Aikavarkaan sanavarasto, joka katosi kävelyn opettelun
myötä, alkaa taas antaa todisteita olemassaolostaan. Jo kesällä omaksutut äiti ja vettä ovat taas täällä. Omena
on ollut omma tai onna jo muutaman viikon ajan. Kun sanon mennään, Aikavaras toistaa ennää. Ja ryntää eteisen ovelle, sitten
pettyy kun pitääkin laittaa vielä vaatteita ylle. Kuvakirjassa komeileva ankka on kankka, kaakka tai kakka.
”Sano Isi!” Mies yllyttää Aikavarasta.
”Äitä!” Aikavaras vastaa. Ehkä tämä oli
assosiaatioleikki?
On se ihanaa, kun merkkejä puheen ymmärtämisestä tulee
joka välissä. Suihkusta tai pesulle menosta puhuttaessa kaveri on jo vilahtanut
kylppärin ovelle. Kun mainitsen linnun, Aikavaras alkaa vilkuilla ulos ja pitää
sitä innostusäninää, jota pitää ulkona lintuja nähdessään.
Eilen Aikavaras löysi nenänsä. ”Missä on Aikavarkaan nenä?” minä kysyin. En oikeastaan edes tiedä miksi.
”Enä! Enä!” Aikavaras riemastui ja alkoi sorkkia nenäänsä.
Myöhemmin kaveri kuljeskeli ympäri kämppää sormi nenässä (no, välillä tosin silmässäkin) ja hoki enä! enä!
Viimeistään nyt siis pitää alkaa varoa sanojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti