Pärnun jälkeen, ennen elokuuta

"Aamulla tulee joulupukki!" Unirosvo julisti eilen viimeisenä ennen nukahtamistaan. Valkopartaa emme nähneet, mutta jotain lopullisuuden tuntua ja menetyksen makua tässä heinäkuun viimeisessä päivässä on. Viikon mittainen lomani lipui ohitse liian nopeasti. Uusi päiväkotivuosi aukeaa edessä pitkänä, tuo mukanaan pimeitä iltapäiviä, loskaisia lahkeita ja väsyneitä aamuja. Miehen kesäloma päättyi eilen alkaneeseen Australian-työmatkaan, ja totta kai lapsilla puhkesi viime yönä nuha, ilmeisesti tuliainen Pärnun-loman kotimatkalta, joka ei muutenkaan sujunut ihan armoitetusti.

Aikavaras uusissa uimahousuissaan Pärnun rannalla. En kerta kaikkiaan käsitä, minne ne jätskikuvioiset turkoosit ovat kadonneet sen jälkeen kun palasimme Teneriffalta.

Pärnusta palatessa seisoimme tietyömaaruuhkassa puolimatkassa puoli tuntia ja myöhästyimme laivasta parilla vaivaisella minuutilla. Iltaseitsemän sijaan palasimme kotiin vasta yhdeksitoista. Toisaalta tällä kertaa sitten realisoitui se viimekesäinen kuvitelmani: lapset nukahtivat kymmenen jälkeen autoon eivätkä sanottavasti edes heränneet, kun pesin rähmäiset kädet ja kasvot ja vaihdoin ketsuppisten, hikisten matkustusvaatteiden tilalle puhtaat yöpuvut.

Pojat tutkivat paikallisen faunan ja flooran kuvia lintutornissa, jonne hurautimme vuokratulla polkuautolla

Mitä kertoisin Pärnusta? Kaupunki lähiympäristöineen paljasti lapsiperhelomailijoille taas uusia hyviä puoliaan, joiden takia varmasti palaamme vielä, vaikka kuusikymmentä kertaa helteisen reissun varrella taisinkin vannoa sekä hiljaa itsekseni että ääneen, etten enää koskaan lähde tällä kokoonpanolla yhtään mihinkään lomalle.

Perhepolkuautomme kaikessa majesteetillisuudessaan lintutornista nähtynä

Kolmesta perilläolopäivistä kaksi oli tavanomaista päivää huomattavasti kivempia. Se yksi taas alkoi kaikilla ihan väärällä jalalla, helle vei mehut ja hermot, oli yleistä känkkäränkkää, Unirosvo ei halunnut olla rattaissa eikä kävellä, Aikavaras ei halunnut kävellä eikä jaksanut pyöräillä, lapset halusivat vain jätskiä ja että heitä kannetaan kaikkialle, aikuiset halusivat vain että kitinä katkeaisi edes hetkeksi ja kenenkään ei tarvitsisi kantaa kilometritolkulla yli kolmetoistakiloisia punnuksia. Matkustuspäivät taas olivat sikäli rasittavia kuin matkustuspäivät aina kahden pikkulapsen kanssa tai mun mielestäni ilman yhtään lapsiakaan. Koko perheen kuuroutuminen oli lähellä, kun Unirosvo veti joka automatkalla hervottomat turvaistuinraivarit, koska ei päässyt heti äidin syliin / ei saanut pitää kiinni äidistä muualta kuin kädestä / mehu oli loppu / mehua sai myös Aikavaras / [vapaavalintainen syy]. No, näin jälkikäteen analysoituna paljon kurjemminkin olisi voinut sujua, ja Aikavarkaalle täytyy myöntää reippauspalkinto matkustuskärsivällisyydestä (ja tabletille jokin erikoissarjan palkinto Blaze ja Monsterikoneet -ohjelman esittämisestä 3-vuotiaalle automatkojen aikana).

Aikavaras ihailemassa ikkunalaudalta käsin ikkunanäkymäämme (ja Unirosvo kitisemässä takavasemmalla, että tahtoo pudota omenapuuhun, heti!).

Mutta kuten sanottua, oli niitä hyviäkin hetkiä. Unirosvo kirmaamassa nauraen nakupellenä (omien sanojensa mukaan natupöllönä) matalassa lämpimässä rantavedessä helteisen kiukuttelupäivän päätteeksi. Kaksi reipasta valjasapinaa Valgerannan kiipeilypuistossa.

"Kato mua, kato miten korkeella mä uskallan kiivetä!" Tämä tosin ei ollut maksullisella kiipeilyradalla vaan sen ulkopuolisen leikkipaikan kiipeilytelineessä.

Kiharapää kiipeää

Yöt, joita ei nukuttu tavallista huonommin vieraasta paikasta huolimatta. Lottemaa, joka Valgerannan seiklusparkin tavoin sijaitsee suunnilleen kymmenen minuutin ajomatkan päässä Pärnusta, tarjosi mielekästä puuhaa koko päiväksi. Virolaiseen lastenkirjallisuushahmoon perustuva teemapuisto pursusi mökkejä, taloja ja torneja leikkipaikoiksi. Oli lasten juoksustadion, ja Aikavarkaan onneksi ulkoravintolassa ulkokäsienpesupiste saippuioineen kaikkineen, joten ei tarvinnut tulla vastentahtoisesti pelottavaan aikuisvessaan, jossa saattaisi esimerkiksi mylviä syvästi traumaattinen käsienkuivauslaite helvetinkone. Siellä oli myös ymmärretty hyvin, miten yksinkertaiset jutut lapsia kiinnostavat tuntitolkulla: että saa hinata kaivosta vettä ämpärillä, jonka pohjassa on pieniä reikiä. Että saa hakata puiden välisiin köysiin ripustettuja patoja, pannuja ja kattiloita eri kokoisilla kauhoilla ja lastoilla! Uskomaton menestys.

Unirosvo Lottemaan pannunhakkaamispisteellä

 

Terveiset oikealta lomalta

Minilomani sujui sujuvasti ja vikkelästi. Tapasin ystävän, kävin ostoksilla - tavoitteenani oli uudistaa vaatekaappi nykyistä makua, kokoa, mallia ja elämäntilannetta vastaavaksi, mutta jestas miten ikäviä, rumia ja epäkäytännöllisiä vaatteita kaupat pursuilevat - ja sain ranteeseeni rasitusvamman klikkailemalla yötä myöten viimeisen vuoden valokuvasaldosta parhaita otoksia teetettävien kansioon. Miksi oli pakko napata Teneriffalla jokaisesta tuulenpieksemästä kivikkorannasta kaksikymmentä kuvaa?

Perheen kaksilahkeiset kotiutuivat torstai-iltana omnistuneelta reissultaan ja lepäilivät perjantain pois matkaväsymystään. Sitten koittikin mulle aika sulkea toimiston ovi perässäni ja sanoa että heippa, nähdään elokuussa lomani jälkeen. Pestä pyykkiä, odottaa sen kuivumista oudon kosteassa, liikkumattomassa ilmassa - ei Turussakaan sentään aina tuule - ja pakata kassit.

Sunnuntaiaamuna ajoimme Helsingissä Gabriellaan ja -iltapäivällä Tallinnasta Pärnuun kattohaikaroita laskien ja lasten autopuutumista vastaan taistellen. Tällä kertaa majoitumme hotellin sijaan Airbnb:n kautta vuokratussa kerrostalokolmiossa. Kämppä on mukava ja toimiva, eikä kauhukaksikko ole vielä rikkonut mitään,  vaikka ovat nykyisin sitä sorttia, joka juoksee kilpaa ympyrää huutaen kilpaa "pippeli pippeli pippppeeeliiii!" ja leuhkii sillä, että "aina just ennen kuin mä törmään, niin mä vain kiihdytän!"

Niin että terveiset vaan täältä. On polkuautoiltu lintutornille, kahlailtu lämpimässä matalassa meressä, syöty jätskiä, ajettu Valgerannan seiklusparkiin testaamaan metsän katveeseen rakennettua kiipeilyrataa, jossa on oma alueensa 2-6-vuotiaille lapsille. Kumpikin apinamme viihtyi siellä, mutta ihan vielä taidot eivät riittäneet vaikeamman radan suorittamiseen kokonaan. Mikään kiipeilijöiden possujuna tämä paikka siis ei ollut, eli haastetta riittää näitä vanhemmillekin tarzaneille.

Meillä on vielä kaksi päivää aikaa ennen kotiinpaluupäivää. En vielä mieti elokuuta, paluuta toimistolle, paluuta päiväkotiin.

Miniloma, saksihommia ja uudenlainen hyvänyöntoivotus

Mies hoiti lapsia viime viikon kotona (lue: Seikkailupuistossa, Zoolandiassa ja monenmoisilla retkillä, koska toisin kuin minä, Mies ei kammoa lähteä kahden apinan kanssa ainoana aikuisena haastaviin toimintaympäristöihin, joissa karkailut, päiväunet, housukakat ja kiukkukohtaukset aiheuttavat kotiolosuhteita enemmän säätöä). Tällä viikolla mulle koitti työssäkäymisestäni huolimatta pikkuinen lomantynkä, kun Mies läksi lasten sekä Mummin, Vaarin ja serkkupoikien kanssa vuokramökille Kouvolaan pariksi päiväksi. Tein itselleni pitkän listan, mitä kaikkea voin ja tahdon tehdä tämän pitkän vapauteni aikana. Toteuttanen listasta ehkä kaksi kohtaa, koska päivätyö ja laiskottelu. 

Lätäkköleikkejä pari viikkoa sitten

Edellisviikolla tilikauden päätöksen lähestyessä työpaikalla sattui sitä sun tätä absurdia, asioita jotka turhauttivat ja harmittivat niin, että jotain piti tehdä, johonkin piti se purkaa. Joten - totta kai! - lasten nukahdettua anastin esikoiseni Muumi-sakset ja leikkasin itselleni otsatukan. Täysin loogista, eikö vain. Sehän oli tietysti virhe, ainakin aluksi. Nyt puolentoista viikon etsikkoaikansa jälkeen muumitukkani asettuu jo kutakuinkin haluamallani tavalla. 

Aikavaras syö herneitä takapihan portaalla

Samaiset sakset pääsivät actionin makuun jälleen lauantaiaamuna. Ennen seitsemää eli unihiekkaisen aikuisen mielestä aivan liian varhain Aikavaras hipsi kuiskailemaan korvaani kiukkuisesti: "Miksei kukaan leiki mun kanssa! Tahdon että joku leikkii mun kanssa!" 
Unirosvo havahtui. "Hajuaa viejä puppua. Mää pupun viejä."
"No niin, katso nyt, Unirosvokin tahtoo vielä nukkua. Säkin voit tulla vielä tähän Äidin viereen lepäämään", kerroin Aikavarkaalle. 
Puolentoista minuutin päästä kumpikin poika säntäsi vierestäni. 
"Leikkimään!" isompi hihkaisi. 
"Peippimään!" pienempi toisti. 
Ihmeen rauhallisesti ja riidattomasti ne leikkivätkin vartin ajan. Niin hissuksiin, että suorastaan heräsi epäilys. Se kuittaantui toteutuneeksi, kun hetken päästä Aikavaras tuli kiskomaan mua ylös kummituspaitansa repaleisena. 
"Mitä sun paidalle on tapahtunut?"
"Unirosvo halusi sakset. Mä etsin ne sille. Sitten se tahtoi leikata mun paitaa vähän."
Saarnasin saksien vaarallisuudesta, siitä ettei pikkuveljen hölmöjä toiveita saa aina toteuttaa, siitä miten harmittavaa on kun hyvä yöpaita on nyt reikäinen, se olisi mahtunut Aikavarkaalle ainakin jouluun asti ja sitten periytynyt Unirosvon käyttöön. Aikavaras ei nähnyt näissä ongelmia. "No mutta ei meille käynyt mitään ja Unirosvo voi nukkua rikkinäisessä kummituspaidassa." See no trouble, have no trouble.  

"Laita lisää Ryhmä Hauta!"

Mikäli lapsilla on nukkumaanmenoaika yhtä aikaa (näin on silloin kun Aikavaras ei ole nukkunut päiväunia), Unirosvo joko lukee Miehen kanssa iltasatua, itkee mun jalassa roikkuen tai hengailee ilomielisenä pikku tonttuna sen hetken ajan kun kannan iltarutiinien merkeissä Aikavarkaan sänkyynsä, otan vastaan viisi halausta molemmille puolille, kolme suukkoa kummallekin poskelle, suukon otsalle, suukon nenälle, nenät yhteen, silitys, pörrötys, ja mitä näitä nyt siihen rituaaliin kuuluukaan, ja niiden jälkeen vielä lurautan iltalaulun ja mahdollisesti kuuntelen Aikavarkaan Laiva-lauluesityksen. Monesti Unirosvo tahtoo sanoa siinä sängyn vieressä vielä hyvää yötä isoveljelleen, näin myös lauantai-iltana. 
"Hyvää öötä, Aatavajas!" kaksivuotias kumartui kolmevuotiaan puoleen, lausui toivotuksensa iloiseen sävyyn ja silitti vielä tukkaa. 
"Pahaa yötä!" Aikavaras vastasi täydellisen neutraaliin sävyyn. "Oikeaa pettymysten yötä sulle Unirosvo!" 
"Tiitos vaan!" Unirosvo ilahtui ja kipitti nalle kainalossaan kohti puppumaanmenoa.

Siinä pyrskähdystä nieleskellessäni huomasin, että Aikavarkaan huoneen verhotkin olivat päässeet saksien työstettäviksi.

Pettymysten yötä vaan kaikille!

Kappas, on jo heinäkuu

Nukun liian vähän. Bloggaan turhan harvoin. Työpaikan yrityskulttuurissa on surrealistisia erityispiirteitä. En ole kirjoittanut fiktiota aikoihin. Siitä tulee itsestään erkaantunut olo. En tunnista minua, kun mielessä ei pyöri juonenkäänteet ja lauseenluonnokset. Unelma lipuu kauemmas, ja kieltämättä se harmittaa, vaikka tiedostan ettei kaikkea vaan voi saada yhtä aikaa. 

Mehut ovat nyt vähän vähissä, mutta silti tai oikeastaan etenkin siksi olen muutaman viikon ajan panostanut siihen, että liikkuisin edes vähän, edes vartin, edes jollain tavalla, joka päivä; kerrostalon uumenissa vietetyt kokonaiset työpäivät ummehduttavat olon. Olen myös pyrkinyt laskemaan rimaa kotona. Mitä väliä, jos lelut ovat hujanhajan, on tämä lastenkin koti, ovat meidän aikuistenkin kamat levällään. Välillä voi syödä eineksiä, jos päiväkodin jälkeen väsykärttyisten lasten keskellä ei resurssit riitä kummoisiin suorituksiin. 

Jossain välissä oli satanutkin. Hauskat lätäkköleikit päättyivät huutoraivareihin, kun Unirosvo ei meinannut uskoa, ettei Aikavarkaan huolella täyttämää ämpäriä kannata kaataa useampaan otteeseen ja ettei mummilta saatuja 30 vuotta vanhoja, mun nimelläni merkittyjä punaisia perintökottikärryjä saa rikkoa tahallaan.

 

Selvisimme kesäkuun viimeisestä viikosta, jolloin lapset olivat päivystyshoidossa kahmimassa mahdollisesti erinäisissä lapuissa uhkailtuja syyhypunkkeja ja muita loisia itseensä. Iso päiväkoti ei kohdellut perhettämme ihan yhtä karusti kuin pelkäsin. Vieraat, vaihtuvat aikuiset, uusi iso talo monine ryhmineen, nimilaput selässä; ei se tietysti lasten ideaaliarkea ollut, mutta meillä sitä kesti vain neljä päivää ja paikalla oli sattumalta Aikavarkaan luottohoitaja omasta päiväkodista. Isoimmat vastoinkäymiset olivat 

• se, kun Unirosvo kompastui pihalla ja sai peukaloniveliinsä pipit. Ihan tavalliset pienet verinaarmut ne olivat, mutta kuopus otti ne hyvinkin tosissaan ja kieltäytyi käyttämästä käsiänsä lainkaan lähes kahteen vuorokauteen. "Unirosvo on syöttövauva", Aikavaras summasi, kun veli istui syöttötuolissa ja kädet avuttomasti pystyssä julisti, ettei pysty juomaan mukista tai haukkaamaan leipää omin kätösin. "Aaapuaa", kuului iltayöstä nariseva vaikerrus Unirosvon huoneesta, kun viiden sentin päähän pudonnut tutti ei käsiteknisistä syistä päätynyt takaisin suuhun omin voimin. 

• se, kun varahoitoon piti lapset viedä autolla, ja mun vientivuoroina en meinannut löytää parkkipaikkaa toimiston lähettyviltä, kun en uskaltanut edes yrittää taskuun. Autoilu ei todellakaan ole vielä vuodenkaan jälkeen mulle mikään relaksantti. Viimeisenä varahoitopäivänä hoitajat toivottelivat lähtiessä hyvää lomaa. Vir-he. Unirosvo luuli, että lähdetään lomamatkalle, ja järkyttyi sydänjuuriaan myöten, kun sanoin että nonni, mennääs autolla kotiin. "En halua kotiin, emmä halua kotiin, ei mennä kotiin autolla ei!" kuopus pisti karjuen koko kotimatkan. Aivoissa kaikui siinä määrin, että muistijälkiä auton pakkaamisesta ei kertynyt. Puolimatkassa oli pakko pysähtyä tarkistamaan, olinko jättänyt kuravaatekassin ja kaksi hoitokassia keskelle päiväkodin parkkipaikkaa (en). 

