Pieni mutta havaittava ryhtiliike

Jokin aika sitten valittelin rapistuneita elämäntapojani. Liikunnan vähentymistä, herkuttelun lisääntymistä, ruoan laadusta tinkimistä.

Nyt on tapahtunut lievä ryhtiliike. Ei, vaan olen tehnyt lievän ryhtiliikkeen. Siinä on vissi ero. Kiitos tästä kuluu keväälle, valolle, parantuneille yöunille ja sille että tajusin että konditionaalin (mun pitäisi) sijaan tarvitaan preesensiä (mä teen) ja imperatiiviakin (just do it).

Ekaksi se ruokapuoli. Sen sijaan että työntäisin pakasteaterian mikroon, olen onnistunut useammin lykkäämään uuniin vihanneksia ja kalaa. Olen paistanut kanafileitä ison paketin kerralla ja pakastanut osan. Sulavat nopeasti ja täydentävät salaatin tai uunivihannesaterian helposti.

Toisaalta ne uunivihannekset ovat melkein aina kesäkurpitsaa ja senegalilaisia kirsikkatomaatteja (vain euro-jotain Prismasta, ja käsittääkseni ekologisempia kuin kotimaiset kasvihuonetomaatit, vaikka lähiruokaa eivät olekaan). Molemmat alkavat maistua vakavasti kaarnalta. Kesäkurpitsafanittamiseni on nyt ihan hilkulla jäädä historiaan.

Toisekseen liikunta. Piiiitkään odotettu kevät saapui vihdoin rytinällä ja kutsui taas vaunulenkkeilemään ihan toden teolla niiden pakko-kai-tässä-vähän-haukata-happea -tallusteluiden sijaan. Myös kolmen ja viiden kilon käsipainot on saaneet tulla kaapista ulos pari kertaa viikossa, ja voi pojat miten paljon kevyemmin lähemmäs kymmenkiloinen Aikavaras liitelee jäntevillä käsivarsillani (köh) pikku olohuonejumpan jälkeen. 

Ei kuitenkaan liikaa kerralla. Herkuttelua en ole juurikaan vähentänyt. Etenkin kun näitä maailman äkkimakeimpia leivoksia oli vielä pakastimessa (huomaa imperfekti) ja niiden koostumus salli jäisenä hotkaisemisen. 

Kaikki ovat varmaan kuulleet, että kun ruokavalion kulmakivet ovat kunnossa, mukaan mahtuu sopivasti* herkkuja.

*sopivasti = joka aterian yhteydessä ja/tai välissä