Ei nyt, vaan vuosi ja runsas kuukausi sitten. Ei ollut
kyllä vielä edes joulunalusaika, eikä ole nytkään, pahoittelut Tiernapojista
mutta alkoi soida päässä kun mietin otsikkoa hirmuiselle ja hirmuisen myöhässä
tulevalle synnytyskertomukselle, joka menee just niin kuin mä sen tällä hetkellä muistan.
Keskiviikko rv 40+0
Jaaha, laskettu aika. Tekee mieli leipoa Miestä vähän
lättyyn kun se aamulla töihin lähtiessään taas kysyy: ”Syntyykö se tänään?” Mistä
minä tiedän! Paitsi että tuskin. Pääkään ei ole vielä kiinnittynyt (eli vauva
laskeutunut lähtötelineeseen). Googlailen tuntitolkulla, voiko synnytys
käynnistyä ilman pään kiinnittymistä. Huh helpotusta: voi. Joskus pää
kiinnittyy 7 viikkoa ennen synnytystä, joskus 7 tuntia. Pelkään, että Aikavaras
ehtii muhia yli nelikiloiseksi ja että synnytys joudutaan käynnistämään.
Torstai rv 40+1
Yyh, limatulppa taisi irrota. Koko loppupäivänä ei
kuitenkaan tapahdu mitään muuta jännää. Harjoitussupistuksia on tullut
raskausviikolta 18 alkaen kymmeniä päivässä, sekä levossa että rasituksessa, ja
välillä ihan säännöllisinäkin, joten mene siinä sitten erottamaan niitä niistä
ennakoivista supistuksista.
Perjantai rv 40+2
Herään aamulla tavallista napakampaan supistukseen. Vähän
jomottelee alaselässäkin. Supistuksia tulee kymmenen minuutin välein koko
aamutoimien ja aamupalan ajan. Ne ovat lähes kivuttomia, joten en sano mitään
Miehelle joka tekee lähtöä töihin. Käyn vessassa. Iyyyh! Ei se eilinen
ollutkaan limatulppa. Se oli vasta limatulppaa.
Tämä on limatulppa. Jestas, se on
nyrkin kokoinen.
Koko päivän seuraan supistuksia, liimaan vuosien takaisia
valokuvia albumeihin ja kirjoittelen kuvatekstejä. Voih, miten nuorelta näytin
vielä Dublinissa asuessani. Yhden maissa soitan Miehelle, että ei tartte tulla
kotiin mutta ehkä voisit ilmoittaa valmentajallesi ettet kenties pääse illalla
peliin. Iltapäivällä ruoka alkaa loppua, mutta ulkona on kauhea myrsky. Sataa
vaakatasossa eikä mikään takki mahdu mahan päältä kiinni. En uskalla lähteä
kävellen kolmen kilsan kauppareissulle. Ilta on vähän tylsä. Sattuu vähän
muttei kovin paljon. Alan olla vähän epäileväinen. Mies koittaa esittää kärsivällistä.
Iltakymmenen maissa kipu kovenee ja alkaa siirtyä
alaselästä alavatsaan. Katsotaan South
Parkia ja etsin mukavaa (?) asentoa liian pienen jumppapallon avulla. Mies
tahtoisi jo lähteä sairaalaan. En suostu. Olisi noloa jos lähettäisivät
takaisin kotiin, sitä paitsi tulisi taksimaksujen takia kalliiksikin.
Vuorokausi vaihtuu.
Lauantai rv 40+3
”Lähdetäänkö sairaalaan vai saisinko mennä nukkumaan?”
Mies kysyy. Kello on puoli yksi yöllä. Lähetän Miehen nukkumaan. Käyn itsekin
makaamaan sohvalle ja ajattelen yrittää torkkua, mutta pam! Silloin jysähtää ensimmäinen sellainen supistus, että oksat
pois. Putoan lähestulkoon lattialle ja huohotan tuskasta.
No nyt! Nyt alkaa tapahtua. Sikakipeät supistukset
tulevat säännöllisinä alle kymmenen minuutin välein ja kestävät vajaat kaksi
minuuttia kerrallaan. Varttia vaille kolme en enää kestä. Soitan taksin ja
kiskon Miehen ylös sängystä. Olemme viittä yli kolme sairaalassa. En pysty
puhumaan supistuksen aikana.
Kun odotamme kansliassa tutkimuspöydälle pääsyä,
käytävältä kuuluu hirvittävää uikutusta. Uiuiuii
sattuuuuuuuuuuh! Sitten kätilön napakka ääni: ”Et sä voi vielä saada
epiduraalia, kun olet vasta kaksi senttiä auki.” Alan hikoilla kauhusta. Jos
kaksi senttiä kuulostaa tuolta, eikä mulle tulisi vielä mieleenkään uikuttaa
noin, niin mun kohdunsuu on varman vielä niiteillä kiinni ja ne lähettävät meidät
kotiin eikä se synny koskaan!
