Varmaan
arvaattekin, ainakin Maija Vilkkumaan tuotantoon tutustuneet. Vuoden
ja neljän kuukauden iässä Aikavaras osaa verbalisoida kielteisen kantansa selkeästi: ei.
”Nyt
pestään hampaat, tulepas.”
”Ei.”
Hennohkolla äänellä mutta painokkaasti lausuttua kieltoa tehostaa innokas pään
puistelu.
Aikavaras
on selkeästi iloinen, kun yhtäkkiä osaakin sanallistaa sen, mitä on pitkään
ilmaissut rimpuilemalla ja sätkimällä ja potkimalla. Itse asiassa kieltäytyminen on niin
kivaa, että välillä pitää kieltäytyä ihan huvikseen niistäkin asioista, joita
oikeasti haluaa. Esimerkiksi keinumisesta, mustikoista, toisen kirjan
lukemisesta. Meitä naurattaa, kun Aikavaras puistelee päätään ja hokee eitä
samalla kun kuitenkin pistelee iloisena suuhunsa niitä mustikoita, joista samalla
kovasti kieltäytyy. Tai kun luetaan kirjaa ja kysyn, missä on apina, se puistelee päätään, sanoo "ei" ja parin sekunnin päästä kuitenkin osoittaa apinaa.
Niin,
toistaiseksi huvittaa. Kun tämä kokeileva verbaalinen uhma yltyy
leppeästä lounatuulesta talojen kattoja irrottavaksi, puita juuriltaan
repiväksi pyörremyrskyksi, ei varmaan enää naurata yhtä paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti