Heittää, heittää!

Aikavarkaalle on ihan vauvaiästä asti ollut luonteenomaista kiskoa, repiä ja heittää. Ja kun alle vuoden ikäisenä kaverilla oli isommat kourat kuin hiekkalaatikolla tavatuilla kaksivuotiailla, niin sitä kiskomis-, repimis- ja heittämisvalmiutta tosiaan löytyi jo varhain.

Nyt Aikavarkaalle saa muistuttaa jatkuvasti, ettei leluja heitellä. No palloja tietty, ehkä jopa pehmeitä pieniä juttujakin, mutta ei mitään painavia vetureita tai kovia puupalikoita. Eikä Isin kännykkää. Eikä jokaikistä kenkää, joka kenkähyllylle on tungettu. Eikä kaikkia vaatteita kaapista. Eikä ruokaa. Eikä hiekkaa.

Aikavarkaan reaktio on lähes poikkeuksetta äkäisellä äänellä äkkipikaisesti tiuskaistu: ”Eittä!”

Niin että Äiti on nyt hyvä eikä kuvittele etteikö Aikavaras heittäisi. Koska Aikavarashan heittää.

Vastaavaa verbaliikkaa edustaa hieman tuoreempi ilmaisu: ”Ekka!”

Ekka oli aluksi vähän kryptisempi tulkita, mutta lopulta konteksti paljasti merkityksen. Ekka kuuluu myös huudahtaa äkäisesti, ehkä vähän ärisevälläkin äänellä.

Minä (nostaen Aikavarasta pois syöttötuolista): ”Hyvin syöty välipala. Nyt mennään pesemään sun kädet.”

Aikavaras (kiukkuisesti ja kaikin voimin vastaan rimpuillen): ”Ekka! Ekka!”

Minä: ”Nyt laitetaan lelut kaappiin. On sun päiväuniaika.”
Aikavaras: ”Ekka!” (alkaen kiskoa lelulaatikkoa pois kaapista) --- "Eittä!" (heittäen leluja takaisin lattialle)

Minä: ”Puetaan vaippa.”

Aikavaras: ”Ekka!” (rimpuillen karkuun ja purren mua ranteeseen)

Nytkö se uhmaikä jo koitti? Siis eikä, en kestä. Ei kun siis ekka, en kestä. 

Niin joo. Onhan täällä Äidin nimittelykin jo aloitettu. 

Minä: "Ei saa hakata lusikalla pöytää. Ei hakkaa."
Aikavaras: "Akka!"