"Kummituuuuus!" huutaa Aikavaras. "Mummituuuus!" toistaa Unirosvo. Sitten kaksi kummitusta juoksentelee sokkona törmäillen ja nauraen.

Nyt on lapsilla kesäloma päivähoidosta, toisin sanoen rasitamme mummeja viikon verran. Ensi ja sitä seuraavan viikon Mies huolehtii lapsista mun ummehtuessa toimistossani. Heinäkuun viimeisen viikon sain sovittua palkattomaksi lomaksi. Sitten onkin jo elokuu. (Kohta lehdet tippuu ja räntä piiskaa ja on koko ajan pimeä ja pojat on iltapäivisin aina viimeisiä lätäkköisellä päiväkodin pihalla märissä kintaissa ja varpaat kohmeessa.) 

Lopuksi taidepläjäys. 

Aikavaras ei liiemmin ole tykännyt piirtämisestä, omien sanojensa mukaan koska ei osaa. Kynästä on tullut lähinnä kärsimätöntä suttua, eikä kukaan todellakaan ole pakottanut harjoittelemaan. Yhtenä päivänä se kuitenkin tarttui kynään ja ilmoitti piirtävänsä sitruunan ja päärynän.

Näillä eväillä eteenpäin. Hapanta ja makeaa.

Muistiinpanoja elämästä 06/2016

Päivät rullaavat viikoiksi ja viikonloppu kääntyy nopeasti uudeksi työviikoksi. Jääkaapin seinässä taulukko muistuttaa, kumman vuoro on aamulla viedä lapset päiväkodin puuropöytään, kumman hakea viimeinen parivaljakko pihkastamasta itseään tarhan pihan katajaluolasta, kumman hoitaa päivällinen tarjoiluvalmiiksi.

Välillä lapset kiukuttelevat aamuisin tai iltaisin. Usein vain jompikumpi, joskus ei kumpikaan. Toisinaan ne kikattavat toistensa jutuille tolkuttomasti, syöttävät toisilleen omat iltapalaleipänsä ja ehdottelevat vaihtokauppoja maitomukeista.

Unirosvo on arki-iltaisin väsynyt aikaisin. Aikavaras saa valvoa aiempaa pitempään, koska nukkuu päiväunet päiväkodissa, eikä ole reilua pakottaa lasta kiehnäämään sängyssä puoltatoista tuntia. Ylimääräinen aika taittuu rauhallisesti kirjapinoa selaillen tai mun suihkuseurana. Lauantaisin sen sijaan Aikavaras rähjää väsymystä, koska nukahtaa perjantaina myöhään, herää lauantaina aina jostain syystä normaaliakin varhemmin eikä rauhoitu päivätorkuille sitten millään. Sunnuntai on helpompi, kun takana on yhdentoista tunnin pitkät yöunet. (Kelpais mullekin. No, totuuden nimissä en oikein osaa näin aikuisena nukkua yli seitsemän tunnin öitä. Kuuden tunnin katkeamattomat unet olisivat kuitenkin ihan huippujuttu.)

Yhä useammin se on Aikavaras, joka tottelee, ja Unirosvo joka testaa mitä tapahtuu jos kielloista huolimatta hölmöilee liikaa. Yhä useammin se on Aikavaras, joka itkee kun veli tönäisee, eikä enää toisin päin. Pieni vintiö sekä huvittaa isoveljeä pelleilemällä että saa tämän epätoivon partaalle esimerkiksi päättämällä, että koska ei itse tykkää punaisista viinirypäleistä, ei veljenkään kannata syödä pyytämiään herkkuja. Vikkelä käsi nappaa nopeasti Aikavarkaan rypäleet, heittää ne iloisesti lattialle: "Pahaa, Aikavarkaallekin oli pahaa!" Se pöllii Aikavarkaan leivän, sitten pyytää anteeksi ja halaa. Se estää Aikavarasta pääsemästä Aikavarkaan huoneeseen: "Tämä on nyt Unirosvon huone vain!"

Taaperon lauseet pitenevät ja ilmaisu täsmenee: Unirosvo on yhä useammin minä tai mä. Äidistä on tullut Täätin sijaan Ääti. Kiukkukohtaukset voimistuvat, mutta nytpä saamme kuulla syytkin lohduttomaan itkuun ja lattian raivokkaaseen takomiseen. Esimerkkinä eräskin räyhäaamu, jolloin ensimmäisen vartin hereilläolon aikana taapero kiukkusi mm. seuraavia:

Mä haluan oranssia keittoa!
En halua tätä paitaa, tahdon lainata Aikavarkaan paitaa!
En ole kaksi. En ole kaksivuotias! Olen mummin ikäinen! Haluan mummilaan! 

Haluan avaruuteen! Mä haluan heti avaruuteen! (No kuule, nyt just mäkin toivoisin sut sinne avaruuteen.)

On nuhaa ja köhää, on räkää jota pantataan nenässä ja limaa jota hierotaan mun housunpolviin. Oli Unirosvon 2-vuotisneuvola, oli Aikavarkaan vasu-keskustelu päiväkodissa. On kesä, ja välillä on ollut hiton kylmää, sellaista että lapsille on puettu verskojen alle sisähousut ja lakin sijaan pipo. Olen saanut aamuisin allergiakohtauksia pyöräiltyäni jokirannan timoteipellon läpi. Parina päivänä olen puuhannut töissä koko päivän ja vasta kotiin lähtiessäni huomannut, että takataskussa töröttää tutti. Ilmankos tuolit tuntuivat epämukavilta.

Toukokuun uutuustuote: 2-vuotias vintiö

Tässä eräänä iltapäivänä rimputtelin naapuritalon ovikelloa. Kun eläkeläispariskunta avasi oven, jouduin pahoittelemaan: "Anteeksi hirveästi. Meillä kävi nyt niin, että kun mä autoin Aikavarasta riisumaan kenkiä, tämä Unirosvo tässä pääsi karkaamaan ja ehti kiskoa yhden teidän tulppaanin maasta."

Naapurit suhtautuivat ymmärryksellä ja huumorilla. "Eikös hän ennen ollut kovin ujo ja hiljainen?" muistelivat.

Nyökkäilin sen minkä kerkesin, kun Unirosvo rimpuili sylissä ja huutolauloi ihhahhaata. "Joo, mutta nyt hän on yhtäkkiä vintiö."

"Tsemppiä ja voimia teille kahden vintiön kanssa", naapurit toivottelivat. Mutta huomionarvoista on, että vanhempi vintiö odotti koko tulppaanivälikohtauksen ajan visusti ulkoportaalla, juuri niin kuin pyysinkin.

Unirosvo täytti kaksi vuotta keskiviikkona. Vaikka se yhä painautuu syliin niin kuin vauva, se ei enää ole vauva. Se osaa sanoa hämmästyttäviä asioita: 

"Tässä junaradan merkki. Tämä merkki on: ei saa juna ajaa sinne." (puinen pieni DO NOT ENTER -kieltokyltti)

"Unirosvollakin pahaa perunamuusia lautasella. Unirosvokin haluaa lisää nakkeja. Pilko ne, äiti, kiitos." (Miehen ruoanlaittovuoro ja lasten armoton tuomio jauhemuusille)

"Mä olen äiti väsynyt. Unirosvolla unihiekkaa silmissä." 

Nukkuessaan raajat rentoina se venyy pitkäksi. Viiliä syödessä paidalle päätyy yhä vähemmän purkin sisällöstä. 

Se tykkää eläimistä, autoista, koneista, palloista, keinumisesta, pavuista, keitetyistä kananmunista, kirjoista, Ryhmä Hausta, Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluista, punaisesta, vihreästä, keltaisesta, kukista, tutista, rusinoista, Aikavarkaasta, makaroonilaatikosta, nallesta, junaradasta, saunomisesta, kekseistä, jätskistä, paahtoleivästä, kuvapaidoista, yhdessä muovailemisesta. Se tykkää olla sylissä, mutta nykyisin se tykkää myös olla vintiö. Moikkailla naapureille, karata, vaatia saada laulaa puhelimeen kesken mun harvojen puhelinkeskustelujen.

Se tykkää hassutella isin kanssa eikä enää itke mun perään koko ajan (joten tämäkin vaihe meni ohitse - kunhan odoteltiin 22 kuukautta!). Kun autan Aikavarasta vessassa, se ei normaalisti enää paru räkä roiskuen moista hylkäämistä vaan joko tulee kommentaattoriksi mukaan tai puuhailee omia juttujaan. Esimerkiksi kurkottaa keittiön työtasolta kirsikkatomaattirasian, järjestelee punaiset pallot sohvalle siistiin riviin ja haukkaa jokaista vuorotellen, järjestyksessä oikealta vasemmalle.

