osalta on saapumassa.

Metsästä löytyi tänään vielä mustikoita ja puolukoita.

Töissä olemme puskeneet hommia triplasti aiempiin elokuihin verraten ja vieläpä vajaamiehityksellä. Olen ollut oksetukseen asti puhki, mutta noin kohtuuttomalla työmäärällä en sentään ole viitsinyt murehtia loputonta tekemättömien töiden listaa ja päivällä tai kolmella paukkuvia deadlineja. Koeaikani päättyi ja suoriudun kuitenkin osasta hommistani tosi hyvin, joten lienee turha enää toivoa pikaisia potkuja. 

Kuulemma marraskuun lopun jälkeen kiire hellittää aavistuksen. 

Sain pari viikkoa sitten vihdoinkin hankittua Unirosvolle patjan Miehen työkaverilta jo keväällä ostettuun lastensänkyyn. Se se olikin mainio kauppareissu - onneksi ei ollut ruuhka-aika, kun sillä välin kun kumarruin Aikavarkaan puoleen hetkeksi, Unirosvo sai napattua täyteen lastatut autokärryt (miksi nekin piti ottaa, kun kumpikaan ei niissä tahdo istua puolta minuuttia pitempään?) ja työnsi ne valkoisessa kauluspaidassaan (selitys myöhemmin) täyteen vauhtiin kohti maitohyllyjä huutaen samalla, että pois tieltä mää tulen täältä! Omaan sänkyyn nukkumaan meno sujuu jo kohtuullisesti, mutta loppuyö ei, koska musta ei ole roikkumaan sängyn laidalla montaa kertaa yössä hyssyttelemässä päättäväisesti äidin viereen haluavaa lasta takaisin oman sängyn auvoon.

Aikavaras pääsi perjantai-iltana ensimmäistä kertaa Miehen kanssa katsomaan jalkapalloa.

"Me seurattiin niitä pelaajia joilla oli mustavalkoraidalliset paidat. Ne oli Töpsi. Niiden Töpsien olis pitänyt tehdä enemmän maaleja", kuului otteluraportti - jota asiantuntevampaan en itsekään yltänyt niinä kertoina kun viime vuosikymmenellä Mies raahasi vielä mukaansa katsomaan peliä. 

"Mitä mieltä olit jalkapallon katsomisesta?" Mies oli pelin päätteeksi kysynyt. 

"Pitkää mieltä." Sen verran pitkäksi aika tosiaan oli käynyt eväiden ja leijan muotoisten kaksiväristen karkkien (aakkoset) loputtua, että oli jouduttu turvautumaan kännykän näytöltä katseltaviin lastenohjelmiin. 

Taannoin Aikavaras sai kutsun naapurintytön kaverisynttäreille. Kortteja piti tehdä peräti yksitoista. Kasvonpiirteet osuvat jo naamataulun sisään, mutta synttärihatun olemuksen katsoin parhaaksi selventää vastaanottajia varten. Teksti on matkittu mun mallikirjoituksesta.

Unirosvo kadehti jo aamulla sitä, että isoveli pääsee juhliin. Lupasin, että hän saa pitää juhlapaitaa vaikka koko päivän, joten sen patjanhaku- ja autokärrynpöllimiskauppareissun jälkeen leikkipaikkakiukuttelutkin sujuivat poikkeuksellisen ärhäkästi kauluspaidassa.

Kun Aikavaras oli pitkää mieltä jalkapallo-ottelussa, Unirosvo teki kotosalla jonkin sortin reippausennätyksen. Ensin hän riemastui kuullessaan saavansa päivälliseksi identtiset eväät isoveljelle mukaan pakattujen kanssa: banaania, karjalanpiirakkaa ja kaakaojuoma. Sitten hän toivoi pääsevänsä kävelylle. Kierrettiin kauniin alkusyksyn illan kunniaksi naapurustoa tunti, eikä hän itkenyt, karannut tai kiukutellut kertaakaan (trust me, erittäin poikkeuksellista) vaan käveli käsi kädessä ja poimi SAA OTTAA -koreista omenia, jotka kannettiin kotiin hupparien hupuissa. Hän ei meinannut päästä yli ihmetyksestä, kun tehdasrakennus näytti rakennuspalikalta.  

"Kato äiti tota, rakennuspalikka! Kato palikasta tehty talo! Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Palikkarakennus. Mää sanoin äiti että palkkatalo! Pieni kissankello käypi nukkumaan. Rakennuspalikkarakennus!" 

Edellinen sitaatti on harhaanjohtava. Unirosvon puheenparresta puuttuu vielä K, joka korvaantuu milloin P:llä, milloin T:llä. "Tato äiti, näin iso tuttapimppu!" se tarjoaa kimppua. Kertoo, että päiväkodissa oli ruokana tinttutattitetta. Aikavaras on hänen pajas paveji, ja joka puolella hän näkee pummituksia. Joskus kummituksista erityisen innostuneena pummitus muuntuu pimmutukseksi. 

Pummituksena juoksemisen ja pummituksia pakoon pinkomisen lisäksi paras riehumisleikki kotona on viime aikoina ollut törmäilyautot. Autot ovat tietenkin Kauppasedän tuomia pahvilaatikoita, joiden veneominaisuus on käytetty loppuun ja pohja on hajalla. Pahvirengasta kainaloissa pidellen ne juoksevat toisiaan päin ja karkuun ja mainostavat ruokakaupan kotiinkuljetusta ympäri asuntoa. 

Törmäilyautot ovat kolaroineet asiaankuuluvasti. Henkilövahingoilta säästyttiin.

Eeppinen Tykkimäki-esite sekä pienten lasten suuria suunnitelmia ja dramaattisia suruja

"Joskus mä menen päiväkotiin! Sitten mää itken." Näin julisti Unirosvo heinäkuun lopussa, pari päivää ennen kesälomansa päättymistä (ja kylläpä siitä on vierähtänyt aikaa, kolme viikkoa peräti, kiitos superkiireisten työpäivien ja tiiviiden iltojen). Niin se itkikin. Koko matkan päiväkotiin se itki. Mutta ei enää päiväkodissa, mitä nyt tuijotti puurolautastaan loukkaantuneena huuli väpättäen kun toivotin hyvää päivää.

Iltapäivällä itki Aikavaras, koska piti lähteä kotiin. 

Sen jälkeen solahtaminen takaisin päiväkotiarkeen on käynyt sujuvasti.

Päiväkodin jälkeiset kotiinpaluut voivat olla väsyneitä kellahtamisia Pikku Kakkosen eteen ja Unirosvon tolkutonta halua päästä painamaan naamansa mun kaulaani - "Anna lähemmäs!" se komentaa, vaikka lähemmäs ei voi päästä. Toisaalta pojat voivat heti oven sulkeuduttua keksiä, että "me halutaan juosta pippeliä pipon kanssa!" Tämä tarkoittaa keittiö-olohuone-ympyrän juoksemista peräkanaa huutaen samalla PIPPELI ja tietysti siis kypärämyssyyn tai muuhun tilanteeseen sopivaan päähineeseen sonnustautuneena.

Aikavarkaan Tykkimäki-esitteen lukuinto on jatkunut. Esite plärätään harva se ilta iltasadun sijaan, ja kuvien ja tekstin suhde saavuttaa aina vain eeppisemmät mittasuhteet. Enää ei riitä, että katsotaan, missä kuvissa näkyy tutunnäköinen kieputin ja että mitäs tuossa punaisessa tekstissä sanotaan. Ei, nyt Aikavaras maalaa esitettä lukiessaan tarkkaa kuvaa siitä, mitä tapahtuu kun aikuisena hän menee Tykkimäelle äidin kanssa kahdestaan. 

"Mennään tuohon korkeaan karuselliin, istutaan vierekkäin, mä pidän sua kädestä jos sua pelottaa. Älä huoli, siinä on hyvä turvavyö joka toimii! Sitten sen jälkeen, jos meidän pitää mennä vessaan, ootas mä katson tuosta kartasta, katso tuossa on lähin vessa, käydään siellä. Mä olen silloin aikuinen ja uskallan käyttää käsienkuivauslaitetta."

Karttojen jokainen kirjain, numero ja symboli on käyty läpi; kerta tai pari riitti, nyt Aikavaras tulkitsee niitä sujuvasti.

