Never again, she says

Täten julistan, etten aio enää koskaan olla raskaana.

On se tietty kiehtovaa ja haastavan vastuullista kasvattaa sisällään uutta elämää. Muutakin kuin suolistobakteereita. Sellaista elämää, joka syntyy tähän maailmaan huutamaan ja syömään ja kakkaamaan ja jolla on (toivottavasti) kymmenen varvasta ja sormea ja joko tukkaa päässä tai sitten ei. Josta kasvaa ajan kuluessa häkellyttävä pikku persoona omine hassuine tapoineen, samoista geeneistä koottu kuin isoveljensä mutta mahdollisesti silti aika erilainen.

Mutta kun uuden elämän kasvatusprosessiin liittyy jonkin verran kaikkea ei-niin-kiehtovaa. Esimerkiksi tämä järkyttävän kömpelö ja iso ja perinpohjaisesti väsynyt olo jo nyt 24. raskausviikolla olisi ihan kiva skipata tai ainakin jättää kokematta enää uusiksi. Puhumattakaan vähän spesifimmeistä pikkuvaivoista:

Kiitos nenän limakalvojen raskausturvotuksen ja -kuivuuden, nenä on riekaleina sisältäpäin ja nenäliina myös näyttää niistämisen jälkeen just sen näköiseltä. Ja niistämistä riittää. Viikkokausia vaivannut vuosisadan kestoflunssa on puristanut musta mehut, ja varmasti uutta pukkaa perheen virusharavalta heti kun tästä toetaan, tarttuuhan lentsu sentään raskausaikana peräti 70 % normaalia herkemmin (muistaakseni; älkää pliis vaatiko lähdeviittausta, jostain vain luin). Kurkku on kuiva ja punainen ja turvonnut, öisin on vaikea edes niellä saati sitten nukkua, ja vissiin väsymyksen takia unohdin tietysti taas ostaa kurkkupastilleja. Olo on meinaan aamusta iltaan varsin tuore, kun uni on tullut puoliltaöin, katkennut puoli kolmelta Aikavarkaan unissaanrääkäisyyn ja uudestaan, tällä kertaa lopullisesti viideltä Aikavarkaan äääh vaippa on märkä ja on ehkä halipulakin -ääntelyyn. 

Hengästyttää, supistelee ja sydän muljahtelee. Hyväkin ruoka maistuu suunnilleen valkaistulta paperikassilta, silti on kyllä nälkä melkein koko ajan. Huulet on niin kuivat että ne napsahtaa halki, kun hymyilen. Ikenet särkee. Ja häntäluu. Ja silmät. Yökkäysrefleksi on edelleen taattu, jos vaikka mandariini kehtaa paljastua hitusenkaan kuivettuneeksi tai kiivi liian raa'aksi. 

Aikavaras likistää itsensä kirjoja luettaessa ihan tuohon kylkeen kiinni ja tahtoisi koko ajan survoa kyynärpäätään mun mahaan, ja valitettavasti huomaa kun varon, ja luonnollisesti suuttuu koko pienen ihmisen tarmollaan kun ei saakaan temmeltää vapaasti, äkkipikaisesti ja riehakkaasti mun mahan seutuvilla.

Ai niin ja tietysti aivastelu. Sehän nyt jostain mystisestä syystä kuuluu monilla läpi raskauden jatkuviin oireiluihin, ja vielä useammilla luonnollisesti flunssaan, ja kun on siunattu molemmilla niin kerronpahan vain, että aivastuksia piisaa. Ja riittääkö vihjaukseksi, miksi ne aivastukset potuttaa ihan erityisen paljon, jos sanon että seuraavaksi kaupasta voisi raahata vaippoja muillekin kuin Aikavarkaalle? Raskaana olevat ja osa synnyttäneistä varmaan tajuaa. Ja toistan, vasta rv 23. Eikä Prismassa myydä uusia lantionpohjalihaksia.

Ne uuden elämän muljahdukset navan takana tuntuu kyllä maagisilta. Tämä energinen, hyvinvoiva keskiraskaus itsessään taas ei, joten terveiset raskaushehkun irvikuvalta.