Se osaa laulaa (äännevirheet ja parin säkeen välistäunohdukset sallittakoon kaksivuotiaalle) Sanos mitä Pohjolaan, Ihhahhaa, Kolme varista, Paljon onnea vaan, Pikkuiset kultakalat lammessa ui, Metrolla mummolaan, ja varmasti monta pätkää monesta muustakin laulusta, joita minä puolestani en nyt muista. Ainakin Lauri Kilpa-auton ja Ryhmä Haun tunnusbiisejä. Siitä on kivaa lähteä autolla jonnekin. Kaupassa se ei enää tahdo istua kärryissä vaan haluaisi kävellä ja poimia tavaroita hyllyistä: "Tämän juuston! Tämän pussin!" 

Sen joka toinen lause alkaa: "Mä haluan..." 

Synttäreitä vietettiin keskiviikkona päiväkodissa; illalla kotona syötiin jälkiruoaksi jätskit. Lauantaina juhlistettiin merkkipäivää tätien, enon ja serkkuparven kanssa mummilassa, varsinaiset juhlat ilmapalloineen järjestettiin sunnuntaina kotona. Tällä kertaa siivouksesta vastasi pääosin Mies, eikä mun viikko sitten tilaamani verhot ehtineet vielä perille, joten oma panokseni vessan siivouksen ja pikamoppauksen lisäksi oli lähinnä jättää jouluverhot yhä ikkunoihin latistamaan alkukesän vehreää tunnelmaa. Vauhtia ja ääntä riitti, tarjottavat (joista kiitos Café Brahelle, anopille ja Prismalle) tekivät kauppansa ja leluista nahisteltiin asiaankuuluvasti, verhoista viis. 

Vielä muutama kuvailu kuopuksesta: 

Sillä on lastensänky huoneessaan odottamassa patjaa. Toistaiseksi se kuitenkin nukkuu mun selän takana, välillä rennosti itsekseen ja välillä puskien itsensä kiinni niskaan ja tarrautuen unenlämpimin sormin; se ei nuku mainittavan hyvin, muttei enää tapa mua univelkaan. Enää se ei myöskään puristele nukahtaessaan mun henkitorvea niin kuin vielä viime kesänä, vaan nyt uniset sormet tahtovat etsiä nukkumattia mun korvasta:

Se osaa luetella numerot yhdestä kymmeneen, mutta jättää usein ysin välistä. Se juoksee mun perässä ja mua karkuun, se huhuilee Isiä ja toivottaa Isille huomenta iltapalansa jälkeen, koska osaa. Se kehuu vuolaasti ruokia, joista pitää, kertoo ruoan maistuvuudesta kaikille jokaisen suupalan jälkeen. Se opettelee sääntöjä ja rikkoo niitä. Mietteissään se näyttää vakavalta, muutoin yhä useammin iloiselta. 

Se on hassu ja ihmeellinen ja niin rakas, sekin.  

Kolmannen päiväkotiviikon jälkeen

Kolmas päiväkotiviikko toi muassaan...

Aikavarkaalle

• pikkunuhan ja yskän, joka tiistaina päiväkodista kotiin pyöräillessä yltyi infektioastmakohtaukseksi. Keskiviikkona esikoinen lepäili kotona Miehen tehdessä etätöitä. Kävivät myös hakemassa lääkäriltä sairastodistuksen ja vara-astmalääkitysvälineistön ja -ohjeistuksen päiväkotia varten. 

• Koska lepopäivä tehosi hyvin, torstaiaamuna Aikavaras oli museoretkikunnossa ja pääsi päiväkodin Aboa Vetus -kierrokselle, jota olikin odottanut innokkaasti. Kuulemma hienointa museossa olivat rotan luut ja kuollut possu.

Unirosvolle

• kaikinpuolin itkuttomia aamuja - kuopus on tyypillinen itkemäänherääjä, ja ne aamut viime kesän jälkeen, kun lapsi on herännyt ilman itkua, ovat taatusti yhden käden sormilla laskettavissa. Tällä viikolla niitä on kuitenkin ollut jo neljä! Voitte kuvitella sen ilahtuneen hämmennyksen, kun sen sijaan että Unirosvo itkisi sängyssä, kunnes tulisin nostamaan takertuvan mytyn syliini, napero hipsutteleekin omin tassuin keittiöön ja sanoo hymyillen Moi. Lisäksi Unirosvo on jäänyt joka aamu itkuitta päiväkotiin.

• iloisia iltoja, joina Mieskin on kelvannut leikkiseuraksi ja joina on paljastunut jälleen uusia päiväkodissa opittuja lauluja, esimerkiksi Pikkuiset kultakalat lammessa ui ja Paljon onnea vaan. 

Mulle

• aiempia kahta rauhallisemman työviikon, jonka aikana oli vihdoin aikaa selvitellä pöydältä keskeneräisiä sotkuja, pohtia kuvioita ja hahmottaa vihdoinkin suuria linjoja pelkkien tärkeiden mutta kapea-alaisten yksityiskohtien sijaan (mua vaivaa tehdä töitä niin, että seuraan vain "sitten avaa toi tiedosto ja klikkaa tosta ja kirjoita tuohon 252" -tyyppisiä ohjeita tietämättä miksi ja mistä syystä). 

• Aikavarkaalta tarttuneen flunssan, joka ei vielä torstaina ja perjantaina estänyt töihinmenoa mutta nyt viikonloppuna on pistänyt niistämään nenän puhki päänsärkyisenä.

Ehkäpä tämän viikkolaskennan voi jo lopettaa. Todeta, että päiväkodista on tullut suht sujuva osa arkeamme. Että lapset pärjäävät siellä päivät hyvin, ja että minä tulen tässä elämänvaiheessa mainiosti työpäivän ajan toimeen ilman heitä.

Toisen päiväkotiviikon jälkeen

Ilmassa leijuu siitepölyn ja muutoksen tuulten lisäksi rutinoitumisen merkkejä. Päiväkotitavarat löytävät aamuisin kätevästi tiensä Tähtösen ja Päivänsäteen mukaan, ja iltapäivällä Tähtönen ja Päivänsäde saadaan hyvässä hengessä roudattua kotiin katsomaan Ryhmä Hauta siihen asti, että päivällinen on pöydässä. 

Päiväkodin jälkeen kukkaispoika poimii voikukkakimpun etupihalta ja tuo sen sisälle kuihtumaan.

Mies on joutunut opettelemaan ruoanlaittoa ja minä kuljettamaan lasta pyöränistuimessa (jostain syystä kammosin ennen ajatustakin kiikkerästä pyörästä, jonka tarakalla keikkuu rakas ja helposti hajoava kolmetoistakiloinen. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, että pääsee aamuisin joutuisasti eroon siitä kolmetoistakiloisesta! Ja että iltapäivällä saa sen takaisin kotiin). 

Aikavaras on alkanut päiväkotipäiväunistaan huolimatta nukahtaa vähän viimeviikkoista aikaisemmin, ja parina aamuna olen onnistunut nousemaan ylös ilman, että lasten äititutka hälyttää, ja tekemään aamutoimet rauhassa (toisaalta tieto siitä, että viimeistään töissä pääsee vessaan ilman pikku seuralaista, joka joko itkee, takertuu hankalasti kaulaan tai koittaa työntää jalkoja erilleen hokien "tahtoo nähjä pyttyyn, haluu nähjä pyttyyn", auttaa kestämään aamun kotihaasteet). 

 

Päiväkodista olemme saaneet viestejä hyvin menneistä päivistä. Unirosvo on alkanut syödä reippaasti ja käydä potalla, ja kotona kuulemme kyllä, mitä lauluja tänään on laulettu. Hiialahei vaan Piippolan vaarille!

Olen päässyt töissä perusasioista kärryille, kiitos parin kärsivällisen kollegan, ja tutustunut muiden ihmeellisyyksien muassa roll-on-purkista applikoitavaan silmänympärystuotteeseen, jonka vaikuttavina ainesosina toimivat kaviaari ja kultahiput. Kunhan ensi viikolla hommaan yhden kappaleen itsellenikin työsuhde-etu-alella, elämä saa tujauksen blingblingiä!

Silkkaa autuutta tämä ei tietenkään ole, tämähän on nyt siis sitä ruuhkavuosiarkea ja oravanpyörää. Maanantaina Unirosvo ylläpiti oman elämänsä huuto.net-palvelua ja kyllästi toukokuista ulko- ja sisäilmaa melusaasteella aamulla, illalla ja yölläkin parin kohtauksen verran, ilmeisesti koska olen hänet hylännyt Piippolan vaarille. Aikavaras puolestaan alkaa aamuisin itkeä kotona nautittavan aamupalan perään juuri silloin kun pitää alkaa vetää kenkiä jalkaan (mutta piristyy heti kun ollaan päästy tuulikaapista pihan puolelle ja varsinainen matka alkaa). 

Torstaiaamuna Aikavaras kysyi ääni täristen ja alahuuli väpättäen: "Äiti menenkö mä joka päivä koko päiväksi päiväkotiin?" 

"Et joka päivä", vastasin, "on lauantait ja sunnuntait ja lomapäiviä. Ja onneksi sulla on päiväkodissa kivaa!" 

No, lapsia hakiessaan Mies sai kuulla, että sinä päivänä Aikavaras oli poikkeuksellisesti istunut jäähyllä useaan otteeseen lukuisista tihutöistä.

Pienen piston sisimpään aiheuttaa myös se, että omat lapset ovat hakiessani aina viimeiset; minkäs teet, kun ei ole aamuvuorolaisen työaikoja vaan perustoimistolaisen. Toisaalta niistä on sentään toisilleen seuraa, kumpikin osaa jo muutakin kuin keinua, ja saavatpa ainakin riittävästi ulkoilua. 

Mitäs muuta? Aikavaras puhuu lentämään opettelemisesta kolme- ja puolivuotiaan vakaumuksellaan ja on muutaman kerran tunkenut manteleita ja kiviä nenänsä uumeniin. Ilmeisesti jossain on tullut myös puheeksi hydrauliset sylinterit, koska Aikavaras nimesi eräänä iltana rakentamamme junaradan aseman Hydrauliseksi Syliksi. Unirosvo ujostelee naapureita aiempaa vähemmän, toistaa lähes kaiken mitä kuulee sanottavan, rakastaa papuja ja oppi opettamatta pyytämään: "Saisinko lisää maitoa?"

Kolmas viikko pyörähtää käyntiin tuossa tuokiossa. Katsotaan, mitä muuta se tuo tullessaan kuin kuravaaterallia.

Ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen

Pahin skenaarioni päivähoidon aloittamisesta oli, että Unirosvo itkee ikäväänsä kahdeksasta viiteen kykenemättä ottamaan vastaan lohtua vierailta aikuisilta, ja Aikavaras kiukuttelee illat läpeensä. Ei se mennyt niin. Ehkä sellainenkin vaihe vielä tulee - kuulemma usein siinä vaiheessa, kun jälkikasvu tajuaa, ettei tämä olekaan hauska poikkeus arkeen vaan uusi rutiini joka jatkuu ja jatkuu ja toistuu toistumistaan - mutta lasten ensimmäinen hoitoviikko sujui paremmin kuin ennakolta olisi voinut haaveilla.

Pojat poimivat valkovuokkoja lähimetsässä. "Katso äiti miten pitkä varsi tässä on!" Aikavaras esittelee iloisena, "nyt se pysyy hyvin naulakossa." "Maljakossa", muistutan. "Joo, naljakossa, joo", Aikavaras painaa mieleensä sadannen kerran. "Katso tääti miten pitkä varsi tässä on", Unirosvo tulee esittelemään löydöksiään (se toistaa nykyisin taaperoaksentillaan melkein kaiken mitä Aikavaras sanoo) ja paljastaa nyrkillisen varrettomia kukkia.

Unirosvo itkee aamuisin vain erohetken ajan; näköyhteyden katketessa lakkaa itkukin. Päivisin taapero ikävöi välillä, mutta rauhoittuu sylissä, leikkii ja nukkuu. Ruoka ei maistu vielä joka aterialla...mutta ei se aina ole kotonakaan maistunut. Iltapäivällä Unirosvo sukeltaa alahuuli väpättäen syliini, mutta saattaa hetken päästä laulella ihhahhaata ja tsukutsukua tyytyväisenä niin kauan että päivällinen ehtii pöytään. Illalla lapsen on vaikea päästää mua näköpiiristään - mutta se ei ole uutta, ehei, ei yhtään.

Vaikea uskoa, että alle kaksi viikkoa sitten paiskoi räntää ja rakeita, ja lapset tekivät päiväkodin pihalla lumiukon. Yhtäkkiä viikossa maa on puhjennut kukanlehtiin ja kevätkukkiin ja puut ja pensaat vihertävät.

Aikavaras solahti kokopäivähoitoon helpon oloisesti, olihan paikka ihmisineen ja rutiineineen tuttu jo parin vuoden ajalta. Jo syksyllä kadonneet päiväunet ovat päiväkotipäivinä tehneet comebackin, ja kenties niidenkin ansiosta saamme kotiin iloisen, häkellyttävän reippaan kolmivuotiaan, joka polkee kotiin itse, nostaa itse pyöränsä ylös kaatumisen jälkeen, riisuu itse, ei kiukuttele käsienpesusta, tottelee, laulaa ja saa pikkuveljensä nauramaan hassuttelemalla. Illalla tosin uni viivyttelee tuloaan turhan kauan. Perjantaina tyyppi nukahti vasta juuri ennen kymmentä, mutta heräsi silti puoli seitsemän maissa. Päiväunet ovat kotioloissa menneiden vuosien tomua (paitsi kipeänä), joten lauantai-iltapäivällä iski känkkäränkkä. Unirosvo puolestaan vahti mua silmä kovana koko lauantain ja kiristi liekaa noin kahden sentin mittaiseksi. Tunsin olevani syytetyn penkillä, satimessa: katso mitä teit lapsillesi! Sitten muistin, että tällaisia ne olivat jo ennen kuin menin töihin lepäämään.

Uuden, sekavaan tilaan jääneen työpisteeni ikkuna ja tärkein edeltäjäni jättämä viesti. En ole teinivuosieni jälkeen harrastanut mietelauseita tai huoneentauluja, mutta onhan tuossa ideaa.

Surin suurimman suruni ennakkoon viime viikonloppuna. Päiväkodilta lähteminen käy aamuisin helposti, enkä ensimmäisen päivän jälkeen ole pahemmin murehtinut lasten meininkejä päivän mittaan. Vaillinaiseksi jääneen perehdytyksen ansiosta olen verkkainen ja taatusti todellista(kin) hitaamman oloinen. Silti työpäivä kuluu nopeasti, enkä kadu tätä ratkaisua. 

Päiväkodin äitienpäiväkahvituksessa löysin seinältä Aikavarkaan selvityksen äidistään. Ihan joka kohta ei pidä sataprosenttisesti paikkansa, mutta toisaalta listasta löytyvät myös ne tärkeimmät ja tosimmat tykkäykset. Hyvin olivat saaneet motivoitua ihmisten piirtämistä kammoksuvan ("En piirrä, koska en osaa!") lapsen luonnostelemaan äidistään epä-pääjalkaisen. Kahvin jälkeen vein Unirosvon pienten puolelle tiukasta vastustuksestaan huolimatta ja siirryin viideksi minuutiksi ennen töihin lähtöäni isojen nukkariin, jossa Aikavaras tarjosi hellää satuhierontaa, tällä kertaa vähän paremmin ideaa noudattaen kuin kaksi vuotta sitten.

Huomenna kaikki muuttuu

Nyt, kun olen luovuttamassa 23 kuukauden symbioosin jälkeen nuoremman vauvani ikäväänsä itkemään muiden hoidettavaksi klo 8-17 joka ainut arkipäivä, mietityttää totta kai, olenko huono äiti nyt, kun laitan lapsen kokopäivähoitoon juuri kun eroahdistus ja äitiriippuvuus vaikuttaa kärjistyneen entisestäänkin, vai olenko ollut huono äiti tähän mennessä, kun olen leiponut kuopuksesta äidinsylissänyhjääjän, vai onko lapsi ollut sellainen luonnostaankin. Nature or nurture, niin kuin suuri kysymys kuuluu. Mitä jos se ei pärjää? Jos se ei totu, jos se vain itkee itsensä tajuttomaksi päivästä toiseen? 

(Eli tällaista hilpeää vappukerrontaa!)

Töitäkin pitää tehdä, jos niitä on tarjolla; c'est la vie ja jo on korkea aika vähän karaistakin lasta; muualla Euroopassa on tavallista laittaa lapsi hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä; nykyinen käytäntö, jossa äiti hoitaa lasta neljän seinän sisällä monta vuotta on epäterve verrattuna vanhan ajan koko kylä kasvattaa -malliin. Siinä muutama perinteinen peruste hoitoonviemisen puolesta. Sitten on Keltinkankaat ja muut, se maaginen kolmen vuoden ikärajasuositus, ja lopulta myös ihan perusintuitio, joka sanoo että karaisu ei ole oikea keino herkälle pikkuiselle sielulle, joka tuntee äidinikävää jopa ollessaan äidin sylissä. 

Meidän lähipäiväkotimme, josta Unirosvokin ihmeen kaupalla sai kuin saikin paikan juuri tähän saumaan, ei ole mikään jättimäinen laitos. Kaksi ryhmää, isot ja pienet, jotka on jaettu kumpikin vielä pienryhmiin melutason minimoimiseksi ja yksilökohtaisen huomion varmistamiseksi. Mutta silti. Yhtäkkiä joku toinen viettääkin lasteni kanssa valtaosan päivästä. Moni asia huolestuttaa. Onko aamut ja illat tästä lähin pelkkää kiirettä ja huutoa? (Unirosvon osalta ne ovat nyt jo aika monesti.) Onko iltapäivällä vastassa itkuisia, takertuvia lapsia? (Nyt niitä on vain yksi, koko päivän.)