"Jos meille tulee kahvijano, tuolta kahvikupin kuvan kohdalta voidaan hakea kahvia. Jos me eksytään toisistamme, tuo kohta on kohtaamispaikka. Jos meillä on vauva mukana, sille voi antaa tuolla tuttipullon kuvan kohdalla maitoa vauvanhoitohuoneessa." 

"Leirintäalueella voidaan mennä taas kolmosmökkiin. Päätetään sitten, nukutaanko sohvalla vai sängyssä. Sitten voidaan käydä tuolla vessassa, ja tuolla. Jos pitää käydä suihkussa, tuolta löytyy suihku. Tuolla voi laittaa ruokaa grillikatoksessa. Jos tulee tulipalo, tosta voi ottaa palosammuttimen. Jos tuolla tulee tulipalo, voi käyttää vesitynnyriä."

Antoisa kartta

Tänään Tykkimäki-esite päätyi ensimmäistä kertaa molempien lasten yhteiseksi iltasaduksi. Aikavaras tajusi maailmanpyörän kohdalla, että hehän voivat myös Unirosvon kanssa mennä isoina kahdestaan Tykkimäkeen.

"Sitten me mennään tonne. Ja tonne."

"Uskalletaanks me?" Unirosvo epäili joka laitteen kohdalla.

"Ja kun tulee vessahätä, voidaan mennä.."

Aikavarkaan lause keskeytyi, kun Unirosvo löysi sopivan kohdan kartasta, lakunmyyntikioskin, ja sopivan kuvan viereiseltä sivulta, siinä oli ravintolabuffetin nakkiallas. Sitten koko homma lipsui sille raiteille, jolla pojat alkoivat listata asioita, joiden päälle aikovat pissata. Sitten isona Tykkimäellä kahdestaan.

Kura/pakokaasuvesilätäkköleikeissä

Kahdestaan ne aikovat tehdä muutakin. Aikuisena, sitten kun Aikavaras on hyönteistutkija, joka pitää kädessä kaikkia maailman hyönteisiä (tulevaisuudensuunnitelmat ovat siis muuttuneet tutkimusmatkailijasta, palomiehestä ja onkimistädistä taas uuteen suuntaan). Asua samassa kodissa. Ajaa kesäautolla (avoauto), ohjausvuoro vaihtuu tunnin välein. Jos sataa, ajavat kuulemma poliisiautolla.

"Minne ajatte?" kysyin.

"Äitin luo", Unirosvo vastasi hetkeäkään miettimättä.

Epäilemättä historian antoisimman Tykkimäki-esitteen lisäksi Aikavarkaan elämässä on suuria murheita. Esimerkiksi se, että vauvat ei kasva setien mahassa. 

"En mä halua että se on totta!" Ja dramaattinen, sydäntäsärkevän roiskuva itku. Ei kiukuttelua vaan sellaista lohdutonta surua. "Mä haluan että mun mahassa kasvaa vauva isona!" 

Lohdutin parhaani mukaan. Että sedätkin saa kyllä vauvoja, ne vaan tulee tätien mahasta. Mutta tädeille se vähän sattuu, oikeastaan on kivempi saada vauvoja setänä. Voi laittaa vauvan paidan alle niin kuin Aikavaras oli valokuvassa Isin paidan alla. Voi pitää sitä sylissä ja hoitaa sitä, vaikka onkin setä.

Hetkeksi auttoi. Sitten alkoi uusi kyynelvirta: "Mutta mä haluan antaa vauvalle maitoa mun omasta nännistä!" 

Jouduin toppuuttelemaan itseäni, etten selostaisi kaikenkirjavista imetysvaikeuksista. Kertoisi rikki purruista, vereslihalla särkevistä nänneistä, lanoliinivoiteesta, rintakumeista, maidon nousun tuskasta, kipeistä pahkuroista joita joutuu lypsämään rintatulehduksen pelossa aamuneljältä kun vauva vihdoin nukkuu. Siitäkin, että kaikilta maitoa ei tule ja jotkut vauvat eivät sitä pysty imemään. Vedin henkeä, unohdin imetystukiryhmät ja rintapumput ja äitien vertaiskilpailut ja syyllisyydet ja pelkästään totesin sylissä nyyhkivälle poikaselle, että niin, on se surullista jos niin haluaa tehdä mutta ei voi. Ja voivathan sedät aina röyhtäyttää! Se se vasta hauskaa puuhaa on. Tallata parketteja tuntitolkulla useaan otteeseen yössä ja sitten koittaa paikantaa, mihin kohtaan pläjähti, oman paidan lisäksi, kun ei se koskaan kuitenkaan osu siihen harsoon.

Tänään ei menty kentälle ottamaan juoksukilpailuja, koska Aikavaras on vähän flunssainen ja tarkoitus olisi päästä huomenna myös flunssaisen naapurintytön synttäreille. Näin rauhallisia leikkejä keksittiin leikkipaikalla. "Mä lennän!"

Seuraavana päivänä Aikavarkaan vastaheränneen hoivavietin kohteeksi joutui lemmikki, tarkemmin sanoen itkua aiheutti lemmikittömyys. "Mä haluan pitää sylissä jotain pientä ja pehmoista ja antaa ruokaa sille ja hoitaa sitä joka päivä!" 

Kuulemma Unirosvo ei kelpaa siihen.

"Mä lennän ja vihellän sen merkiksi pilliin!"

Pärnun jälkeen, ennen elokuuta

"Aamulla tulee joulupukki!" Unirosvo julisti eilen viimeisenä ennen nukahtamistaan. Valkopartaa emme nähneet, mutta jotain lopullisuuden tuntua ja menetyksen makua tässä heinäkuun viimeisessä päivässä on. Viikon mittainen lomani lipui ohitse liian nopeasti. Uusi päiväkotivuosi aukeaa edessä pitkänä, tuo mukanaan pimeitä iltapäiviä, loskaisia lahkeita ja väsyneitä aamuja. Miehen kesäloma päättyi eilen alkaneeseen Australian-työmatkaan, ja totta kai lapsilla puhkesi viime yönä nuha, ilmeisesti tuliainen Pärnun-loman kotimatkalta, joka ei muutenkaan sujunut ihan armoitetusti.

Aikavaras uusissa uimahousuissaan Pärnun rannalla. En kerta kaikkiaan käsitä, minne ne jätskikuvioiset turkoosit ovat kadonneet sen jälkeen kun palasimme Teneriffalta.

Pärnusta palatessa seisoimme tietyömaaruuhkassa puolimatkassa puoli tuntia ja myöhästyimme laivasta parilla vaivaisella minuutilla. Iltaseitsemän sijaan palasimme kotiin vasta yhdeksitoista. Toisaalta tällä kertaa sitten realisoitui se viimekesäinen kuvitelmani: lapset nukahtivat kymmenen jälkeen autoon eivätkä sanottavasti edes heränneet, kun pesin rähmäiset kädet ja kasvot ja vaihdoin ketsuppisten, hikisten matkustusvaatteiden tilalle puhtaat yöpuvut.

Pojat tutkivat paikallisen faunan ja flooran kuvia lintutornissa, jonne hurautimme vuokratulla polkuautolla

Mitä kertoisin Pärnusta? Kaupunki lähiympäristöineen paljasti lapsiperhelomailijoille taas uusia hyviä puoliaan, joiden takia varmasti palaamme vielä, vaikka kuusikymmentä kertaa helteisen reissun varrella taisinkin vannoa sekä hiljaa itsekseni että ääneen, etten enää koskaan lähde tällä kokoonpanolla yhtään mihinkään lomalle.

Perhepolkuautomme kaikessa majesteetillisuudessaan lintutornista nähtynä

Kolmesta perilläolopäivistä kaksi oli tavanomaista päivää huomattavasti kivempia. Se yksi taas alkoi kaikilla ihan väärällä jalalla, helle vei mehut ja hermot, oli yleistä känkkäränkkää, Unirosvo ei halunnut olla rattaissa eikä kävellä, Aikavaras ei halunnut kävellä eikä jaksanut pyöräillä, lapset halusivat vain jätskiä ja että heitä kannetaan kaikkialle, aikuiset halusivat vain että kitinä katkeaisi edes hetkeksi ja kenenkään ei tarvitsisi kantaa kilometritolkulla yli kolmetoistakiloisia punnuksia. Matkustuspäivät taas olivat sikäli rasittavia kuin matkustuspäivät aina kahden pikkulapsen kanssa tai mun mielestäni ilman yhtään lapsiakaan. Koko perheen kuuroutuminen oli lähellä, kun Unirosvo veti joka automatkalla hervottomat turvaistuinraivarit, koska ei päässyt heti äidin syliin / ei saanut pitää kiinni äidistä muualta kuin kädestä / mehu oli loppu / mehua sai myös Aikavaras / [vapaavalintainen syy]. No, näin jälkikäteen analysoituna paljon kurjemminkin olisi voinut sujua, ja Aikavarkaalle täytyy myöntää reippauspalkinto matkustuskärsivällisyydestä (ja tabletille jokin erikoissarjan palkinto Blaze ja Monsterikoneet -ohjelman esittämisestä 3-vuotiaalle automatkojen aikana).

Aikavaras ihailemassa ikkunalaudalta käsin ikkunanäkymäämme (ja Unirosvo kitisemässä takavasemmalla, että tahtoo pudota omenapuuhun, heti!).

Mutta kuten sanottua, oli niitä hyviäkin hetkiä. Unirosvo kirmaamassa nauraen nakupellenä (omien sanojensa mukaan natupöllönä) matalassa lämpimässä rantavedessä helteisen kiukuttelupäivän päätteeksi. Kaksi reipasta valjasapinaa Valgerannan kiipeilypuistossa.

"Kato mua, kato miten korkeella mä uskallan kiivetä!" Tämä tosin ei ollut maksullisella kiipeilyradalla vaan sen ulkopuolisen leikkipaikan kiipeilytelineessä.

Kiharapää kiipeää

Yöt, joita ei nukuttu tavallista huonommin vieraasta paikasta huolimatta. Lottemaa, joka Valgerannan seiklusparkin tavoin sijaitsee suunnilleen kymmenen minuutin ajomatkan päässä Pärnusta, tarjosi mielekästä puuhaa koko päiväksi. Virolaiseen lastenkirjallisuushahmoon perustuva teemapuisto pursusi mökkejä, taloja ja torneja leikkipaikoiksi. Oli lasten juoksustadion, ja Aikavarkaan onneksi ulkoravintolassa ulkokäsienpesupiste saippuioineen kaikkineen, joten ei tarvinnut tulla vastentahtoisesti pelottavaan aikuisvessaan, jossa saattaisi esimerkiksi mylviä syvästi traumaattinen käsienkuivauslaite helvetinkone. Siellä oli myös ymmärretty hyvin, miten yksinkertaiset jutut lapsia kiinnostavat tuntitolkulla: että saa hinata kaivosta vettä ämpärillä, jonka pohjassa on pieniä reikiä. Että saa hakata puiden välisiin köysiin ripustettuja patoja, pannuja ja kattiloita eri kokoisilla kauhoilla ja lastoilla! Uskomaton menestys.

Unirosvo Lottemaan pannunhakkaamispisteellä

 

Terveiset oikealta lomalta

Minilomani sujui sujuvasti ja vikkelästi. Tapasin ystävän, kävin ostoksilla - tavoitteenani oli uudistaa vaatekaappi nykyistä makua, kokoa, mallia ja elämäntilannetta vastaavaksi, mutta jestas miten ikäviä, rumia ja epäkäytännöllisiä vaatteita kaupat pursuilevat - ja sain ranteeseeni rasitusvamman klikkailemalla yötä myöten viimeisen vuoden valokuvasaldosta parhaita otoksia teetettävien kansioon. Miksi oli pakko napata Teneriffalla jokaisesta tuulenpieksemästä kivikkorannasta kaksikymmentä kuvaa?

Perheen kaksilahkeiset kotiutuivat torstai-iltana omnistuneelta reissultaan ja lepäilivät perjantain pois matkaväsymystään. Sitten koittikin mulle aika sulkea toimiston ovi perässäni ja sanoa että heippa, nähdään elokuussa lomani jälkeen. Pestä pyykkiä, odottaa sen kuivumista oudon kosteassa, liikkumattomassa ilmassa - ei Turussakaan sentään aina tuule - ja pakata kassit.

Sunnuntaiaamuna ajoimme Helsingissä Gabriellaan ja -iltapäivällä Tallinnasta Pärnuun kattohaikaroita laskien ja lasten autopuutumista vastaan taistellen. Tällä kertaa majoitumme hotellin sijaan Airbnb:n kautta vuokratussa kerrostalokolmiossa. Kämppä on mukava ja toimiva, eikä kauhukaksikko ole vielä rikkonut mitään,  vaikka ovat nykyisin sitä sorttia, joka juoksee kilpaa ympyrää huutaen kilpaa "pippeli pippeli pippppeeeliiii!" ja leuhkii sillä, että "aina just ennen kuin mä törmään, niin mä vain kiihdytän!"

Niin että terveiset vaan täältä. On polkuautoiltu lintutornille, kahlailtu lämpimässä matalassa meressä, syöty jätskiä, ajettu Valgerannan seiklusparkiin testaamaan metsän katveeseen rakennettua kiipeilyrataa, jossa on oma alueensa 2-6-vuotiaille lapsille. Kumpikin apinamme viihtyi siellä, mutta ihan vielä taidot eivät riittäneet vaikeamman radan suorittamiseen kokonaan. Mikään kiipeilijöiden possujuna tämä paikka siis ei ollut, eli haastetta riittää näitä vanhemmillekin tarzaneille.

Meillä on vielä kaksi päivää aikaa ennen kotiinpaluupäivää. En vielä mieti elokuuta, paluuta toimistolle, paluuta päiväkotiin.

Miniloma, saksihommia ja uudenlainen hyvänyöntoivotus

Mies hoiti lapsia viime viikon kotona (lue: Seikkailupuistossa, Zoolandiassa ja monenmoisilla retkillä, koska toisin kuin minä, Mies ei kammoa lähteä kahden apinan kanssa ainoana aikuisena haastaviin toimintaympäristöihin, joissa karkailut, päiväunet, housukakat ja kiukkukohtaukset aiheuttavat kotiolosuhteita enemmän säätöä). Tällä viikolla mulle koitti työssäkäymisestäni huolimatta pikkuinen lomantynkä, kun Mies läksi lasten sekä Mummin, Vaarin ja serkkupoikien kanssa vuokramökille Kouvolaan pariksi päiväksi. Tein itselleni pitkän listan, mitä kaikkea voin ja tahdon tehdä tämän pitkän vapauteni aikana. Toteuttanen listasta ehkä kaksi kohtaa, koska päivätyö ja laiskottelu. 

Lätäkköleikkejä pari viikkoa sitten

Edellisviikolla tilikauden päätöksen lähestyessä työpaikalla sattui sitä sun tätä absurdia, asioita jotka turhauttivat ja harmittivat niin, että jotain piti tehdä, johonkin piti se purkaa. Joten - totta kai! - lasten nukahdettua anastin esikoiseni Muumi-sakset ja leikkasin itselleni otsatukan. Täysin loogista, eikö vain. Sehän oli tietysti virhe, ainakin aluksi. Nyt puolentoista viikon etsikkoaikansa jälkeen muumitukkani asettuu jo kutakuinkin haluamallani tavalla. 

Aikavaras syö herneitä takapihan portaalla

Samaiset sakset pääsivät actionin makuun jälleen lauantaiaamuna. Ennen seitsemää eli unihiekkaisen aikuisen mielestä aivan liian varhain Aikavaras hipsi kuiskailemaan korvaani kiukkuisesti: "Miksei kukaan leiki mun kanssa! Tahdon että joku leikkii mun kanssa!" 
Unirosvo havahtui. "Hajuaa viejä puppua. Mää pupun viejä."
"No niin, katso nyt, Unirosvokin tahtoo vielä nukkua. Säkin voit tulla vielä tähän Äidin viereen lepäämään", kerroin Aikavarkaalle. 
Puolentoista minuutin päästä kumpikin poika säntäsi vierestäni. 
"Leikkimään!" isompi hihkaisi. 
"Peippimään!" pienempi toisti. 
Ihmeen rauhallisesti ja riidattomasti ne leikkivätkin vartin ajan. Niin hissuksiin, että suorastaan heräsi epäilys. Se kuittaantui toteutuneeksi, kun hetken päästä Aikavaras tuli kiskomaan mua ylös kummituspaitansa repaleisena. 
"Mitä sun paidalle on tapahtunut?"
"Unirosvo halusi sakset. Mä etsin ne sille. Sitten se tahtoi leikata mun paitaa vähän."
Saarnasin saksien vaarallisuudesta, siitä ettei pikkuveljen hölmöjä toiveita saa aina toteuttaa, siitä miten harmittavaa on kun hyvä yöpaita on nyt reikäinen, se olisi mahtunut Aikavarkaalle ainakin jouluun asti ja sitten periytynyt Unirosvon käyttöön. Aikavaras ei nähnyt näissä ongelmia. "No mutta ei meille käynyt mitään ja Unirosvo voi nukkua rikkinäisessä kummituspaidassa." See no trouble, have no trouble.  

"Laita lisää Ryhmä Hauta!"

Mikäli lapsilla on nukkumaanmenoaika yhtä aikaa (näin on silloin kun Aikavaras ei ole nukkunut päiväunia), Unirosvo joko lukee Miehen kanssa iltasatua, itkee mun jalassa roikkuen tai hengailee ilomielisenä pikku tonttuna sen hetken ajan kun kannan iltarutiinien merkeissä Aikavarkaan sänkyynsä, otan vastaan viisi halausta molemmille puolille, kolme suukkoa kummallekin poskelle, suukon otsalle, suukon nenälle, nenät yhteen, silitys, pörrötys, ja mitä näitä nyt siihen rituaaliin kuuluukaan, ja niiden jälkeen vielä lurautan iltalaulun ja mahdollisesti kuuntelen Aikavarkaan Laiva-lauluesityksen. Monesti Unirosvo tahtoo sanoa siinä sängyn vieressä vielä hyvää yötä isoveljelleen, näin myös lauantai-iltana. 
"Hyvää öötä, Aatavajas!" kaksivuotias kumartui kolmevuotiaan puoleen, lausui toivotuksensa iloiseen sävyyn ja silitti vielä tukkaa. 
"Pahaa yötä!" Aikavaras vastasi täydellisen neutraaliin sävyyn. "Oikeaa pettymysten yötä sulle Unirosvo!" 
"Tiitos vaan!" Unirosvo ilahtui ja kipitti nalle kainalossaan kohti puppumaanmenoa.

Siinä pyrskähdystä nieleskellessäni huomasin, että Aikavarkaan huoneen verhotkin olivat päässeet saksien työstettäviksi.

Pettymysten yötä vaan kaikille!

Kappas, on jo heinäkuu

Nukun liian vähän. Bloggaan turhan harvoin. Työpaikan yrityskulttuurissa on surrealistisia erityispiirteitä. En ole kirjoittanut fiktiota aikoihin. Siitä tulee itsestään erkaantunut olo. En tunnista minua, kun mielessä ei pyöri juonenkäänteet ja lauseenluonnokset. Unelma lipuu kauemmas, ja kieltämättä se harmittaa, vaikka tiedostan ettei kaikkea vaan voi saada yhtä aikaa. 

Mehut ovat nyt vähän vähissä, mutta silti tai oikeastaan etenkin siksi olen muutaman viikon ajan panostanut siihen, että liikkuisin edes vähän, edes vartin, edes jollain tavalla, joka päivä; kerrostalon uumenissa vietetyt kokonaiset työpäivät ummehduttavat olon. Olen myös pyrkinyt laskemaan rimaa kotona. Mitä väliä, jos lelut ovat hujanhajan, on tämä lastenkin koti, ovat meidän aikuistenkin kamat levällään. Välillä voi syödä eineksiä, jos päiväkodin jälkeen väsykärttyisten lasten keskellä ei resurssit riitä kummoisiin suorituksiin. 

Jossain välissä oli satanutkin. Hauskat lätäkköleikit päättyivät huutoraivareihin, kun Unirosvo ei meinannut uskoa, ettei Aikavarkaan huolella täyttämää ämpäriä kannata kaataa useampaan otteeseen ja ettei mummilta saatuja 30 vuotta vanhoja, mun nimelläni merkittyjä punaisia perintökottikärryjä saa rikkoa tahallaan.

 

Selvisimme kesäkuun viimeisestä viikosta, jolloin lapset olivat päivystyshoidossa kahmimassa mahdollisesti erinäisissä lapuissa uhkailtuja syyhypunkkeja ja muita loisia itseensä. Iso päiväkoti ei kohdellut perhettämme ihan yhtä karusti kuin pelkäsin. Vieraat, vaihtuvat aikuiset, uusi iso talo monine ryhmineen, nimilaput selässä; ei se tietysti lasten ideaaliarkea ollut, mutta meillä sitä kesti vain neljä päivää ja paikalla oli sattumalta Aikavarkaan luottohoitaja omasta päiväkodista. Isoimmat vastoinkäymiset olivat 

• se, kun Unirosvo kompastui pihalla ja sai peukaloniveliinsä pipit. Ihan tavalliset pienet verinaarmut ne olivat, mutta kuopus otti ne hyvinkin tosissaan ja kieltäytyi käyttämästä käsiänsä lainkaan lähes kahteen vuorokauteen. "Unirosvo on syöttövauva", Aikavaras summasi, kun veli istui syöttötuolissa ja kädet avuttomasti pystyssä julisti, ettei pysty juomaan mukista tai haukkaamaan leipää omin kätösin. "Aaapuaa", kuului iltayöstä nariseva vaikerrus Unirosvon huoneesta, kun viiden sentin päähän pudonnut tutti ei käsiteknisistä syistä päätynyt takaisin suuhun omin voimin. 

• se, kun varahoitoon piti lapset viedä autolla, ja mun vientivuoroina en meinannut löytää parkkipaikkaa toimiston lähettyviltä, kun en uskaltanut edes yrittää taskuun. Autoilu ei todellakaan ole vielä vuodenkaan jälkeen mulle mikään relaksantti. Viimeisenä varahoitopäivänä hoitajat toivottelivat lähtiessä hyvää lomaa. Vir-he. Unirosvo luuli, että lähdetään lomamatkalle, ja järkyttyi sydänjuuriaan myöten, kun sanoin että nonni, mennääs autolla kotiin. "En halua kotiin, emmä halua kotiin, ei mennä kotiin autolla ei!" kuopus pisti karjuen koko kotimatkan. Aivoissa kaikui siinä määrin, että muistijälkiä auton pakkaamisesta ei kertynyt. Puolimatkassa oli pakko pysähtyä tarkistamaan, olinko jättänyt kuravaatekassin ja kaksi hoitokassia keskelle päiväkodin parkkipaikkaa (en). 

"Kummituuuuus!" huutaa Aikavaras. "Mummituuuus!" toistaa Unirosvo. Sitten kaksi kummitusta juoksentelee sokkona törmäillen ja nauraen.

Nyt on lapsilla kesäloma päivähoidosta, toisin sanoen rasitamme mummeja viikon verran. Ensi ja sitä seuraavan viikon Mies huolehtii lapsista mun ummehtuessa toimistossani. Heinäkuun viimeisen viikon sain sovittua palkattomaksi lomaksi. Sitten onkin jo elokuu. (Kohta lehdet tippuu ja räntä piiskaa ja on koko ajan pimeä ja pojat on iltapäivisin aina viimeisiä lätäkköisellä päiväkodin pihalla märissä kintaissa ja varpaat kohmeessa.) 

Lopuksi taidepläjäys. 

Aikavaras ei liiemmin ole tykännyt piirtämisestä, omien sanojensa mukaan koska ei osaa. Kynästä on tullut lähinnä kärsimätöntä suttua, eikä kukaan todellakaan ole pakottanut harjoittelemaan. Yhtenä päivänä se kuitenkin tarttui kynään ja ilmoitti piirtävänsä sitruunan ja päärynän.

Näillä eväillä eteenpäin. Hapanta ja makeaa.

Muistiinpanoja elämästä 06/2016

Päivät rullaavat viikoiksi ja viikonloppu kääntyy nopeasti uudeksi työviikoksi. Jääkaapin seinässä taulukko muistuttaa, kumman vuoro on aamulla viedä lapset päiväkodin puuropöytään, kumman hakea viimeinen parivaljakko pihkastamasta itseään tarhan pihan katajaluolasta, kumman hoitaa päivällinen tarjoiluvalmiiksi.

Välillä lapset kiukuttelevat aamuisin tai iltaisin. Usein vain jompikumpi, joskus ei kumpikaan. Toisinaan ne kikattavat toistensa jutuille tolkuttomasti, syöttävät toisilleen omat iltapalaleipänsä ja ehdottelevat vaihtokauppoja maitomukeista.

