Sydänteippisyyllisyys

Äitiys on syyllisyyden miinakenttä. Joku syyllistyy herkästi, toinen syyllistää helposti.

Itse tunnen usein syyllisyyttä ties mistä, siitäkin huolimatta että mua ei kukaan ole missään vaiheessa syyllistänyt mistään. Vältän pahamaineisia keskustelupalstoja (suosittelen!) joilla äidit haukkuvat toisiaan huonoiksi, etsin tarvittavia tietoja muista lähteistä. Kannustusta, tukea ja suoranaisia synninpäästöjäkin olen saanut sekä neuvolasta että perheeltä ja ystäviltä. Syyllisyydentunne on ihan jees, jos se tulee vaikka siksi, ettei ole vaihtanut vauvan vaippaa koko päivänä tai muistanut syöttää vauvaa eilisen jälkeen. Silloin pitääkin vähän petrata. Mutta kun noita tilanteita ei ole tullut vastaan, vaan syyllisyys iskee puun takaa ihan naurettavista syistä.

Pari viikkoa sitten syyllisyydentunne iski vauvajumpan jälkeen, kun yksi äideistä alkoi syöttää pojalleen välipalaksi banaanipäärynäsosetta. Itsetehtyä, ei siinä mitään (vaikka mulla olikin kaupan mangovalmiste mukana Aikavarkaalle). Pilttipurkkiin säilöttyä, ei siinäkään mitään. Soseen koostumus oli kirjoitettu teippiin purkin kylkeen – no totta kai, ei siinä mitään. 

Mutta kun se teippi oli sydänkuvioista ja käsiala kaunista.

Muutama solu mun aivojen syyllisyyskeskuksessa (kai kaikilla äideillä ainakin on sellainen?) alkoi heti raksuttaa: ei riitä, että tekee soseet itse. Pitää merkitä ne sosepurkit rakkaudella. Ei riitä, että sutaisee huonolla käsialalla ja jollain laatikonpohjalta löytyneellä, hieman vuotavalla Viking Line -mainoskynällä tavallisen maalarinteipin palaselle, että BATAATTI-PORKKANA-KESÄKURPITSA. Saati sitten, että ei jaksa ja muka ehdi kirjoittaa niin pitkiä sanoja, vaan alkaa lyhennellä. Ensin BAT-PORK-KES. Kyllähän siitä univelkaisenakin tajuaa, mitä sosetta se on. Sitten mennään vielä vähän pitemmälle. B-P-K. Ja yksi askel vielä: BPK. Josta alkaakin jännä ajatusketju: kyllä mä tiedän, mitä purkissa on, mutta entä jos mulle tapahtuu jotain, ja Mies kaivaa pakastimen kätköistä Aikavarkaalle ruokaa, ja purkin kannessa lukee BPK eikä Mies saa siitä tolkkua? (Niin, no mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Että Mies syöttää soseen Aikavarkaalle tietämättä mitä vihanneksia siinä on? Ou nou. Tai että Mies luulee että purkissa on vaikka jotain räjähdysaltista kemikaalia ja heittää purkin ongelmajätteeseen?)

Ryhmätapahtumat on riskialttiita. Ei ollut meinaan eka kerta, kun syyllistyin vauvajumpassa. Koko alkuvuoden kelasin joka keskiviikkoiltapäivä, olenko huono äiti, kun en katsonut tarpeelliseksi hankkia Aikavarkaalle sellaista söpöä, mukanakuljetettavaa vauvavilttiä. Sellaista pienehköä fleecepeitettä, jonka reunat on nätisti tikatut ja jossa on vaikka vihreitä ja beigejä siilinkuvia vaaleansinisellä pohjalla. Aikavaras jumppaili ikivanhan tummanvihreäruudullisen pyyhkeen päällä, sellaisen joka on liian iso käsipyyhkeeksi ja liian pieni kylpypyyhkeeksi. Eikä mulla ole pienintäkään muistikuvaa, mistä se nimenomainen pyyhe on meille ajautunut. Ainakaan en ollut hankkinut sitä itse, rakkaudella. 

Ja kaikilla muilla oli sellaiset hienot vauvaviltit! Enkä mä edes tiedä missä sellaisia myydään! Ja joka keskiviikko ne vauvafleecepeitteet tuijottivat Aikavarkaan aluspyyhettä sillä lailla tietävästi, nenänvarttaan pitkin.

Takaisin maalarinteippiin ja ajatusketjuihin. Tahdon vielä jakaa muiston siitä, miten raskauden viimeisellä kolmanneksella stressasin Vauvan vaatevarastosta.

Olin pessyt kaikki pikku vaatekappaleet ja koittanut järjestellä niitä järkevästi koottain ja tyypeittäin. Lipaston laatikot täyttyivät pinoista. Sitten aloin miettiä (virhe!). Mitä jos kuolen synnytyksessä? Mistä Mies sitten löytää Vauvalle oikeankokoisia vaatteita?

Kun Mies sinä päivänä tuli töistä, raahasin hänet heti katsomaan, miten olin kirjoittanut maalarinteipin paloihin laatikoiden reunoihin kunkin pinon kohdalle, mitä vaatteita ja minkä kokoisia pinossa on. BODYT 50–60 ja PÖKSYT 60–70 ja niin edespäin. Tiukkasin Mieheltä, ymmärsikö tämä varmasti numeromerkinnät, vaikka kriittinen ”CM” puuttui lukujen perästä, ja muistaisiko tämä taatusti että vaatteita löytyy lisää myös kaapista.

Aloin itkeä, kun Mies suhtautui huolenaiheeseeni mielestäni turhan huvittuneesti ja välinpitämättömästi. Mitä huvittavaa siinä on, että minä kuolen synnytyksessä ja Mies ei surupäissään löydä Vauvalle vaatteita päälle? 

Onneksi tajusin soittaa Äidilleni ja neuvoa, että jos kuolen, hänen pitää muistaa kertoa Miehelle mistä Aikavarkaan vaatteet löytyvät ja mikä logiikka (!) maalarinteippimerkinnöissä on.

Oi, se raskaus oli kivaa aikaa. Ehti puuhastella kaikenlaista ja olla nykyistä perusteellisempi maalarinteippien kanssa.