Aikavarkaan uhma on tällä haavaa rauhoittunut ja lapsi on useimmiten reipas, iloinen ja yhteistyöhaluinen vähintäänkin pikku neuvottelun jälkeen; entä jos päiväkodin aloitus taannuttaa isommankin poikasen? Entä jos se yllättäin alkaa nukkua tunnin päiväunia hoitopäivinä, kukkuu sen vuoksi iltaisin vielä yhdeltätoista hereillä ja on aamuisin kiukkuinen ja tokkurainen? Muutoin en ole esikoiseni pärjäämisestä huolissani. Paikka, hoitajat ja kaverit ovat tuttuja ja joka päiväksi on kivoja aktiviteetteja (metsäretkiä, askartelua, laulupiiriä, juoksukilpailuja kentällä jne.). Unirosvo huolettaa senkin edestä. 

Unirosvon päiväkotiin tutustuminen meni ala-arvoisesti. Lähes kaksivuotias vauvamme oli alkuviikon kuumetaudin jälkeen niin väsynyt, että nukkui esimerkiksi vielä perjantaina neljät päiväunet ja niiden väliajat lähinnä kitisi tai itki suoraa huutoa, jos ei saanut olla minuutista toiseen mun sylissäni. Nyt viikonloppuna kuumeen jälkeinen väsymys vaikuttaa jo helpottaneen, mutta reippaaksi, rohkeaksi ja sopeutuvaksi tätä taaperoa ei voi kuvailla edes aprillipäivänä. Onko tämä siis maailman suurin virhe, vai aliarvoinko lapsen sopeutumiskyvyn ja päiväkodin hoitajien ammattitaidon? 

Kaikki selviää pian. Valtaosassa Unirosvon vaatteiden lapuissa lukee nyt Aikavaras Unirosvo, raukka kun on perinyt suurimman osan garderoobistaan. Hoitolaukku on pakattu päiväunituttia lukuun ottamatta. Teippivaipat on hankittu. Aamulla elämänrytmi vaihtuu. Olisi pitänyt muistaa ostaa vedenkestävä ripsiväri. 

Uuden edessä

Hain töitä. Sain töitä.

Unirosvolle varmistui paikka lähipäiväkodin pienten ryhmässä; Aikavarkaan hoitosopimus kokopäiväistetään.

Jotta en liiaksi ehtisi iloita ennakoitua villimmän työmarkkinamenekkini johdosta - olin nimittäin kahden pikkulapsen äitinä ja työelämästä monta vuotta poissa olleena humanistina valmistautunut pitkään ja turhauttavaan työnhakujaksoon - liittyy tähän uuden kynnyksellä kuikuiluun paljon murehdittavaakin.

Unirosvon äitiriippuvuus. Miten se pärjää päiväkodissa?

Aamut ja illat. Ovatko silkkaa kitinää ja kiljuntaa ja kiirettä?

Päivät. Mitä jos en lunastakaan odotuksia ja mokailen väsymyspäissäni, kun Unirosvo kuitenkin valvottaa yhä?

Eli myös yöt.

Ja sairastelu. Vietin illan Mehiläisessä kuumeisen Unirosvon kanssa, kun Pronaxen ja Panadol eivät yhteisvoiminkaan palauttaneet normaalilämpöä ja touhuvoimaa. Verikokeiden perusteella ei kyseessä ole influenssa vaan joku muu virustauti. Näen jo ensi maanantain ja itseni ja muun perheen viruksen viemänä ekana työpäivänäni. Mahtava tehostartti, vaikka en mitään uratykkiuraa ole haalimassakaan.

On se kumma, kun ei ihminen osaa iloita vailla varjoajatuksia. Toisaalta tämä on koko neljän koplalle niin iso muutos, että kummempi kenties olisi, jos ei hirvittäisi lainkaan.

Vuorikiipeilyä, uusi naapuri ja työhaaskatteluja

Lähes kaksivuotias vauvani on jo jokin aika sitten oppinut tärkeitä taitoja: katsomaan lastenohjelmia ja syömään rusinoita suoraan askista. Tänä keväänä kuopus on yhtäkkiä myös riittävän iso, jotta voin vihdoinkin viedä yhden aikuisen voimin molemmat lapset taloyhtiön leikkipaikan vieressä kohoavalle kalliolle nimeltä Vuori. Aikavarasta ei tarvitse vahtia enää silmä kovana, kunhan välillä muistuttelee ettei saa mennä liian reunalle tai pois näköpiiristä. Unirosvoa ei tarvitse enää kantaa, vaan taapero tahtoo itse kävellä hankalassakin maastossa. Molemmat myös tottelevat Vuorella neuvoja tavallista paremmin, mitä nyt ehkä piiskaavat kepillä lammikkovettä turhan lennokkaasti.

Vuorella heitellään käpyjä kalliolampiin ja ongitaan kepeillä "kaloja" eli limaisia, vedessä mustuneita lehtikokkareita.

Pienempi tarvitsee kiipeämiseen vielä vähän apua.

Rivitalon päätyasuntoon oli Santa Cruzin -reissumme aikana muuttanut uusi naapuri. Kurkin uteliaana asunnon oven ja ulkovaraston vierustoja automme kurvatessa kotipihaan Kupittaan asemalta palatessa: Haa, rattaat! Apupyöräinen pikkufillari! Hiekkaleluja! Ehkä saamme siis vihdoin seuraa taloyhtiön leikkipaikallakin! Odotin jännityksellä uusien naapureiden tapaamista. Seuraavana päivänä yllätyin. Kävi nimittäin ilmi, että kahdenkymmenen metrin päähän muutti lähipuistosta tuttu perhe, jonka kuopus on vain pari vaivaista viikkoa Aikavarasta vanhempi ja jonka äidin kanssa juttelin välillä paljonkin puistossa edellisinä kesäkausina. Lokakuun jälkeen emme törmänneet toisiimme, tammikuun pimeyden jälkeen vuorossa olikin pidennetty talvipako; koko ajan puistotuttuni odotti, milloin pääsee paljastamaan tulevan naapuruuden.

Vielä viime kesänä Aikavaras ja nykyinen naapurintyttö eivät juuri kiinnostuneet toisistaan, vaan leikkivät erikseen joko yksin tai äideiltään seuraa kinuten. Nyt lapsilla synkkasi kymmenen minuutin alku-ujostelun jälkeen loistavasti. Ne ovat useaan otteeseen kirmanneet Vuorella, rakentaneet vuodenajan hengessä omaa pesää ja kertoneet toisilleen suuria salaisuuksia.

Teimme myös ekskursion lähimetsään. Vuodenvaihteessa ihmeteltiin lammen jään sisään jäätyneitä ilmakuplia, nyt laskettiin veden pinnalta kurkkimasta yli kaksikymmentä sammakkoa ja melkoiset mötikät kutua.

Isoveljen jalanjäljissä

Olen käynyt kahdeksan päivän aikana kolmessa työhaastattelussa. Olen käyttänyt kahta eri asukokonaisuutta ja tällä hetkellä olen kahteen paikkaan käsittääkseni top nelosessa. En tiedä, mitä sitten ekana työpäivänä puen päälle, jos jostain syystä sattuisi tärppäämään jo nyt. Ehkä vaikka nämä reikäiset eriparivillasukat, joiden pohjiin on maatunut puolikas kirahvitarra, litistynyt pallukka muovailuvahaa ja näköjään vähän kvinoaa? Aikavaras puhuu sitkeästi työhaaskatteluista, ja palatessani Unirosvo juoksee etukenossa vastaan hokien ilahtuneena ja helpottuneena Tääti! Tääti, tääti ja silittelee mua hetken ihmeissään niin kuin olisi kulunut pitempikin aika kuin puolitoista tuntia.

Haastatteluissa käymällä olen saanut rakennettua itsellenikin uuden minäkuvan: Ehkä mä osaan jotain muutakin kuin kahdeksankymmentä lorua ja pyyhkiä keittiön pöydän iltaisin. Välillä itseluottamus kuitenkin horjuu: Vaikutanko oikeasti asialliselta vaiko vain asialliselta sellaiseksi naiseksi, jonka päälle on oksennettu kahtena peräkkäisenä iltana (Aikavaras ylensyönnin laukaiseman kohtuuttoman hikan takia, Unirosvo iltayöstä herättäneen limaisen yskäkohtauksen vuoksi)? 

Teneriffan kivikkorannoilta poimituista tiili- ja lasiaarteista sekä valikoiduista kivistä rakentui Aikavarkaan kanssa Aarretaulu. Bongaa bonuksena jonkun avaimenperästä mereen huuhtoutuneet pikkusakset, jotka 3,5-vuotias aarteidenkerääjä löysi.

   

Kotona

Vailla mustaa silmää emme selvinneet tästäkään lomasta. Viikonloppuna pojat kiljuivat iltapalapöydässä kilpaa. Koetin siinä tyynenä toimittaa iltapalaa väsyneille, nälkäisille itkusilmille. Olin ilmeisen hidas ja huuto yltyi. Aikavaras poukkasi keittiöön silmäänsä pidellen, entistä kovempaa karjuen. 

"Pipi tuli! Silmä sattuu, puhalla!"

"No mikä siihen sattui?"

"Kun Unirosvo huusi niin kovaa!"

"???"

"Se huusi liian kovaa, niin että mä tein näin [näyttää, miten heittää päänsä alaspäin epätoivoissaan] ja sitten silmä osui pöytään!" 

Selvä. 

Lomakotikaupungissa kevät oli paljon pidemmällä.

Viimeisenä päivänä Santa Cruzissa, vain hetki ennen lentokentälle lähtemistä, kävimme lounaalla Liskopuiston takana olevassa kahvilassa. Kun kävelimme takaisin lomakodille päin hakemaan matkalaukkuja, Aikavaras juoksi kävelykatua edeltä ja kiipesi taas kävelemään sen sementtiaidan päälle, jolta Miestä lainaten hänenkinlaisensa pätkä näkee merelle asti. 

"Isi sanoi kerran, että tästä aidan päältä tällainenkin pätkä näkee meren!" Aikavaras muisteli ja tähyili merta kaihoisasti. 

Liikutuin. "Muistatko, että me lähdetään täältä kohta Suomeen? Nyt sä voit katsoa merta siitä vielä viimeisen kerran ja tallettaa sen muiston sydämeesi", lepertelin ja sipaisin Aikavarkaan paitaa sydämen kohdalta. 

"Äiti", Aikavaras vilkaisi alaspäin ja katsoi mua kuin mitäkin idioottia, "siinähän on vain keittoa, joka siihen putosi lounaalla." 

Tuskin siitä suurta romantikkoa kehkeytyy. 

Lentokoneessa

Lento sujui hyvin. Perillä Helsingissä olimme vasta reilusti puolen yön jälkeen, eikä Aikavaras nukkunut koneessa lainkaan. Unirosvo otti parin tunnin iltaunet koneessa, mutta hotelliin päästyään oli sitä mieltä, että tämähän on hieno paikka hyppybileille ja katso Aikavaras, täällä on kylpyamme, mennään kylpyyn, tahdon suihkuun ja laittaa tuonne pottaan kaikki äidin tavarat, tehdään kuperkeikkoja matolla myös. Hotellin aamiainen ei kuitenkaan antanut armoa, joten herätimme lapset yhdeksän jälkeen. Meno oli vähän vähemmän hilpeää kuin keskellä yötä. Onneksi kumpikin tokeni raivoväsymyksestään aamiaispöytään päästyään. 

Aamupalan jälkeen jaksoi laittaa äidin laukusta löytyneet lapaset käsiin ja jatkaa hyppimistä.

Yhdeksän ja puolen viikon poissaolon jälkeen koti oli vieraan näköinen (osasyy pitkän poissaolon ohella oli toki se, että K-mummi tunnusti siivonneensa hujan hajan jääneet tavarat paikoilleen samalla kun kävi tarkastamassa postit ja valuttelemassa hanoja, ja bonuksena hinkannut  ruokapöydän pinnasta kaikki tsiljoonat kämäiset tarrat). Jalkapohjat muistivat vielä tomuisen kivilattian; parketti tuntui kummalliselta. Oli avaraa. Oli paljon leluja. Keittiö näytti valtavalta! Kaksi tiskiallasta! Tiskikone! Juotavaa hanavettä! Noin paljon kaappeja! 

Pojat katsovat hotellin ikkunasta, miten koneet rullaavat kiitoradoille.

Nyt olemme asettuneet. Täyttäneet jääkaapin, tyhjentäneet matkalaukut. Pakanneet toppapuvut pois tieltä, ostaneet Aikavarkaalle uudet kumisaappaat puhkinaisten, pieniksi jääneiden dinosaappaiden tilalle. Aikavaras tahtoi punaiset sydänkuvioiset. Lempi leiskahti Prisman kenkäosastolla niin vahvana, etten tällä kertaa kyseenalaistanut pojan toivetta vaan ladoin 28-kokoiset sydänsaappaat ostoskoriin. Niillä on toivon mukaan hyvä hyppiä huhtikuun lätäköissä. 

Kaksivuotisuhmaa, retkipäiviä ja hablamos español

Enää yksi kokonainen päivä täällä Teneriffan Santa Cruzissa. Tiistai-iltapäivällä suuntaamme täyteen ahdetulla vuokra-autolla lentokentälle tunnin ajomatkan päähän. Pitkän lennon jälkeen kello näyttää Suomen aikaa jo yli puoltayötä, joten jäämme lentokentän seutuville nukkumaan valvomaan hotelliin. Keskiviikkona ollaankin hyvissä ajoin Turussa. Ennustan poikien sekoavan leluistaan ja matkaväsymyksestään.

Unirosvo rantajoogailee Los Gigantesin rannalla, jonne ajoimme yhtenä päivänä...

...näiden kuuluisien maisemien takia (ja koska Santa Cruzissa satoi). Kalliot nimeltä Los Gigantes eli jättiläiset.

Unirosvoon on pesiytynyt kaksivuotisuhma: minä haluan! Ei! Parantunut verbaliikka tietysti tehostaa vaikutelmaa. Mutta vaikka x-asennossa riuhtova uhmamustekala onkin toisinaan superrasittava otus, Aikavarkaalla oli samassa iässä ja jo rutkasti aikaisemmin reilusti äänekkäämpiä ja holtittomampia uhmakohtauksia, jotka kestivät pitempään, eivät rauhoittuneet sylillä ja olivat täysin neuvottelujen ulottumattomissa, toisin kuin nämä kuopuksen esitykset.

Tunnustelevan uhmailun lisäksi Unirosvo on alkanut kertoa juttuja. Ikkunasta kantautuva ääni on kumma mopo, joka mitä ilmeisimmin ajaa kovaa, ajaa päin autoa, autoa päin. Tunnin päästä juttu menee niin, että Unirosvo ajaa kummalla mopolla autoa päin. Mopo on tietysti punainen. Sitä kummaa mopoa pelkäillään ja ikävöidään seuraavat pari päivää. Tutti kävelee, Unirosvo ilmoittaa. Kysyn, minne. Kuulemma se kävelee pöydällä, sitten seinää pitkin, sitten hyppää ikkunasta ulos. 

Las Arenasin ranta ja horisontissa sateenkaari. Kuulemma tällä rannalla on Teneriffan korkeimmat UV-säteilylukemat, mutta meidän aamupäivävisiitin ajan auringon peitti onnekkaasti rannan kokoinen pilvi. Aallokko oli hurjaa ja punainen lippu liehui merkkinä uintikiellosta.

Muuntuva ääntäminen aiheuttaa toisinaan kommunikaatio-ongelmia. Kun valmis oli sinnikkäästi mahmu ties miten kauan, ja eräänä päivänä se on yhtäkkiä vähvis, ei äiti ehdi pysyä kärryillä. Punainen ei ole enää mamumu vaan mumanen. Välillä äitikin on äiti eikä tääti. Ja sekös vasta on mahtavaa, kun ei tarvitsekaan enää nyökätä tai pudistaa päätään, kun kysyn otatko iltapalaksi leipää vai mysliä. Voi ilmoittaa ihan itse, että tahtoo mieluummin sipsejä (viittaa nachoihin, joita on pari kertaa maistanut meksikolaisessa ravintolassa) ja popkornia (maistanut uutenavuotena, ja kuuli Aikavarkaan muistelevan niitä)! Tätä innokasta puhumisen harjoittelua mulla tulee kyllä ikävä sitten kun meillä asuu kaksi selkokielistä lasta*; kun joka paikasta pienin bongaa toistettavia ilmauksia, sitten hokee niitä ylpeänä: Ino-äyjys-eji (dinosauruspeli). Pööpe-tetän jooju-nyninä (kirja nimeltä "Roope-sedän joulu-unelma").  

*No, ei ihan hetimiten. Aikavaraskin kaipaa vielä kadonneita L- ja R-äänteitä sekä taivuttelee miten sattuu ja sekoittaa sanoja: "Mulla on yhtä isot hampaat kuin valaksella! Mun pipistä tuli vertaa, ja nyt se verta on kuivunut. Nämä kukat voi laittaa naulakkoon. Ei kun naljakkoon. Viljasta tehdään leipää, muroja ja jauhelihaa!"    

Perjantaina ajoimme Las Galletasin kylään, jonka reunalta lähti viehättävä kivikkoinen polku kaktusten lomitse. Kävelimme sitä Unirosvon kantoreppupäiväunien verran ennen kuin palasimme rannalle kastelemaan varpaita lämpimässä, pilvisessä iltapäivässä.

Kävelyreitin varrella oli jonkilainen hippikylä. Tässä yksi hippiasumus. Tarkkasilmäinen voi bongata suurennetusta versiosta kyltin, jossa mainostetaan rastojentekomahdollisuutta. (Ei menty.)

Mun espanjan opiskeluinto lopahti aika lailla alkuunsa heti sen jälkeen, kun kehtasin sillä kehuskella. En siis ole jaksanut tankata sanastoja tai omaksua kielioppisääntöjä, vaan keskittänyt lapsiperhearjelta liikenevän ajan KIRJA-nimiseen tiedostoon ja literary thriller -genreen lukeutuvien e-kirjojen avulla rentoutumiseen. Olen kuitenkin sitkeästi asioinut espanjaksi, silloinkin kun olemme tehneet retken johonkin turistikohteeseen, jossa tarjoilijat varmaan osaisivat palvella lähestulkoon suomeksi. Preesens on edelleen ainoa aikamuoto, jonka hallitsen, ja verbivarastoni on merkittävän niukka, mutta simppeli kanssakäyminen onnistuu useimmiten.  

Liskot vilistivät kaktusten joukossa

Ehkä mua paremmin espanja on tarttunut Aikavarkaalle. Ihmisten ilmoilla kaveri ei juuri vieraille puhele, mutta kotona se ilmoittaa puhuvansa nyt espanjaa, ja vaihtaa konsonantit soinnillisiksi: "Ygsi giivi ja borhavor! Saisingoo disää bettä ja borhavor muivien?" (Borhavor= por favor = kiitos/please) Välillä Aikavaras julistaa: "Me gustas tu! (toim.huom. Tykkään sinusta.) Mää en tuskastu! Mui viento lo siento!" (Lo siento = anteeksi)

Las Galletasin hiekkaranta ja sen reunassa kohta, josta aallot huuhtovat noiden kivien ympäri

Pojat "uimassa". Leikkivät kalastamista laskuveden jättämissä lätäköissä.

Unirosvokin toistelee ja makustelee espanjan fraaseja. "Väve!" se hihkaisee vaikka viiden metrin päästä, kun kuulee mun vastaavan jollekin "vale" (jotakuinkin selvä tai hyvä on). "Käsjäs", se toistaa, kun kuulee gracias-kiitoksen. "Poopapoo", se nauraa, kun olen esittänyt tarjoilijalle, että näitä haluaisimme tänään, por favor.

Unirosvo heittää kiviä mereen Candelarian rannalla.

Pakata ja matkustaa ei huvittaisi, mutta onhan tässä jo koti-ikävä. Aikavaraskin muisteli eilen silmät kosteina, millainen roskiskaappi meillä on Suomessa, ja minkä näköisiä kierrätyspönttöjä kotitaloyhtiön roskakatoksessa on.

Kärsimysnäytelmiä (sisältää kaksi mopoa)

Pääsiäinen tuli ja meni täällä Teneriffallakin. On aika kirjata muistiin pääsiäisen 2016 kärsimysnäytelmät.

Kaksi pääsiäismunaa. Nököttävät vieri vieressä maauimalassa mutustamassa leipää.

Aikavaras muistaa viime pääsiäisestä K-mummin järjestämän suklaamunaetsinnän ja uskoo ilmeisesti ihan täysillä pääsiäispupuun. Kerroimme, että tänne ulkomaille pupu pysty tuomaan yhtä monta kuin mummilassa oli per lapsi (tiedoksi säälijöille, että sokeria on kumpikin lapsi saanut täällä reissussa ihan kyllikseen ja vähän päällekin!), mutta varmasti se voi piilottaa pääsiäissunnuntaina yhden yllätysmunan molemmille.

Persoonallinen mitali. Pääsee hyllyyn!

Lankalauantain vietimme Las Maretasin kylässä. Mies osallistui polkujuoksukisaan ja pokkasi ykköspalkinnon. Sen kunniaksi olimme vähän normaalia hövelimmällä tuulella, ja vaikka tavallisesti olemme vastustaneet krääsäleluja ja ylimääräistä tavaran ostamista henkeen ja vereen, nyt markkinahumu otti vallan, ja ostimme euron yllätyspallot sellaisesta automaatista, jota lapset olivat ihmetelleet viikkotolkulla. Aikavaras sai pienen mopon. Unirosvon pallo avattiin...eikä sieltä tullut mopoa. Vaan joku jalkapallo-potkukenkä-maaliverkko-yhdistelmä, joka ei aja. Arvaattehan: MOPOOOOOO! MOPO AJAAAAA! BYÄÄÄÄÄH! Kuopus oli lohduton, kun joutui katselemaan vierestä isoveljen mopokruisailua. Palkintojenjakoon oli vielä aikaa ja keskusaukio kaikui itkusta. Päätimme korjata krääsälelupahanmielen... loisteliaasti... hankkimalla lisää krääsää! Tietysti! Ostimme rihkamakojusta Salama-auton, joka soi ja kulki paristoilla. Puolen tunnin kuluttua Salama oli ajanut hiekassa ja ottanut kielloista huolimatta mutakylpyjä. Se siitä lelusta. Ei muuten aja eikä soi enää. Luonto kiittää krääsän kuluttamisesta.

Kannustusjoukot väsähtivät palkintojenjakoa odotellessa

Pääsiäissunnuntai koitti. Piilotin pupuna kaksi Kinderiä ja ajattelin, että Unirosvon päiväunen jälkeen on hyvä hetki iloita niistä. Eka virhe tapahtui, kun livautin suunnitelman Aikavarkaalle samalla kun annostelin lounasta lasten lautasille. Error error! Aikavaras meni ja löysi kätköt heti. Lupasin, että kun kerran munat löytyivät jo, ne saa jälkkäriksi, kunhan syö myös ruokaa. Aikavaras ei enää onneksi ole siinä iässä, ettei suostuisi syömään lusikallistakaan jos jotain herkkua on luvassa, mutta hei, ei se mitään - eräs toinen perheenjäsen nimittäin on! Sen lisäksi, että joku oli maininnut suklaan, Unirosvo oli muutenkin jo rättiväsynyt, ja silloin lounas on helposti muutenkin yhtä huutoa. Näin tälläkin kertaa. Aikavaras söi reippaasti ja sai avata Kinderinsä. Unirosvolle yritin suht tuloksetta opettaa, ettei jälkiruokaa saa jos ei syö ruokaa; lopulta tyydyin siihen, että pääsiäisen kunniaksi puolikas kierrepastanpala on "riittävän reippaasti maistettu". 

Arvaattehan: Aikavaras sai yllätysmunastaan mopon. (Okei, se oli sarvikuono, mutta sillä oli pyörät ja se ajaa - viittä vaille kaksivuotiaalle se on mopo.) Unirosvo sai...koottavan oranssin ukkelin. Ei pyöriä alla. EI AJA! Pettynyt Unirosvo sai niin totaalihervottoman itkukohtauksen, että oksensi sen puolikkaan kierrepastansa ulos, eikä edes maistanut koko suklaamunaa vaan liiskasi sen kädessään ja paiskasi raivoissaan lattialle.

Taannoin juhlittiin Aikavarkaan ensimmäistä virallista nimpparia. Aikavaras sai valita karkkikaupasta 12 karkkia. Unirosvolle otettiin solidaarisuudesta 6 karkkia. Aikavaras nautti omistaan hartaasti ja pitkällisesti. Unirosvo tunki suun täyteen ja nieli, suun täyteen ja nieli. LOPPU! 

Unirosvo koittaa kerjätä titää täty-tättiä eli lisää lakukarkkia.

Onneksi pääsiäinen on ohitse.

Mainittakoon myös pitkäperjantain kärsimysnäytelmä. Siihen ei liity mopoa vaan huvipuistoajelu jossain pikkukaupungissa, jonka nimeä en muista, mutta joka puolestaan muistanee Unirosvon puolen tunnin itkupotkukarjumisen, joka johtui siitä että huvipuistolaitteesta piti lähteä pois juuri niin kuin ennalta varoitettiin useaan otteeseen.

Ennen viimeistä kohtalokasta ajelua veljekset ajoivat yhdessä veturilla.

Karseista desibelilukemista huolimatta tunnustan, että olen tyytyväinen siitä, että kerrankin niistä lukemista vastasi Unirosvo eikä Aikavaras. Esikoisen raivokohtausten kanssa on taisteltu paljon niin kotona kuin reissussa, niin arkena kuin juhlissa; nyt oli ilahduttavaa päästä kehumaan, a) miten kauniisti Aikavaras suostui lähtemään huvipuistosta pois, b) miten reippaasti Aikavaras jaksoi odottaa suklaamunan avaamista ja hyväksyi että niitä on se yksi ainoa, ja c) miten kiltisti Aikavaras ymmärsi pikkuveljen mopopettymyksen ja lohdutti, että Unirosvo saa kyllä leikkiä kaikilla hänen mopoillaan.

"Unirosvo haluutko leikkiä taas sitä leikkiä, että sää kiipeet liukumäkeä väärään suuntaan ja mää tulen perässä ja sitten sää lasket mua päin?"

Reissua on jäljellä enää vajaa viikko!