Pesulappumania

Jos tämän olisi tiennyt etukäteen, olisin tilannut ompelukykyiseltä äidiltäni Aikavarkaan ristiäis-, joulu- tai nimpparilahjaksi pesulappupeiton. Lakanan, pyyhkeen tai huovan, jonka joka reunaan ja keskellekin olisi ommeltu erilaisia pesulappuja, siis niitä tekstiilien yleensä valkoisia hoitomerkintälappuja.

Aikavaras nimittäin on – kuten varmaan moni muukin vauva – hulluna pesulappuihin. Ne löytyvät maton alareunasta, ruokalapusta, sukkahousuista, kestovaipoista, leikkimatosta, neuleesta jonka Mies kohtaloa uhmaten jättää toisinaan lojumaan sohvanreunalle, puklualttiiseen väliaikaissäilöön. 

Siinä lukee TinyLove ja sen takapuolella kerrotaan että konepesu 40 asteessa on passeli.

Pesulappu bongataan metrien päästä ja sen kimppuun suorastaan laukataan huoneen toiselta puolelta asti, polvet parkettia viistäen ja kuola alahuulesta ympäriinsä roiskuen. Näinä levottomina aikoina, kun johdot, pistorasiat, mahdollisesti naamaa päin aukeavat laatikot, huonekasvi, takapihavaunujen likaiset pyörät ja pakastimen kahva kiinnostavat kevätlaitumille kirmaavan varsan hysterialla (joskaan ei ketteryydellä) liikkuvaa Aikavarasta enemmän kuin oma leluvarasto, pesulappupeitto olisi ollut kätevä huomionvangitsija.

Pesulappupeitto olisi pätevä lapsenvahti sillä aikaa kun äiti lämmittää sosetta lounaaksi, vie likaisen vaipan pois hoitopöytänä toimivalta olohuoneen matolta tai vaihtaa oman, märäksi puklatun ja kuolatun paitansa puhtaaseen. Näen sieluni silmin, miten Aikavaras hypistelisi hartaasti pesulappupeittoa ja olisi kerrankin hetken paikoillaan.

Itse leikkaan pesulaput irti omista vaatteistani, ne kun kutittavat ja raapivat herkästi. Mutta hyvä että Mies ei. Onhan se tärkeää tietää, pitääkö se toimistoneule pienen pukluvahingon jälkeen pestä käsin, 30 asteen hienopyykissä vai voiko sen lingota yhdessä pukluharsojen kanssa.