Unirosvo on arki-iltaisin väsynyt aikaisin. Aikavaras saa valvoa aiempaa pitempään, koska nukkuu päiväunet päiväkodissa, eikä ole reilua pakottaa lasta kiehnäämään sängyssä puoltatoista tuntia. Ylimääräinen aika taittuu rauhallisesti kirjapinoa selaillen tai mun suihkuseurana. Lauantaisin sen sijaan Aikavaras rähjää väsymystä, koska nukahtaa perjantaina myöhään, herää lauantaina aina jostain syystä normaaliakin varhemmin eikä rauhoitu päivätorkuille sitten millään. Sunnuntai on helpompi, kun takana on yhdentoista tunnin pitkät yöunet. (Kelpais mullekin. No, totuuden nimissä en oikein osaa näin aikuisena nukkua yli seitsemän tunnin öitä. Kuuden tunnin katkeamattomat unet olisivat kuitenkin ihan huippujuttu.)

Yhä useammin se on Aikavaras, joka tottelee, ja Unirosvo joka testaa mitä tapahtuu jos kielloista huolimatta hölmöilee liikaa. Yhä useammin se on Aikavaras, joka itkee kun veli tönäisee, eikä enää toisin päin. Pieni vintiö sekä huvittaa isoveljeä pelleilemällä että saa tämän epätoivon partaalle esimerkiksi päättämällä, että koska ei itse tykkää punaisista viinirypäleistä, ei veljenkään kannata syödä pyytämiään herkkuja. Vikkelä käsi nappaa nopeasti Aikavarkaan rypäleet, heittää ne iloisesti lattialle: "Pahaa, Aikavarkaallekin oli pahaa!" Se pöllii Aikavarkaan leivän, sitten pyytää anteeksi ja halaa. Se estää Aikavarasta pääsemästä Aikavarkaan huoneeseen: "Tämä on nyt Unirosvon huone vain!"

Taaperon lauseet pitenevät ja ilmaisu täsmenee: Unirosvo on yhä useammin minä tai mä. Äidistä on tullut Täätin sijaan Ääti. Kiukkukohtaukset voimistuvat, mutta nytpä saamme kuulla syytkin lohduttomaan itkuun ja lattian raivokkaaseen takomiseen. Esimerkkinä eräskin räyhäaamu, jolloin ensimmäisen vartin hereilläolon aikana taapero kiukkusi mm. seuraavia:

Mä haluan oranssia keittoa!
En halua tätä paitaa, tahdon lainata Aikavarkaan paitaa!
En ole kaksi. En ole kaksivuotias! Olen mummin ikäinen! Haluan mummilaan! 

Haluan avaruuteen! Mä haluan heti avaruuteen! (No kuule, nyt just mäkin toivoisin sut sinne avaruuteen.)

On nuhaa ja köhää, on räkää jota pantataan nenässä ja limaa jota hierotaan mun housunpolviin. Oli Unirosvon 2-vuotisneuvola, oli Aikavarkaan vasu-keskustelu päiväkodissa. On kesä, ja välillä on ollut hiton kylmää, sellaista että lapsille on puettu verskojen alle sisähousut ja lakin sijaan pipo. Olen saanut aamuisin allergiakohtauksia pyöräiltyäni jokirannan timoteipellon läpi. Parina päivänä olen puuhannut töissä koko päivän ja vasta kotiin lähtiessäni huomannut, että takataskussa töröttää tutti. Ilmankos tuolit tuntuivat epämukavilta.

Toukokuun uutuustuote: 2-vuotias vintiö

Tässä eräänä iltapäivänä rimputtelin naapuritalon ovikelloa. Kun eläkeläispariskunta avasi oven, jouduin pahoittelemaan: "Anteeksi hirveästi. Meillä kävi nyt niin, että kun mä autoin Aikavarasta riisumaan kenkiä, tämä Unirosvo tässä pääsi karkaamaan ja ehti kiskoa yhden teidän tulppaanin maasta."

Naapurit suhtautuivat ymmärryksellä ja huumorilla. "Eikös hän ennen ollut kovin ujo ja hiljainen?" muistelivat.

Nyökkäilin sen minkä kerkesin, kun Unirosvo rimpuili sylissä ja huutolauloi ihhahhaata. "Joo, mutta nyt hän on yhtäkkiä vintiö."

"Tsemppiä ja voimia teille kahden vintiön kanssa", naapurit toivottelivat. Mutta huomionarvoista on, että vanhempi vintiö odotti koko tulppaanivälikohtauksen ajan visusti ulkoportaalla, juuri niin kuin pyysinkin.

Unirosvo täytti kaksi vuotta keskiviikkona. Vaikka se yhä painautuu syliin niin kuin vauva, se ei enää ole vauva. Se osaa sanoa hämmästyttäviä asioita: 

"Tässä junaradan merkki. Tämä merkki on: ei saa juna ajaa sinne." (puinen pieni DO NOT ENTER -kieltokyltti)

"Unirosvollakin pahaa perunamuusia lautasella. Unirosvokin haluaa lisää nakkeja. Pilko ne, äiti, kiitos." (Miehen ruoanlaittovuoro ja lasten armoton tuomio jauhemuusille)

"Mä olen äiti väsynyt. Unirosvolla unihiekkaa silmissä." 

Nukkuessaan raajat rentoina se venyy pitkäksi. Viiliä syödessä paidalle päätyy yhä vähemmän purkin sisällöstä. 

Se tykkää eläimistä, autoista, koneista, palloista, keinumisesta, pavuista, keitetyistä kananmunista, kirjoista, Ryhmä Hausta, Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluista, punaisesta, vihreästä, keltaisesta, kukista, tutista, rusinoista, Aikavarkaasta, makaroonilaatikosta, nallesta, junaradasta, saunomisesta, kekseistä, jätskistä, paahtoleivästä, kuvapaidoista, yhdessä muovailemisesta. Se tykkää olla sylissä, mutta nykyisin se tykkää myös olla vintiö. Moikkailla naapureille, karata, vaatia saada laulaa puhelimeen kesken mun harvojen puhelinkeskustelujen.

Se tykkää hassutella isin kanssa eikä enää itke mun perään koko ajan (joten tämäkin vaihe meni ohitse - kunhan odoteltiin 22 kuukautta!). Kun autan Aikavarasta vessassa, se ei normaalisti enää paru räkä roiskuen moista hylkäämistä vaan joko tulee kommentaattoriksi mukaan tai puuhailee omia juttujaan. Esimerkiksi kurkottaa keittiön työtasolta kirsikkatomaattirasian, järjestelee punaiset pallot sohvalle siistiin riviin ja haukkaa jokaista vuorotellen, järjestyksessä oikealta vasemmalle.

Se osaa laulaa (äännevirheet ja parin säkeen välistäunohdukset sallittakoon kaksivuotiaalle) Sanos mitä Pohjolaan, Ihhahhaa, Kolme varista, Paljon onnea vaan, Pikkuiset kultakalat lammessa ui, Metrolla mummolaan, ja varmasti monta pätkää monesta muustakin laulusta, joita minä puolestani en nyt muista. Ainakin Lauri Kilpa-auton ja Ryhmä Haun tunnusbiisejä. Siitä on kivaa lähteä autolla jonnekin. Kaupassa se ei enää tahdo istua kärryissä vaan haluaisi kävellä ja poimia tavaroita hyllyistä: "Tämän juuston! Tämän pussin!" 

Sen joka toinen lause alkaa: "Mä haluan..." 

Synttäreitä vietettiin keskiviikkona päiväkodissa; illalla kotona syötiin jälkiruoaksi jätskit. Lauantaina juhlistettiin merkkipäivää tätien, enon ja serkkuparven kanssa mummilassa, varsinaiset juhlat ilmapalloineen järjestettiin sunnuntaina kotona. Tällä kertaa siivouksesta vastasi pääosin Mies, eikä mun viikko sitten tilaamani verhot ehtineet vielä perille, joten oma panokseni vessan siivouksen ja pikamoppauksen lisäksi oli lähinnä jättää jouluverhot yhä ikkunoihin latistamaan alkukesän vehreää tunnelmaa. Vauhtia ja ääntä riitti, tarjottavat (joista kiitos Café Brahelle, anopille ja Prismalle) tekivät kauppansa ja leluista nahisteltiin asiaankuuluvasti, verhoista viis. 

Vielä muutama kuvailu kuopuksesta: 

Sillä on lastensänky huoneessaan odottamassa patjaa. Toistaiseksi se kuitenkin nukkuu mun selän takana, välillä rennosti itsekseen ja välillä puskien itsensä kiinni niskaan ja tarrautuen unenlämpimin sormin; se ei nuku mainittavan hyvin, muttei enää tapa mua univelkaan. Enää se ei myöskään puristele nukahtaessaan mun henkitorvea niin kuin vielä viime kesänä, vaan nyt uniset sormet tahtovat etsiä nukkumattia mun korvasta:

Se osaa luetella numerot yhdestä kymmeneen, mutta jättää usein ysin välistä. Se juoksee mun perässä ja mua karkuun, se huhuilee Isiä ja toivottaa Isille huomenta iltapalansa jälkeen, koska osaa. Se kehuu vuolaasti ruokia, joista pitää, kertoo ruoan maistuvuudesta kaikille jokaisen suupalan jälkeen. Se opettelee sääntöjä ja rikkoo niitä. Mietteissään se näyttää vakavalta, muutoin yhä useammin iloiselta. 

Se on hassu ja ihmeellinen ja niin rakas, sekin.  

Kolmannen päiväkotiviikon jälkeen

Kolmas päiväkotiviikko toi muassaan...

Aikavarkaalle

• pikkunuhan ja yskän, joka tiistaina päiväkodista kotiin pyöräillessä yltyi infektioastmakohtaukseksi. Keskiviikkona esikoinen lepäili kotona Miehen tehdessä etätöitä. Kävivät myös hakemassa lääkäriltä sairastodistuksen ja vara-astmalääkitysvälineistön ja -ohjeistuksen päiväkotia varten. 

• Koska lepopäivä tehosi hyvin, torstaiaamuna Aikavaras oli museoretkikunnossa ja pääsi päiväkodin Aboa Vetus -kierrokselle, jota olikin odottanut innokkaasti. Kuulemma hienointa museossa olivat rotan luut ja kuollut possu.

Unirosvolle

• kaikinpuolin itkuttomia aamuja - kuopus on tyypillinen itkemäänherääjä, ja ne aamut viime kesän jälkeen, kun lapsi on herännyt ilman itkua, ovat taatusti yhden käden sormilla laskettavissa. Tällä viikolla niitä on kuitenkin ollut jo neljä! Voitte kuvitella sen ilahtuneen hämmennyksen, kun sen sijaan että Unirosvo itkisi sängyssä, kunnes tulisin nostamaan takertuvan mytyn syliini, napero hipsutteleekin omin tassuin keittiöön ja sanoo hymyillen Moi. Lisäksi Unirosvo on jäänyt joka aamu itkuitta päiväkotiin.

• iloisia iltoja, joina Mieskin on kelvannut leikkiseuraksi ja joina on paljastunut jälleen uusia päiväkodissa opittuja lauluja, esimerkiksi Pikkuiset kultakalat lammessa ui ja Paljon onnea vaan. 

Mulle

• aiempia kahta rauhallisemman työviikon, jonka aikana oli vihdoin aikaa selvitellä pöydältä keskeneräisiä sotkuja, pohtia kuvioita ja hahmottaa vihdoinkin suuria linjoja pelkkien tärkeiden mutta kapea-alaisten yksityiskohtien sijaan (mua vaivaa tehdä töitä niin, että seuraan vain "sitten avaa toi tiedosto ja klikkaa tosta ja kirjoita tuohon 252" -tyyppisiä ohjeita tietämättä miksi ja mistä syystä). 

• Aikavarkaalta tarttuneen flunssan, joka ei vielä torstaina ja perjantaina estänyt töihinmenoa mutta nyt viikonloppuna on pistänyt niistämään nenän puhki päänsärkyisenä.

Ehkäpä tämän viikkolaskennan voi jo lopettaa. Todeta, että päiväkodista on tullut suht sujuva osa arkeamme. Että lapset pärjäävät siellä päivät hyvin, ja että minä tulen tässä elämänvaiheessa mainiosti työpäivän ajan toimeen ilman heitä.

Toisen päiväkotiviikon jälkeen

Ilmassa leijuu siitepölyn ja muutoksen tuulten lisäksi rutinoitumisen merkkejä. Päiväkotitavarat löytävät aamuisin kätevästi tiensä Tähtösen ja Päivänsäteen mukaan, ja iltapäivällä Tähtönen ja Päivänsäde saadaan hyvässä hengessä roudattua kotiin katsomaan Ryhmä Hauta siihen asti, että päivällinen on pöydässä. 

Päiväkodin jälkeen kukkaispoika poimii voikukkakimpun etupihalta ja tuo sen sisälle kuihtumaan.

Mies on joutunut opettelemaan ruoanlaittoa ja minä kuljettamaan lasta pyöränistuimessa (jostain syystä kammosin ennen ajatustakin kiikkerästä pyörästä, jonka tarakalla keikkuu rakas ja helposti hajoava kolmetoistakiloinen. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, että pääsee aamuisin joutuisasti eroon siitä kolmetoistakiloisesta! Ja että iltapäivällä saa sen takaisin kotiin). 

Aikavaras on alkanut päiväkotipäiväunistaan huolimatta nukahtaa vähän viimeviikkoista aikaisemmin, ja parina aamuna olen onnistunut nousemaan ylös ilman, että lasten äititutka hälyttää, ja tekemään aamutoimet rauhassa (toisaalta tieto siitä, että viimeistään töissä pääsee vessaan ilman pikku seuralaista, joka joko itkee, takertuu hankalasti kaulaan tai koittaa työntää jalkoja erilleen hokien "tahtoo nähjä pyttyyn, haluu nähjä pyttyyn", auttaa kestämään aamun kotihaasteet). 

 

Päiväkodista olemme saaneet viestejä hyvin menneistä päivistä. Unirosvo on alkanut syödä reippaasti ja käydä potalla, ja kotona kuulemme kyllä, mitä lauluja tänään on laulettu. Hiialahei vaan Piippolan vaarille!

Olen päässyt töissä perusasioista kärryille, kiitos parin kärsivällisen kollegan, ja tutustunut muiden ihmeellisyyksien muassa roll-on-purkista applikoitavaan silmänympärystuotteeseen, jonka vaikuttavina ainesosina toimivat kaviaari ja kultahiput. Kunhan ensi viikolla hommaan yhden kappaleen itsellenikin työsuhde-etu-alella, elämä saa tujauksen blingblingiä!

Silkkaa autuutta tämä ei tietenkään ole, tämähän on nyt siis sitä ruuhkavuosiarkea ja oravanpyörää. Maanantaina Unirosvo ylläpiti oman elämänsä huuto.net-palvelua ja kyllästi toukokuista ulko- ja sisäilmaa melusaasteella aamulla, illalla ja yölläkin parin kohtauksen verran, ilmeisesti koska olen hänet hylännyt Piippolan vaarille. Aikavaras puolestaan alkaa aamuisin itkeä kotona nautittavan aamupalan perään juuri silloin kun pitää alkaa vetää kenkiä jalkaan (mutta piristyy heti kun ollaan päästy tuulikaapista pihan puolelle ja varsinainen matka alkaa). 

Torstaiaamuna Aikavaras kysyi ääni täristen ja alahuuli väpättäen: "Äiti menenkö mä joka päivä koko päiväksi päiväkotiin?" 

"Et joka päivä", vastasin, "on lauantait ja sunnuntait ja lomapäiviä. Ja onneksi sulla on päiväkodissa kivaa!" 

No, lapsia hakiessaan Mies sai kuulla, että sinä päivänä Aikavaras oli poikkeuksellisesti istunut jäähyllä useaan otteeseen lukuisista tihutöistä.

Pienen piston sisimpään aiheuttaa myös se, että omat lapset ovat hakiessani aina viimeiset; minkäs teet, kun ei ole aamuvuorolaisen työaikoja vaan perustoimistolaisen. Toisaalta niistä on sentään toisilleen seuraa, kumpikin osaa jo muutakin kuin keinua, ja saavatpa ainakin riittävästi ulkoilua. 

Mitäs muuta? Aikavaras puhuu lentämään opettelemisesta kolme- ja puolivuotiaan vakaumuksellaan ja on muutaman kerran tunkenut manteleita ja kiviä nenänsä uumeniin. Ilmeisesti jossain on tullut myös puheeksi hydrauliset sylinterit, koska Aikavaras nimesi eräänä iltana rakentamamme junaradan aseman Hydrauliseksi Syliksi. Unirosvo ujostelee naapureita aiempaa vähemmän, toistaa lähes kaiken mitä kuulee sanottavan, rakastaa papuja ja oppi opettamatta pyytämään: "Saisinko lisää maitoa?"

Kolmas viikko pyörähtää käyntiin tuossa tuokiossa. Katsotaan, mitä muuta se tuo tullessaan kuin kuravaaterallia.

Ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen

Pahin skenaarioni päivähoidon aloittamisesta oli, että Unirosvo itkee ikäväänsä kahdeksasta viiteen kykenemättä ottamaan vastaan lohtua vierailta aikuisilta, ja Aikavaras kiukuttelee illat läpeensä. Ei se mennyt niin. Ehkä sellainenkin vaihe vielä tulee - kuulemma usein siinä vaiheessa, kun jälkikasvu tajuaa, ettei tämä olekaan hauska poikkeus arkeen vaan uusi rutiini joka jatkuu ja jatkuu ja toistuu toistumistaan - mutta lasten ensimmäinen hoitoviikko sujui paremmin kuin ennakolta olisi voinut haaveilla.

Pojat poimivat valkovuokkoja lähimetsässä. "Katso äiti miten pitkä varsi tässä on!" Aikavaras esittelee iloisena, "nyt se pysyy hyvin naulakossa." "Maljakossa", muistutan. "Joo, naljakossa, joo", Aikavaras painaa mieleensä sadannen kerran. "Katso tääti miten pitkä varsi tässä on", Unirosvo tulee esittelemään löydöksiään (se toistaa nykyisin taaperoaksentillaan melkein kaiken mitä Aikavaras sanoo) ja paljastaa nyrkillisen varrettomia kukkia.

Unirosvo itkee aamuisin vain erohetken ajan; näköyhteyden katketessa lakkaa itkukin. Päivisin taapero ikävöi välillä, mutta rauhoittuu sylissä, leikkii ja nukkuu. Ruoka ei maistu vielä joka aterialla...mutta ei se aina ole kotonakaan maistunut. Iltapäivällä Unirosvo sukeltaa alahuuli väpättäen syliini, mutta saattaa hetken päästä laulella ihhahhaata ja tsukutsukua tyytyväisenä niin kauan että päivällinen ehtii pöytään. Illalla lapsen on vaikea päästää mua näköpiiristään - mutta se ei ole uutta, ehei, ei yhtään.

Vaikea uskoa, että alle kaksi viikkoa sitten paiskoi räntää ja rakeita, ja lapset tekivät päiväkodin pihalla lumiukon. Yhtäkkiä viikossa maa on puhjennut kukanlehtiin ja kevätkukkiin ja puut ja pensaat vihertävät.

Aikavaras solahti kokopäivähoitoon helpon oloisesti, olihan paikka ihmisineen ja rutiineineen tuttu jo parin vuoden ajalta. Jo syksyllä kadonneet päiväunet ovat päiväkotipäivinä tehneet comebackin, ja kenties niidenkin ansiosta saamme kotiin iloisen, häkellyttävän reippaan kolmivuotiaan, joka polkee kotiin itse, nostaa itse pyöränsä ylös kaatumisen jälkeen, riisuu itse, ei kiukuttele käsienpesusta, tottelee, laulaa ja saa pikkuveljensä nauramaan hassuttelemalla. Illalla tosin uni viivyttelee tuloaan turhan kauan. Perjantaina tyyppi nukahti vasta juuri ennen kymmentä, mutta heräsi silti puoli seitsemän maissa. Päiväunet ovat kotioloissa menneiden vuosien tomua (paitsi kipeänä), joten lauantai-iltapäivällä iski känkkäränkkä. Unirosvo puolestaan vahti mua silmä kovana koko lauantain ja kiristi liekaa noin kahden sentin mittaiseksi. Tunsin olevani syytetyn penkillä, satimessa: katso mitä teit lapsillesi! Sitten muistin, että tällaisia ne olivat jo ennen kuin menin töihin lepäämään.

Uuden, sekavaan tilaan jääneen työpisteeni ikkuna ja tärkein edeltäjäni jättämä viesti. En ole teinivuosieni jälkeen harrastanut mietelauseita tai huoneentauluja, mutta onhan tuossa ideaa.

Surin suurimman suruni ennakkoon viime viikonloppuna. Päiväkodilta lähteminen käy aamuisin helposti, enkä ensimmäisen päivän jälkeen ole pahemmin murehtinut lasten meininkejä päivän mittaan. Vaillinaiseksi jääneen perehdytyksen ansiosta olen verkkainen ja taatusti todellista(kin) hitaamman oloinen. Silti työpäivä kuluu nopeasti, enkä kadu tätä ratkaisua. 

Päiväkodin äitienpäiväkahvituksessa löysin seinältä Aikavarkaan selvityksen äidistään. Ihan joka kohta ei pidä sataprosenttisesti paikkansa, mutta toisaalta listasta löytyvät myös ne tärkeimmät ja tosimmat tykkäykset. Hyvin olivat saaneet motivoitua ihmisten piirtämistä kammoksuvan ("En piirrä, koska en osaa!") lapsen luonnostelemaan äidistään epä-pääjalkaisen. Kahvin jälkeen vein Unirosvon pienten puolelle tiukasta vastustuksestaan huolimatta ja siirryin viideksi minuutiksi ennen töihin lähtöäni isojen nukkariin, jossa Aikavaras tarjosi hellää satuhierontaa, tällä kertaa vähän paremmin ideaa noudattaen kuin kaksi vuotta sitten.

Huomenna kaikki muuttuu

Nyt, kun olen luovuttamassa 23 kuukauden symbioosin jälkeen nuoremman vauvani ikäväänsä itkemään muiden hoidettavaksi klo 8-17 joka ainut arkipäivä, mietityttää totta kai, olenko huono äiti nyt, kun laitan lapsen kokopäivähoitoon juuri kun eroahdistus ja äitiriippuvuus vaikuttaa kärjistyneen entisestäänkin, vai olenko ollut huono äiti tähän mennessä, kun olen leiponut kuopuksesta äidinsylissänyhjääjän, vai onko lapsi ollut sellainen luonnostaankin. Nature or nurture, niin kuin suuri kysymys kuuluu. Mitä jos se ei pärjää? Jos se ei totu, jos se vain itkee itsensä tajuttomaksi päivästä toiseen? 

(Eli tällaista hilpeää vappukerrontaa!)

Töitäkin pitää tehdä, jos niitä on tarjolla; c'est la vie ja jo on korkea aika vähän karaistakin lasta; muualla Euroopassa on tavallista laittaa lapsi hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä; nykyinen käytäntö, jossa äiti hoitaa lasta neljän seinän sisällä monta vuotta on epäterve verrattuna vanhan ajan koko kylä kasvattaa -malliin. Siinä muutama perinteinen peruste hoitoonviemisen puolesta. Sitten on Keltinkankaat ja muut, se maaginen kolmen vuoden ikärajasuositus, ja lopulta myös ihan perusintuitio, joka sanoo että karaisu ei ole oikea keino herkälle pikkuiselle sielulle, joka tuntee äidinikävää jopa ollessaan äidin sylissä. 

Meidän lähipäiväkotimme, josta Unirosvokin ihmeen kaupalla sai kuin saikin paikan juuri tähän saumaan, ei ole mikään jättimäinen laitos. Kaksi ryhmää, isot ja pienet, jotka on jaettu kumpikin vielä pienryhmiin melutason minimoimiseksi ja yksilökohtaisen huomion varmistamiseksi. Mutta silti. Yhtäkkiä joku toinen viettääkin lasteni kanssa valtaosan päivästä. Moni asia huolestuttaa. Onko aamut ja illat tästä lähin pelkkää kiirettä ja huutoa? (Unirosvon osalta ne ovat nyt jo aika monesti.) Onko iltapäivällä vastassa itkuisia, takertuvia lapsia? (Nyt niitä on vain yksi, koko päivän.)