Mutta kuinka ollakaan, olen kolmisen senttiä auki ja
pääsen eleganteissa sairaalavaatteissa suoraan synnytyssaliin. Enää en pysty
kuuntelemaankaan supistuksen aikana. On hiljainen yö, vain pari muuta
synnyttäjää. Hienoa, koska neuvolassakin peloteltiin ruuhkasta ja käytävällä
ilman kätilöä synnyttämisestä. (Fiksu veto silloiselta neuvolantädiltä.)
Kello tulee neljä, viisi, kuusi. Kohta en ole nukkunut
vuorokauteen. Supistukset ovat kamalan kipeitä ja pitkiä, tuska on pahinta alavatsassa. Kaurapussit ovat yhtä
tyhjän kanssa, lämpö vain pahentaa kipua. Jumppapallokin pahentaa. Vauvan pää on jo niin alhaalla, että istuvassa asennossa tuntuu kuin jalkoja amputoitaisiin nivusista. Ilman puudutusta. Kieltäydyn viime hetkellä
aquarakkuloista, menee pupu pöksyyn. Kätilö vaihtuu. Uuden kätilön mukana tulee
kandi seuraamaan meininkiä. Seitsemän maissa saan akupunktioneulat alavatsaan. Olen
neljä senttiä auki. Neljä! Eihän se tätä tahtia synny lauantainkaan aikana.
Akupunktio siirtää polttavimman kivun vatsasta takaisin
selän puolelle. Teho lakkaa melko pian. Sitten kipu on taas sekä vatsassa että selässä. Kokeillaan kylmäkaulinta. Se toimii
paremmin kuin kaurapussit mutta on silti vähän vitsi. Kukaan ei puhu
ilokaasusta. Ei haittaa, ei huvittaisi kokeillakaan, siitä tulisi kuitenkin
vain paha olo. Nyt jo tekee tiukkaa saada mehua ja jogurttia alas. Mies yrittää
syödä täytelakuja, niiden haju tekee niin pahaa että suutun ja käsken Miehen
käytävälle syömään eväitään.
Tuskaa, tuskaa, tuskaa. Menkkakivut kertaa sata, kuulee
usein sanottavan. Ei riitä. Ei tätä pysty kuvailemaan. Itken Miehelle
voimattomana, etten pysty tähän. En osaa
synnyttää. Kaikki muut osaa ja minä en. Jostain syystä tuntuu kuitenkin
hyvältä idealta esittää vähän reippaampaa kätilölle joka kerta kun mua ja vauvan
käyriä tullaan tsekkaamaan: juu, ei tässä mitään, kyllä mä pärjäilen. As if...
Puolen päivän jälkeen: tärisen uupumuksesta ja
supistusten väli on enää minuutti. Yksi supistus kestää kolme minuuttia. Mies
hakee mulle ruokaa heikotukseen. Oksennan kaiken heti ulos, onneksi Mies löytää jostain kulmasta ämpärin ajoissa. "Täällä voidaan nyt
vähän heikosti", Mies käy kertomassa kätilöiden taukohuoneeseen. Tarkistus osoittaa
että olen kuusi senttiä auki ja kätilö ehdottaa epiduraalia. Okei sitten,
suostun vaikka ajattelin sinnitellä ilman vielä, ettei kaikki hidastu
entisestään, ja koska epäilytti päästää joku anestesialääkärinplanttu
häsläämään mun selkäytimeen.
Epiduraali tuikataan yhden pintaan. Se menee hyvin mutta
kandi laittaa tipan kämmenselkään vähän väärin. Anestesialääkärinplanttu korjaa
tilanteen (ei ollutkaan planttu). Toka supistus epiduraalin laittamisen jälkeen
on jo kivuton. Oi autuutta. Sitten supistukset alkavat harventua. Olen niin
väsynyt etten jaksa murehtia sitä enkä enää kyttää vauvan käyriäkään. Onnistun jopa
torkahtamaan hetkeksi. Kuluu ehkä tunti. Kätilö vaihtuu taas. Kandi pysyy.
Sitten supistaa taas ihan kunnolla – kipu on poissa mutta
tunnen supistuksen voimakkaana paineena vatsassa. Poks. Oho, pissasinko housuun vai menikö vedet? Kätilö tarkistaa:
kalvot puhkesi, hieno homma, lapsivesi kirkasta, melkein kymmenen senttiä auki,
epiduraali tuli just oikeaan aikaan vauhdittamaan hommaa rentoutumisen kautta. Kuulemma
rakko on myös ihan täynnä mutta vauvan pää blokkaa virtsatiet, joten mut
katetroidaan tyhjemmäksi.
Kätilö katoaa hetkeksi ja sitten alkaa ponnistuttaa. Kätilö
kutsutaan takaisin. ”Nyt voit alkaa ponnistella omaan tahtiin pikkuhiljaa”, käy
tuomio. Panikoin: nytkö jo? (Haha. Kaikkea sitä.) En uskalla!
