Tavallista raskaampi vappupallo

First things first. Kommentteja, joita en halua kuulla (enää kertaakaan) tämän raskauden aikana:

[Kun tuskailen riittämättömyyden tunnetta, joka tulee kun pitää nostaa vaikka kuuma ruokalautanen mun pään korkeudella olevasta mikrosta tai tehdä muita ateriavalmisteluja kahdella kädellä, ja Aikavaras itkee syliin:]
”Niinpä, ja mieti että kohta sulla on siinä vauva ja molemmat tarvii syliä, mitäs sitten teet?” (Ihan niin kuin en olisi sitä miettinyt. Ja ihan niin kuin en olisi jo valmiiksi paniikissa.)

[Kun…no, olen olemassa:]
”Miten sä aiot pärjätä vielä monta viikkoa ton mahan kanssa, kun se on nyt jo noin valtava?” (Kuka sanoi, että pärjäisin? Mähän nimenomaan kategorisesti valitan pärjäämättömyyttäni. Eikä siinä kauhistelu auta, kiitos vaan. Ja toisaalta, ei se nyt niin valtava ole. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa Googlen kuvahakuun vaikka ”raskausmaha rv 39”, niin näette, miten järjettömiin ulottuvuuksiin tiineen naisen vatsanahka voi venyä.)

Ja jatkoa seuraa. Pian alkaa kuulua tuossa pihapiirissäkin niitä ah niin ilahduttavia huomioita, Aikavarkaan odotuksesta tuttuja:

”Eikö se ole vieläkään syntynyt?” (No näyttääkö että olisi?)

”Koskas aiot synnyttää?” (Varmaan tässä plus miinus laskettuna aikana, kiitos kysymästä.)

”Vielä yhtenä kappaleena!” (Joo, kiva kun kerroit mullekin.)

Ehkä rivien välistä kuultaa lievä ketutus. Se ei ole vahinko vaan onnistunutta itseilmaisua. Näytän vappupallolta, mutta olo on kuin kohta uppoavalla valtameritankkerilla. "Olen ihan valas", marisin Miehelle taannoin. "Söpö valas", Mies vastasi. No sitäkään en tahdo enää kuulla. Ei naiselle saa myöntää sen muistuttavan valasta; muistakaa nyt hyvät ihmiset että tässä tilanteessa fiilis on huonolla tavalla naurettava jo valmiiksi. (Paitsi että kyllähän osa odottajista julistaa olevansa elämänsä kunnossa ihan loppumetreille asti. Mokomat yksisarviset.) 

Viime päivinä olemassaolo on muuttunut vielä astetta hankalammaksi. Supistukset ovat etenkin iltaa jo samantuntuisia kuin silloin, kun Aikavarkaan synnytys alkoi hitaasti mutta varmasti käynnistyä. Koko ajan on fiilis, että olisi menkat alkamassa/meneillään. Tokan raskauden syndrooma todennäköisesti, tai ehkä Unirosvo on laskeutunut ja pää kiinnittynyt kipuja tehostamaan, kuka tietää. Viikon päästä Unirosvo on täysiaikainen, mutta veikkaanpa että näistä tuntemuksista huolimatta tulokas viihtyy kohdussa vielä huomattavan pitkään kasvattamassa päänympärystään elopainoaan.

***

Sitten muihin (ja osittain samoihin) aiheisiin. Aikavaras sai eilisessä jälkitarkastuksessa terveen paperit. Stetoskooppikaan ei ollut enää yhtä kammottava kuin edellisillä kerroilla. Lääkärintarkastuksen jälkeen ehdittiin vielä köpötellä kävelykatua edestakaisin mummoja hurmaamassa ennen bussin lähtöä. Mummojen lisäksi Aikavaras hurmasi itsensä: ei saanut taapero katsettaan irti näyteikkunoista, joista heijastui oma ihana kuva. 

(Ehdittiin me valitettavasti ulkoilla vielä kotipihallakin puolisen tuntia ennen kuin lounasaika koitti. Valitettavasti? Selitys: Se hiekkalaatikkosessio päättyi Aikavarkaan mielestä kesken, ja jouduin kantamaan itkuhuutavan rimpuilijan leikkipaikalta kotiin asti. Kotona jatkui kanniskelu kun kaltoinkohdeltu kyynelsilmä tahtoi syliin kaiken aikaa, mistä seurasi että myöhemmin iltapäivällä kyljet ja selkälihakset olivat tulessa ja liitoskivut niin järjettömät, ettei henki kulkenut. Aikavaras sai välipalan jälkeen siirrellä huonekaluja sydämensä kyllyydestä ja vedellä kaikki matot eri huoneisiin, kun mä kiemurtelin tuskissani sohvannurkassa ja odotin, että parasetamoli auttaisi sen verran että pystyn seisomaan suorassa tai edes komentamaan uskottavasti.)

Mitään suureellisia vappusuunnitelmia tähän talouteen ei ole kehitelty, mitä nyt patistin Miestä poikkeamaan illalla ystävien järjestämällä vappuaaton vastaanotolla. Itse en näissä yhä-flunssaisissa sekä kaikin puolin yllämainitunlaisissa henkisissä ja fyysisissä tunnelmissa kykene kynnelle, joten ei edes yritetty järjestää Aikavarkaalle iltahoitajaa. Kotona voi sentään irvistellä kolotuksiaan estottomasti, eikä tarvitse miettiä mitä vastaa kun joku kysyy vointia: sanonko että vähän on jo kyllä hankalaa, vai kerronko totuuden.

Onneksi on päiväkoti. Tällä hetkellä Aikavaras koheltaa vappunaamiaisissa sammakkona ja maistaa myöhemmin lounaalla ekaa kertaa simaa.