Aikavarkaan uhma on tällä haavaa rauhoittunut ja lapsi on useimmiten reipas, iloinen ja yhteistyöhaluinen vähintäänkin pikku neuvottelun jälkeen; entä jos päiväkodin aloitus taannuttaa isommankin poikasen? Entä jos se yllättäin alkaa nukkua tunnin päiväunia hoitopäivinä, kukkuu sen vuoksi iltaisin vielä yhdeltätoista hereillä ja on aamuisin kiukkuinen ja tokkurainen? Muutoin en ole esikoiseni pärjäämisestä huolissani. Paikka, hoitajat ja kaverit ovat tuttuja ja joka päiväksi on kivoja aktiviteetteja (metsäretkiä, askartelua, laulupiiriä, juoksukilpailuja kentällä jne.). Unirosvo huolettaa senkin edestä. 

Unirosvon päiväkotiin tutustuminen meni ala-arvoisesti. Lähes kaksivuotias vauvamme oli alkuviikon kuumetaudin jälkeen niin väsynyt, että nukkui esimerkiksi vielä perjantaina neljät päiväunet ja niiden väliajat lähinnä kitisi tai itki suoraa huutoa, jos ei saanut olla minuutista toiseen mun sylissäni. Nyt viikonloppuna kuumeen jälkeinen väsymys vaikuttaa jo helpottaneen, mutta reippaaksi, rohkeaksi ja sopeutuvaksi tätä taaperoa ei voi kuvailla edes aprillipäivänä. Onko tämä siis maailman suurin virhe, vai aliarvoinko lapsen sopeutumiskyvyn ja päiväkodin hoitajien ammattitaidon? 

Kaikki selviää pian. Valtaosassa Unirosvon vaatteiden lapuissa lukee nyt Aikavaras Unirosvo, raukka kun on perinyt suurimman osan garderoobistaan. Hoitolaukku on pakattu päiväunituttia lukuun ottamatta. Teippivaipat on hankittu. Aamulla elämänrytmi vaihtuu. Olisi pitänyt muistaa ostaa vedenkestävä ripsiväri. 

Uuden edessä

Hain töitä. Sain töitä.

Unirosvolle varmistui paikka lähipäiväkodin pienten ryhmässä; Aikavarkaan hoitosopimus kokopäiväistetään.

Jotta en liiaksi ehtisi iloita ennakoitua villimmän työmarkkinamenekkini johdosta - olin nimittäin kahden pikkulapsen äitinä ja työelämästä monta vuotta poissa olleena humanistina valmistautunut pitkään ja turhauttavaan työnhakujaksoon - liittyy tähän uuden kynnyksellä kuikuiluun paljon murehdittavaakin.

Unirosvon äitiriippuvuus. Miten se pärjää päiväkodissa?

Aamut ja illat. Ovatko silkkaa kitinää ja kiljuntaa ja kiirettä?

Päivät. Mitä jos en lunastakaan odotuksia ja mokailen väsymyspäissäni, kun Unirosvo kuitenkin valvottaa yhä?

Eli myös yöt.

Ja sairastelu. Vietin illan Mehiläisessä kuumeisen Unirosvon kanssa, kun Pronaxen ja Panadol eivät yhteisvoiminkaan palauttaneet normaalilämpöä ja touhuvoimaa. Verikokeiden perusteella ei kyseessä ole influenssa vaan joku muu virustauti. Näen jo ensi maanantain ja itseni ja muun perheen viruksen viemänä ekana työpäivänäni. Mahtava tehostartti, vaikka en mitään uratykkiuraa ole haalimassakaan.

On se kumma, kun ei ihminen osaa iloita vailla varjoajatuksia. Toisaalta tämä on koko neljän koplalle niin iso muutos, että kummempi kenties olisi, jos ei hirvittäisi lainkaan.

Vuorikiipeilyä, uusi naapuri ja työhaaskatteluja

Lähes kaksivuotias vauvani on jo jokin aika sitten oppinut tärkeitä taitoja: katsomaan lastenohjelmia ja syömään rusinoita suoraan askista. Tänä keväänä kuopus on yhtäkkiä myös riittävän iso, jotta voin vihdoinkin viedä yhden aikuisen voimin molemmat lapset taloyhtiön leikkipaikan vieressä kohoavalle kalliolle nimeltä Vuori. Aikavarasta ei tarvitse vahtia enää silmä kovana, kunhan välillä muistuttelee ettei saa mennä liian reunalle tai pois näköpiiristä. Unirosvoa ei tarvitse enää kantaa, vaan taapero tahtoo itse kävellä hankalassakin maastossa. Molemmat myös tottelevat Vuorella neuvoja tavallista paremmin, mitä nyt ehkä piiskaavat kepillä lammikkovettä turhan lennokkaasti.

Vuorella heitellään käpyjä kalliolampiin ja ongitaan kepeillä "kaloja" eli limaisia, vedessä mustuneita lehtikokkareita.

Pienempi tarvitsee kiipeämiseen vielä vähän apua.

Rivitalon päätyasuntoon oli Santa Cruzin -reissumme aikana muuttanut uusi naapuri. Kurkin uteliaana asunnon oven ja ulkovaraston vierustoja automme kurvatessa kotipihaan Kupittaan asemalta palatessa: Haa, rattaat! Apupyöräinen pikkufillari! Hiekkaleluja! Ehkä saamme siis vihdoin seuraa taloyhtiön leikkipaikallakin! Odotin jännityksellä uusien naapureiden tapaamista. Seuraavana päivänä yllätyin. Kävi nimittäin ilmi, että kahdenkymmenen metrin päähän muutti lähipuistosta tuttu perhe, jonka kuopus on vain pari vaivaista viikkoa Aikavarasta vanhempi ja jonka äidin kanssa juttelin välillä paljonkin puistossa edellisinä kesäkausina. Lokakuun jälkeen emme törmänneet toisiimme, tammikuun pimeyden jälkeen vuorossa olikin pidennetty talvipako; koko ajan puistotuttuni odotti, milloin pääsee paljastamaan tulevan naapuruuden.

Vielä viime kesänä Aikavaras ja nykyinen naapurintyttö eivät juuri kiinnostuneet toisistaan, vaan leikkivät erikseen joko yksin tai äideiltään seuraa kinuten. Nyt lapsilla synkkasi kymmenen minuutin alku-ujostelun jälkeen loistavasti. Ne ovat useaan otteeseen kirmanneet Vuorella, rakentaneet vuodenajan hengessä omaa pesää ja kertoneet toisilleen suuria salaisuuksia.

Teimme myös ekskursion lähimetsään. Vuodenvaihteessa ihmeteltiin lammen jään sisään jäätyneitä ilmakuplia, nyt laskettiin veden pinnalta kurkkimasta yli kaksikymmentä sammakkoa ja melkoiset mötikät kutua.

Isoveljen jalanjäljissä

Olen käynyt kahdeksan päivän aikana kolmessa työhaastattelussa. Olen käyttänyt kahta eri asukokonaisuutta ja tällä hetkellä olen kahteen paikkaan käsittääkseni top nelosessa. En tiedä, mitä sitten ekana työpäivänä puen päälle, jos jostain syystä sattuisi tärppäämään jo nyt. Ehkä vaikka nämä reikäiset eriparivillasukat, joiden pohjiin on maatunut puolikas kirahvitarra, litistynyt pallukka muovailuvahaa ja näköjään vähän kvinoaa? Aikavaras puhuu sitkeästi työhaaskatteluista, ja palatessani Unirosvo juoksee etukenossa vastaan hokien ilahtuneena ja helpottuneena Tääti! Tääti, tääti ja silittelee mua hetken ihmeissään niin kuin olisi kulunut pitempikin aika kuin puolitoista tuntia.

Haastatteluissa käymällä olen saanut rakennettua itsellenikin uuden minäkuvan: Ehkä mä osaan jotain muutakin kuin kahdeksankymmentä lorua ja pyyhkiä keittiön pöydän iltaisin. Välillä itseluottamus kuitenkin horjuu: Vaikutanko oikeasti asialliselta vaiko vain asialliselta sellaiseksi naiseksi, jonka päälle on oksennettu kahtena peräkkäisenä iltana (Aikavaras ylensyönnin laukaiseman kohtuuttoman hikan takia, Unirosvo iltayöstä herättäneen limaisen yskäkohtauksen vuoksi)? 

Teneriffan kivikkorannoilta poimituista tiili- ja lasiaarteista sekä valikoiduista kivistä rakentui Aikavarkaan kanssa Aarretaulu. Bongaa bonuksena jonkun avaimenperästä mereen huuhtoutuneet pikkusakset, jotka 3,5-vuotias aarteidenkerääjä löysi.