Ainakin
omista.
Olen
tainnut ennenkin (ja sitäkin ennen) kirjottaa jotain syväluotaavaa liibalaabaa siitä, miten aina
sorrun vertaamaan itseäni muihin – tai ainakin omiin ihanteisiini, olivat ne
sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia – vaikka se on ihan turhaa ja
aiheuttaa vain huonon mielen kierteen.
Myönnän,
olen taas sortunut.
Aluksi
tunnustus: meillä ei todellakaan enää käytetä kestovaippoja. Kun syyskuussa
samaan syssyyn kasaantui Miehen kaksiviikkoinen työmatka, Aikavarkaan kova
flunssa, mun oma sitäkin kovempi flunssa ja raskauspahoinvoinnin laskeutuminen
vellomaan ympärivuorokautisesti mun ympärilleni, silloin ns. kiinteiden
jätteiden kaapiminen kestovaippojen fleecepinnasta useaan otteeseen päivässä
samalla kun kävelemään opetteleva taapero kaatuilee pitkin poikin oli viimeinen
asia johon päätin panostaa. (Anteeksi ekologisuus. Toisaalta meidän alueen vaippajäte ei kerry sinne aina vaippakeskusteluissa mainitulle kaatopaikalle makaamaan maatumattomana vaan jätteenpolttolaitokselle.)
Sitten taas yllättäin vaihteeksi vähän
äitiyssuoriutumisen analysointia. Jonnekin takaraivosta vähän eteenpäin on
jäänyt kaihertamaan kommentti, jonka syksyllä kuulin silloin 3-kuisen tyttövauvan
äidiltä: Äitiys on valvomisineen
kaikkineen niiiiiin ihanaa, että joka päivä mä pelkään että aika menee liian
nopeasti!
Fiksusti ja väistämättömästi päättelin,
että ystäväni oli synnynnäinen äiti
ja minä väärälle alalle suunnannut lahjaton harjoittelija. Tottahan
mussa nimittäin oli joku paha paha vika, koska muistan selkeästi, että oman
äitiyteni ensimmäinen puoli vuotta ja vissiin seuraavatkin kuukaudet olivat
lähinnä sellaista ehkä tää tästä pian
alkaa sujua. Paniikkihikeä, turhautumisitkuja, väsymystä, tunnista toiseen
selviytymistä. Vaikeutta rentoutua. Omaa lasta kohtaan heränneestä suurensuuresta
rakkaudesta huolimatta tunsin tai ainakin pelkäsin koko ajan olevani äitinä
ihan heikoilla jäillä, oli tunne tai pelko sitten perusteltu tai (kuulemma) ei.
Ja
klumps, kohta niitä on kaksi. (Ou nou. Entä jos jäät pettää alta.)
Luen
parhaillaan kirjaa, jossa käsitellään kolmihenkisen perheen muuttumista
nelipäiseksi suurparveksi. Kirjoitan siitä varmaan erikseen myöhemmin, mutta teoksen tähän
mennessä lohdullisin ajatus on ollut, että kahden lapsen äidiksi tuleminen ihan
viimeistään karsii äitiydestä turhan perfektionismin pois. Aikaa, (vanhemman)
energiaa ja (aikuisen) käsiä ei enää kerta kaikkiaan riitä orjalliseen suorittamiseen vaan
päivät kuluu ihan vaan elämiseen.
Lopuksi lisää kateissa olevan raskaushehkun kadehdintaa. Tapasin tässä kaverini, jonka raskaus etenee
muutaman viikon Unirosvon odotusta jälkijunassa. Ystävä kuvaili
raskaustuntojaan: Alussa oli aika paha
olo. Nyt tekee mieli vain kaikkea terveellistä. Hengästyttää helposti, mutta se
menee aina ohi, kun alkaa liikkua, ihan helposti pärjään vielä Body
Combatissakin. Mitä ihmettä, sullako on jo ollut supistuksia?
Mäkin
ajattelin ennen Aikavarkaan odotusta, että sitten raskaana käyn edelleen
jumpissa ja salilla, totta kai! Syön vain lähiluomua, en koskaan lisäaineita. (Loppuraskaudessa
ruokavalio oli kyllä askeettisterveellinen raskausdiabeteksen takia, eikä
siihen settiin kovin montaa eenumeroakaan mahtunut.) Ja että mistä sitten
synnytyksen käynnistyessä mahtaa tunnistaa supistukset? (No, aika tutuiksi ne
tulivat hyvissä ajoin. Olisi pitänyt lähinnä pohtia, mistä tunnistaa synnytyksen käynnistyväksi jos supistelee nonstoppina rv 16 saakka ja vedetkin menee vasta epiduraalin jälkeen. Mutta tunnistihan sen silti.) Viime syyskuussa mietin vielä höpsön toiveikkaasti, että
voihan joka raskaus olla erilainen samallakin ihmisellä – tällä kierroksella
vointi voikin olla parempi! No onko? Hah. Alemmuuskompleksinen johtopäätös:
ei-synnynnäisen äidin keho suoriutuu raskaudestakin korkeintaan välttävästi.
Asennetta
pitäisi fiilata (mutta kun ranne kramppaa jo porkkanaa raastaessa ja asenne
on vielä kovempi pala). Mä olen äitinä tällainen, mä kehityn - ja kehitän itseäni - koko ajan, ja mun raskaus menee näin. Jollain
muulla menee kivemmin (eikä se ole multa pois) ja jollain muulla surkeammin (eikä se tee musta onnistuneempaa), ja toisaalta mulla menee noin ylipäätään elämässä tosi
tosi hyvin. Ja kuten Mies yhtenä iltana lenkiltä tultuaan totesi: ”Mä mietin
tuolla juostessa, että kaikki on oikeastaan tosi kivasti. Harmillisen usein
tulee vatvottua kaikkea turhaa ja murehdittua pikkuasioita, ja sitten ei osaa
nauttia siitä miten onnekas oikeastaan on.”
Niinpä. Lupaan
minäkin nurista vähemmän.
Aikavarkaalla oli päiväkodissa jälkiruokana Runebergin torttu. (Ai niin, ideaaleihin ei myöskään kuulunut viedä lasta päiväkotiin vaikka itse ei käy töissä, mutta säästän teidät tänään jauhamiselta.) Nauratti (valheellinen) mielikuva naperoista mutustamassa pikkutuoleillaan sellaisia autenttisia leipomotorttuja, lapsen pään kokoisia punssilla kostutettuja töröttäjiä sokeri- ja hillokuorrutteineen. Sitten tulikin kiire juosta nappaamaan lihakeitolta haiseva karkurilapsi eteisestä ennen kuin se ehti siirtää isojen ryhmän kaikki saappaat eri puolelle käytävää ja repiä jonkun Matiaksen lokerosta anastamansa piirustuksen.
Aikavarkaalla oli päiväkodissa jälkiruokana Runebergin torttu. (Ai niin, ideaaleihin ei myöskään kuulunut viedä lasta päiväkotiin vaikka itse ei käy töissä, mutta säästän teidät tänään jauhamiselta.) Nauratti (valheellinen) mielikuva naperoista mutustamassa pikkutuoleillaan sellaisia autenttisia leipomotorttuja, lapsen pään kokoisia punssilla kostutettuja töröttäjiä sokeri- ja hillokuorrutteineen. Sitten tulikin kiire juosta nappaamaan lihakeitolta haiseva karkurilapsi eteisestä ennen kuin se ehti siirtää isojen ryhmän kaikki saappaat eri puolelle käytävää ja repiä jonkun Matiaksen lokerosta anastamansa piirustuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti