Neuvolakuulumisia ja rimpuilua

Aikavarkaan puolitoistavuotisneuvola – suoritettu vihdoin viime perjantaina. Aikavaras ei reputtanut, mutta antoi itsestään aika olmin ja vääristyneen kuvan. Istua möllötti mun sylissä, ujosteli, leikki kauniisti leluilla (vaikka kotona on meneillään Hurja Heittämisvaihe, jonka seurauksena suunnilleen kaikki kovat lelut viettävät suunnilleen kaiken olemassaoloaikansa ylähyllyllä takavarikossa). Pinosi palikat hienosti torniksi – mutta olisiko tullut äitiinsä, kun tosipaikan tullen kaveri lamaantui vallan ja osoitti autoa, kun lääkäritäti kysyi, missä on lehmä. Osoitti pupua, kun piti näyttää traktoria. Tuijotin lasta äimänä ja pidättelin naurua. Voi pientä rimakauhuista. Myös vaaka aiheutti paniikkikohtauksen: eihän siihen voinut mennä vaipattomana istumaan, ihan yksin, apua mitä te pelottavat tädit oikein yritätte! Monen epätoivoisen yrityksen jälkeen terkkari haki eri huoneesta digivaa’an, jolle mä sitten astuin ensin kaulaani takertunut Aikavaras sylissäni ja kohta yksin. Erotus oli 12,6 kg. Pituudeksi 19-kuiselle saatiin mitattua runsaat 83 senttiä. ”Kehitys normaalia, kasvu tasaista, reipas poika”, lukee lausunnossa.

Huvitti tuo "reipas". Kun omalla mittapuulla Aikavaras oli ujo, rauhallinen ja kaikin puolin hissukka siellä neuvolahuoneessa. Ja oikeasti se on reipas.

Rankka reissu. Lähinnä siksi, että viiden tunnin sisällä piti saada kolme kertaa ulkovaatteet päälle rimpuilevalle lihakselle. Välillä tosiaan tuntuu, että koko Aikavaras on yksi 12,6-kiloinen lihas. No okei, on sillä pääkin. Sitä päätä ei meinaan voi olla huomaamatta, kun pukemisvaiheessa lapsi alkaa takoa takaraivoaan mun rintakehään ja leukaan. Niin ja sormet. Niitä ei voi olla huomaamatta, kun se kiskoo tukon hiuksia mun päästä, läpsii naamaan tai riuhtaisee kaapinoven sijoiltaan. No joo. Menee liian negatiiviseksi, koska suurimman osan päivästä Aikavaras on vallan hurmaava, hauskasti kommunikoiva, iloinen ja tykkää auttaa kun osaa tuoda pyydettyjä tavaroita tai vaatekappaleita ja tuottaa olemassaolollaan miljoona kertaa enemmän iloa kuin harmia. Siirtymävaiheet ja suurensuuret pettymykset (kun ei saakaan pelkkää juustoa ruoaksi, tai toista pastillia, tai heittää hyllystä kaikkia kirjoja lattialle), etenkin väsyneenä tai päiväjärjestyksen muutoksesta kiihtyneenä vain saavat kaverin fyysisesti hysteeriseen tilaan, eikä noin pieni vielä osaa säännöstellä voimaansa yhtään. Voimaa, jota siis piisaa vaikka muille (mulle pliis!) jakaa.

Ja tietysti juuri ne siirtymävaiheet ja riehuvan taaperon taltuttaminen esimerkiksi päiväkodista tai neuvolasta kotiin lähtiessä vaativat tällä hetkellä multakin enemmän resursseja kuin kropasta (ja päästä) löytyisi. Kotona on yleensä aikaa ja tilaa pohjustaa siirtymätilanteita ja antaa lapsen hetken temmeltääkin kunnes on itse valmis puettavaksi, mutta esimerkiksi päiväkodista kotiin lähtiessä Aikavaras nyt vaan ei kerta kaikkiaan saa sinkoilla ympäriinsä rikkomassa paikkoja, viskomassa muiden vaatteita ympäriinsä ja tunkemassa ovenraoista hoitajien pukkareihin ja niin edespäin – ja näitä kaikkia lapsi siis hommailee, jos sitä ei pidä väkisin paikoillaan riuhtomisesta huolimatta. Sama peli neuvolasta lähtiessä ja myöhemmin kotona koko loppupäivän. Neuvolakeikan jälkeen olinkin superpuhki kaksi päivää, hädin tuskin jaksoin seistä tolpillani, tai en siis jaksanut lainkaan, enkä muistaakseni taaskaan laittanut ruokaakaan koko viikonloppuna. 

Säälittävää. Ei ole tätä kroppaa suunniteltu olemaan raskaana. Jalat särkee levossa ja rasituksessa, jalkaterätkin on kävellessä kipeät kun joutuvat kannattelemaan lähes kymmenen kiloa aiempaa painavampaa taakkaa, kylkiluut tulevat kasvavan mahan tielle, vauva potkii vatsalihakset (tai niiden venyneet rippeet) sisäpuolelta mustelmille ja muljahtelee niin että sisäelimet heiluvat ja oksettaa. Liitoskivut! Niiden perusteella epäilen tehneeni edellisessä elämässä jotain todella, todella pahaa. Vaapun ankkana ja irvistelen kun sattuu. Supistelee koko ajan, välillä kipeästikin, levossakin. On tukala ja tukkoinen olo, flunssan jämien kanssa painiessa entistäkin tukalampi ja tukkoisempi.

Sitten maanantaina olikin oma neuvola. Äh, taas sinne, en olisi millään jaksanut; onneksi seuraava käynti on vasta kuukauden päästä (hui, se onkin sitten jo synnytystapa-arvio!). Säikähdin siinä verenpaineita mittaillessa, että noinko Aikavarkaan kasvatusmetodien pohtiminen ja omien vanhemmuuskykyjen epäileminen väsymyspuuskien vallassa on nostaneet mun tavallisesti matalat verenpaineet taivaisiin. Sitten huomasin, että ohoh, se mittarin ruudulla vilkkuva 90 onkin yläpaine. Ei ihme että huimaa. 

Mutta Unirosvon sydän sykkii vahvana, raivotarjonnassa tulokas on viihtynyt jo rakenneultrasta asti, ja sf-mitta kasvaa tasaisesti keskikäyrällä (povaan tosin itse vähintään nelikiloista lihasta sf-mitasta huolimatta).

Mutta kaikesta marinasta huolimatta kuuluu siis periaatteessa hurjan hyvää. Aikavaraskin kertoilee omalla kielellään kokonaisia tarinoita (lähes ilman verbejä tosin), jotka muille tulkattuina menevät esimerkiksi näin: 

Isi menee polkupyörällä töihin. Pyörä on sininen. Aikavarkaan pyörä on musta. Isi tekee töissä hommaa. Isi näkyy joskus ikkunan takana. Pupu näkyy joskus ikkunan takana. Ikkunan takana on pikkulintuja. 

Mummi toi lisää vaippoja. Mummi tuli pyörällä. Mummi lähetti postissa kortin. Mummin talossa on hissi. Mummin luo mennään bussilla. Toinen mummi ajaa autolla. Toisen mummin luo mennään autolla.

Sitten tuleekin aina Mummeja ikävä ja pitää vähän hakata ulko-ovea ja lukea bussiaikataulua, josko pääsisi lähtemään mummilaan.