Viidentoista kilon kultakimpale

Heti kun sairastelun jälkeen vihdoin uskaltaa latoa lasten räkätautitropit ready-to-use -asemista keittiön työtason takakulmasta takaisin lääkekaappiin, eiköhän joku herää seuraavana yönä nenä tukossa parkumaan.

Siksi pelottaakin nyt julistaa, että Aikavarkaan uhmassa lienee jokin ihana suvantovaihe. Jos ikään ja orbitofrontaalikorteksin kehittymättömyyteen kuuluvaa vetelehtimistä, haahuilua ja logiikatonta sinkoilua ei huomioida, Aikavaras on käyttäytynyt jo jonkun aikaa aika…kultaisesti.

Omaa tahtoa saa ja on suotavaa olla, eikä tässä yritetäkään koulia lapsesta kynnysmattoa. Kyllä Aikavaras tahtoo paljon ja pyytää vielä enemmän, mutta kohtaa pettymykset ehkä hivenen rakentavammin kuin vielä joulun paikkeilla. Toki se testaa rajojaan ja vääntää vastaan jatkuvasti jostain, mutta taannoinen raivo ja kiukku ovat sulaneet. Ilkivalta on useammin ilkikurista, kokeilevaa, pilke silmäkulmassa tehtyä, ei enää raivopäistä umpikiukkuista tuhoamista. Vaikka sen saa usein kantaa iltapesulle ja hampaita harjaamaan, se ei kannettaessa yleensä rimpuile, potki, huuda ja pure. Lyöminen ja heittäminen ovat vähentyneet, ruokapöytäkäytös siedettävää, selitykset kielloille menevät perille tai vähintään läpi. Konfliktit pystyy purkamaan jälkikäteen puhuen ja anteeksi tulee helposti (itse kultakin). Uloslähdöt ovat jo pitemmän aikaa sujuneet unenomaisen sulavasti. Ulkona se ei karkaile.

Kun se vitkastelee patistelusta huolimatta ja multa alkaa loppua sekä pinna että aika, kolmeen laskeminen tehoaa hämmentävän usein. Kun uhkaan laskea kolmeen ja sitten pukea (tai mitä vain) joka tapauksessa, Aikavaras hyvin usein ilmoittaa iloisesti, että ei tarvitse, täältä hän jo juokseekin, puetaan (tai mitä vain) vaan. 

Välillä Aikavarkaalle iskee paha mieli varoittamatta ja tuntemattomasta syystä. Vaikea varttua, itkua parkua, kuten ystävänsä Kaapo laulelee TV 2:lla maanantaiaamuisin. Ollaan viime aikoina muistuteltu niissä tilanteissa, että vaikka paha mieli on ihan ookoo ja pelkkä tunne joka menee kyllä ohi, niin tilannetta helpottaisi jos osaisi sanoa, mistä paha mieli tuli. Mikä harmittaa? Kun pelkästä itkusta kukaan ei sitä arvaa, ainakaan aina. Sitten koitti toissapäivä. Laitoin lautaset pöytään. Aikavarkaan suupielet alkoivat väpättää ja itkuhan siitä tuli. Kysyin, mikä harmittaa. ”Olisin kovasti halunnut samanlaisen lautasen kuin Unirosvolla!” Aikavaras onnistui artikuloimaan. Voi että. Sovittiin, että joku toinen kerta, koska nyt ruoka oli jo lautasella ja toinen samanlainen lautanen tiskikoneessa likaisena. Ja se riitti.

Myös empatiakyky on puhjennut kukkaan. Kun Unirosvo itkee, Aikavaras silittää, suukottaa, halaa ja arvuuttelee mikä sillä on hätänä: ikävä Isiä? haluaisiko sekin syödä suippopaprikaa? harmittaako sitä kun sillä ei ole lentokoneunipukua? Kun Aikavaras yhtenä iltana söi iltapalaa ja Mies sanoi sohvalla auts kun Unirosvo puraisi sitä, Aikavaras hyppäsi tuolilta alas, kipaisi vessaan ja ilmoitti, että ei hätää, minä haen sinulle täältä hienon autolaastarin.

Viidentoista kilon vekkuli kultakimpale. Muistettakoon tämä aika seuraavan räyhähenkivaiheen koittaessa.