Paitsi että on pakko. Siinä menee kaikkiaan suunnilleen
tunti. Eestaas, eestaas, liukuu vauvan pää synnytyskanavassa. Turhauttaa, mutta
kätilö vakuuttaa, että kaikki menee ihan oppikirjan mukaan, niin vauvan
kuuluukin raivata tietään ulos. Mutta tuntuu enemmän siltä että sentti eteen,
kaksi taakse. Kipu palaa terävänä sinne missä kudokset pahimmin venyvät. Mies
kannustaa toistamalla kätilön ja kandin sanoja, mutta käsken sen pitää suunsa
kiinni – en pysty kuuntelemaan puhetta korvan vierestä, kun koitan keskittyä
jalkopäästä kuuluviin ohjeisiin.
Voimat ei riitä. En jaksa kovempaa! Hikoilen. Huudan etten
jaksa enkä pysty. Pyydän anteeksi kätilöltä että korotin ääneni. Pyydän anteeksi
Mieheltä että vaadin sitä olemaan vaiti. Sitten yhtäkkiä vauvan pää ei enää liu’u
takaisin vaan jää siihen kaikkein kapeimpaan kohtaan hengaamaan. Aaaaaah tuskaa! Ponnistan,
ponnistan, ponnistan ja sitten se pää kuulemma syntyy. "Onko se hengissä?" kysyn.
Kandi sanoo että kyllä se vähän näyttää liikkuvan mutta ei se varsinaisesti ala hengittää
ennen kuin vartalokin tulee.
”Älä ponnista nyt”, kieltää kätilö, ”minä autan vauvan harteita
paremmin”. Apua, miten pystyn pysäyttämään? No nyt, nyt saa ponnistaa, ja
plumps, loppu vauvasta vain muljahtaa ulos liukkaana raajojen jatkumona. Phuuh.
Kello on 16.06 ja Aikavaras vetää happea keuhkoihin.
Kaikkialle sattuu ja kirvelee ja huone alkaa pyöriä. Verenpaine
romahtaa epiduraalin vaikutuksesta, laittavat lisää tippaa tuoreelle äidille.
Aikavarasta tutkitaan (3830 g, 51 cm, ei epämuodostumia, terveeltä vaikuttaa) ja
mä alan kysellä, paljonko otin osumaa. "Katsotaan kohta, mutta ei me mitään kamalaa huomattu", kätilö vastaa. Kandi painelee mun mahasta jälkeisiä. Sattuu niin paljon että läpsäisen
vaistomaisesti käden pois ja käsken lopettaa, sitten pyydän taas anteeksi. Jälkeiset syntyvät helposti. Sitten tikkaillaan, se ei tunnu niin pahalta kuin
varoiteltiin.
Kaikki muu kyllä tuntui.
Aikavaras on vatsan päällä ja nakertaa maidontuotantoa käyntiin.
Vielä ei ole huomattu että vauvan kielijänne on liian kireä ja imuote siksi
väärä, minkä takia imetyksen alkumetrit ovat nekin aikamoinen tuskien triathlon.
Jonkin ajan kuluttua mun on pakko tunnustaa että olen
tosi nälkäinen. ”Otatko mieluummin leipää, kasvissosekeittoa vai jogurttia?”
kysyy kätilö. Sitten se katsoo mua tarkemmin ja ilmoittaa tuovansa kaikkea. Ja saan kaikkea!
Aikavaras laitetaan Miehen paidan alle mönkiväksi nyytiksi (murehdin vähän niskan tukemista), ja mulla on
tarjottimella leipää, vaniljajogurttia, kuumaa kaakaota – kaikkea, mitä en
raskausdiabeteksen takia voinut syödä moneen kuukauteen. Olen lapsellisen
innoissani ruoasta ja melkeinpä unohdan yhdeksän pisteen vauvamme, joka tutustuu
isänsä ihon tuoksuun keinutuolissa huoneen nurkassa.
Syön kaiken. Sitten alkaa
häiritä, että sukat ja kaikki on ihan
veressä ja limassa ja hiessä. Kätilö auttaa suihkuun mutta kylppärissä vajoan
tekemään tuttavuutta lattian kanssa. ”Ehdit sä huomennakin”, kätilö toteaa ja kantaa mut takaisin
sänkyyn ihan yhtä kämäisenä kuin siitä nousin. Synnyttäneiden osastolle siirryn paareilla. Tolpillani pysyn ilman
seiniä vasta yli vuorokauden päästä. (Hyvä että pysyn, koska sitten alkaakin
aika jolloin pitää kanniskella selkä kaarella huutavaa, nukkumatonta pötkylää
pitkin tuntitolkulla pitkin sairaalan käytäviä ja myöhemmin ympäri kämppää.)
Sairaalapäivät ja niitä seuraavat koomapaniikkiviikot kotona ovatkin/olisivatkin omat tarinansa. Yksi huomio kuitenkin: kaikilla näillä tarinoilla on onnellinen epilogi.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti