Zzzzzzzzzzzzzzzzzzzz

Tiedätte varmasti sellaisen tunkkaisen väsymyksen, joka meneekin ohi kun alkaa puuhata jotain? Lähtee ulos, liikkuu, tiskaa, päättää vähän ryhdistäytyä; simsalabim, ja olo onkin pirteämpi.

Sellaista väsymys oli usein ennen vanhaan. Ihan Aikavarkaan ekoina elinkuukausinakin kroppa virkistyi kummasti, kun lähdin puolentoista tunnin reippaalle vaunulenkille, vaikka yöunet olisivat jääneet jo kolmatta yötä alle kolmeen tuntiin. Ja kun sanon reippaalle, tarkoitan oikeasti reippaalle.

Tämänhetkinen tunkkainen väsymys on vallan eri maata. Tällä hetkellä reipas tarkoittaa sitä, että jaksan työntää ruokaa ja Aikavarasta täynnä olevat rattaat kotiin ilman hengähdystaukoa. Ja vieläpä nostella ruokakassit rattaiden alakorista eteiseen. Puuuh! Ai niin ja lapsi pitää hilata ovesta sisään ja riisua. Huoh. Uhkarohkea kotipuuhastelu kostautuu ei yllättävällä piristymisellä vaan kooman pahenemisella. Puolen tunnin jälkeen olo on entistä enemmän kuin sammakkoeläimellä nollakelillä: horros. 

Kuluneen viikon Aikavaras on viettänyt kokonaisuudessaan kotihoidossa päiväkodin hiihtoloman vuoksi. Saan pinnistää tosissani, että jaksan touhuta Aikavarkaan kanssa.

Nyt kun luin edellisen lauseen, niin mitä ihmettä oikein valehtelen? En nimittäin todellakaan jaksa touhuta Aikavarkaan kanssa. (Touhuamiseksi lasken tanssimisen, perhekerhoissa käymisen, taaperoharrastuksiin viemisen, askartelun, leipomisen, kilpaa juoksemisen… Aikavaras ei ole suoranaisesti heitteillä, mutta hei, puolitoistavuotias voittaa mut juoksussa ja yhteisen iltasuihkun jälkeen joudun puhisemaan alaselkäkipujani puoli tuntia. On meinaan aika vikkelä tuo liukas, joka suuntaan märillä kaakeleilla säntäilevä poikanen, ja vitsi kun se vipeltää niin matalalla, että kumarteluksi menee.) Luen kyllä samoja kuvakirjoja ja lorukortteja tolkuttoman monta kertaa putkeen, istun lattialla rakentamassa leegoilla (kunnes ahdas asento käy turhan tukalaksi), nipin napin tartun välillä imuriinkin taaperon viihdyttämisen merkeissä (ja ihan siksikin, että röhnättömillä lattioilla kävely on kivempaa ja eteinen on taas näillä hiihdottomilla lomakeleillä jatkuvasti täynnä hiekkaa). Kun Aikavarkaan silmä välttää, tyhjennän ja täytän tiskikonetta, päivä toisensa perään. Jossain välissä olen saanut laitettua ruokaakin (tällä viikolla oli ainakin tonnikalalasagnea, porkkana-linssisosekeittoa, lohipastaa ja jauhelihakeittoa, muistaakseni). Mutta mihinkään luovaan tai sosiaaliseen tai kovin paljon sykettä nostavaan tai kodin ulkopuolelle suuntautuvaan tämä matelijankeho ei taivu. Parina päivänä ulkoilukin on jäänyt välistä. 

Repaleiset yöunet eivät suoranaisesti helpota fyysistä päiväväsymystä. (Harhaanjohtava sana tuo fyysinen: ajatuksetkin tuntuvat tahmeilta kuin sohvatyynyn taakse suusta tungettu pastilli. Joita meiltä varmaan pian alkaa löytyä, sen verran kekseliääksi Aikavarkaan puuhastelu on käynyt.) Aikavaras heräilee nykyisin keskimäärin kerran tai kaksi yössä, tai jos ei varsinaisesti heräile, niin herättää: näkee painajaista ja itkee unissaan sen verran, että unensakin läpi valmiustilassa elävä äiti-ihminen herää eikä välttämättä saa itse enää unen päästä kiinni. Pitää käydä vessassa, sitten sitä alkaa miettiä, koska viimeksi tunsi Unirosvon liikkeitä: Miksei se liiku? Kyllä Aikavaras veti rallia yöt läpeensä näillä viikoilla. Levottomuus ja huoli valtaavat mielen. Ja hetken päästä: oho nyt se heräsi. Ja yritä siinä sitten nukkua, kun sikiö zumbaa kohdussa. (Riittävän) hyvin nukuttu yö noudattaa nyt esimerkiksi kaavaa 3+2+1 tuntia. 

Joten hiihtolomaa on vietetty sillä tavalla, että kun Aikavaras nukahtaa päiväunilleen, nollakelien päihittämä sammakkoeläinkin kaatuu koomailemaan peiton alle. Yleensä en osaa nukkua päiväunia, mutta viime viikkoina olen yhä useammin yllättänyt itseni jopa torkahtamalla hetkeksi. 

Ei sillä, että siitäkään varsinaisesti piristyisi.

Eli tuskin mä sitä romaania saan nyt kirjoitettua ennen Unirosvon syntymää.