3,5 ml 2 krt pvässä 5-7 pvän ajan

Aikavarkaan pääsiäisnuha saavutti huolestuttavat mittasuhteet maanantai-iltana. Kuume nousi eikä laskenut kuumelääkkeillä kolmekasia alemmas. Yskä oli räkäistä ja tunkkaista ja hengitys työlästä, eikä helpottanut vaikka Ventolinessa suunnilleen kylvettiin. Ruokahalu oli nollassa jo toista päivää, kylppäristä keittiöön juokseminen väsytti potilaan silminnähden. Siinä sitten kymmenen aikaan, kun taapero heräsi surkeana ja kuumeisena parin tunnin unien jälkeen, arvottiin lähteäkö päivystykseen vai odottaako vielä yön yli supon voimin. Onneksi Mies oli vielä kotona osallistumassa päätökseen eikä jo työmatkallaan. Paniikkia lähenevässä olotilassa mun päässä nimittäin vilisee nimittäin kauhukuvia, joissa valitsen mukavuussyistä (koska päivystys = taatusti uneton yö, ja joutuuko siellä odottamaan kauan, ja mitä jos sinne kuitenkin mennään turhaan, jne.) liiallisen odottelun ja toimitan lapsen tarvitsemaansa hoitoon liian myöhään.  

Päädyttiin kuitenkin odottamaan aamuun tai ainakin vielä pari tuntia, ja klikkasin Mehiläisestä ajan heti kahdeksaksi. Aikavaras nukkui supon turvin kaksi ja puoli tuntia ja heräili sitten muutaman tunnin ajan juomaan mehua ja istumaan sylissä, mutta lämpö oli laskussa ja meistä kahdesta itse asiassa minä yskin enemmän. Puoli neljästä eteenpäin Aikavaras nukkui suhteellisen rauhallisesti. Ihmeen kaupalla sain itsekin nukuttua pari tuntia (no hurraa vain).

Aamulla potilas oli hiukan paremmassa hapessa mutta totaalikieltäytyi lähtökiireessä aamupalasta. Lääkärivisiitin logistiikkaa helpotti suunnattomasti se, että pihassa nökötti vielä Miehen vanhemmilta pääsiäiskyläilyjä varten lainattu auto, ja Mies pystyi lykkäämään töihinmenoaan niin että sai heitettyä meidät lääkäriin, käytyä sillä aikaa kaupassa täydentämässä pyhinä tyhjentynyttä jääkaappia (jotta mä vältyin apostolinkyydillä rattaita työntäen kidutulta kauppareissulta), ja kuljetettua meidät lääkäristä kotiin.

Epäilimme ja pelkäsimme keuhkokuumetta, kun se on jo kerran koettu ja merkit täsmäsivät, ja infektioastmaan taipuvaisilla on myös tavallista korkeampi alttius keuhkokuumeeseen. Mutta ei. Diagnoosi oli korvatulehdus. Siis korvatulehdus. Ihanaa, ajattelin ensireaktiona: Niin normaalia. Niin yleistä. Ei ollut kyllä tullut mieleenkään, koska Aikavaras ei kipuhuutanut tai käpälöinyt korviaan, eikä räkäkään ollut vielä bakteerinkeltaista. Eikä korvatulehdusta ole ennenkään ollut, vaan Aikavarkaan korvat on näissä viime aikojen räkiksissä olleet ihan priimatavaraa. No, märkäiset korvat selittävät myös, miksei Ventoline auta yhtä hyvin kuin edellisillä kerroilla. Antibiootit kehiin, niin vähenee lima keuhkoputkistakin.

Niitä yllä mainittuja ”edellisiä kertoja” oli kuitenkin sen verran monta ja sen verran tiuhassa tahdissa, että lääkäritäti määräsi koko liudan troppeja. Vähemmän Ventolinea, tilalle parin päivän kortisonikuuri infektioastman rasittamiin keuhkoihin. Sen jälkeen parin kuukauden jatkolääkitys yötä vasten. Tarkoitus olisi, ettei kaikki pikkunuhat jatkossa aiheuttaisi tuota infektioastmaoireilua ja veisi kaverin voimia (meillä tämä alkoi vasta maaliskuussa, mutta kuuden viikon sisällä kolmas kerta on jo epäreilua lapselle). Koska inhalaattorin babyhaler-jatkeen käyttö on Aikavarkaan tapauksessa valheellisen lievästi ilmaistuna haasteellista, iltakortisoni määrättiin rakeina, jotka voidaan sekoittaa mihin tahansa suht nestemäiseen iltapalalla. Kaveri on kyllä haka paitsi pidättämään henkeä babyhalerin maski naamallaan, myös bongaamaan ruoasta poikkeavuuksia – ja kieltäytyy tuntosarvet pystyssä heti, jos aistii että nyt Äiti tyrkyttää tuota jogurttia, apua siinä on varmaan jotain kauheaa LÄÄKETTÄ, enpä varmasti kyllä maista. Tämä kahden päivän tehokortisonikuuri puolestaan sujuu hyvin lääkärin ja farmaseutin varoituksista huolimatta (lääke on tablettimuodossa, ja kuulemma maistuu hurjan pahalta ja voimakkaalta ruoan joukkoon murskattuna): puolet jo takana, eikä Aikavaras ole edes huomannut nielleensä pilsut. Ne on tosi pieniä ja suorastaan hukkuvat yhteen jogurttilusikalliseen. Eli juuri siihen ateriamäärään, jonka lapsi suostui lounaaksi nauttimaan lääkäristä tullessa. 

Meillä piisaa. Mitä saisi olla? Laitettaisko tänään ruiskua vai suppoa?

Me jäätiin kotiin lääkeruiskujen keskelle, Mies joutui sanomaan heippa ja lähtemään matkalaukkuineen työpaikan kautta parin merenlahden taakse työmatkalle.

”Isää”, Aikavaras pyysi painokkaasti kun ovi oli mennyt kiinni.

”Lisää mitä?” Toivoin sen tahtovan ruokaa, mangososetta tai edes mehua.

”Isiä.” Niin. Lisää Isiä on aika jokapäiväinen toive lapsen suusta, myös silloin kun Isi on kotona. (Itse asiassa sen mehunkin piti olla nimenomaan Isin mehua. Aikavaras juo janoon vettä ja lounaan ja päivällisen yhteydessä maitoa, mehut ovat lapselle tuntematon käsite, mitä nyt olen nuhaiselle ja ruokahaluttomalle yrittänyt niitä tarjota – surkein tuloksin. Mies juo aamulla neljän hedelmän täysmehua. Se kelpasi tällä kertaa.)

No, tänään päivänukkumatti toi edellisiä päiviä runsaammat ja rauhallisemmat unet. Aikavarkaalle, ei mulle – itse yskin viereisessä huoneessa keuhkojani pihalle ja hieroin särkeviä nivusia ja tuuppasin suolasuihketta nenään ja kirosin, että kun olisi ollut tilaisuus nukkua vaikka kahden tunnin päiväunet, omat fyysiset epämukavuudet katkovat päikkärit heti alkuunsa. 

Kuulemma ilma oli lämmin ja ihana, huomenna jo viileämpi. Meikäläisen ulkoilut jäi tänään pyykkitelineen viemiseen ja tuomiseen.

Päivällisellä ja iltapalalla Aikavaras söikin jo ja näytti kaikin puolin paremmalta. Ei vielä elämänsä kunnossa, mutta paranemaan päin, uskaltaisin sanoa. Mummi tuli käymään, thank god, en tiedä miten olisin muuten pysynyt hengissä. Oma olo kyllä parani viikonloppuna sitä mukaan kuin Aikavarkaan huononi, mutta nyt kun huoli ja stressi laukesivat lapsen alkaessa toipumaan, mun fysiikka jotenkin romahti (pitäisi varmaan lisätä, että entisestään). Yskä paheni, nenä meni taas supertukkoon, kurkku alkoi karvastella, vatsa sattui, päässä jyskytti, sydän tykytti.

Joten nyt vetäisen itsekin pitkäkseni, kun iltapalakin tuli lapattua tässä kirjoittaessa suuhun ja tuolta toipilaan huoneesta ei kuulu enää kovin tiheitä yskänpuuskia. 

"Isää", Aikavaras totesi etsiessään unta sänkynsä kaikista nurkista, lakanan alta ja välillä mun sylistä nukkumaanmenon levottomimmassa vaiheessa. 

"Lisää mitä?"

"Ukkua. Isää ukkua." Ja sitten se lisää nukkua. Toivottavasti ihan aamuun asti.