Pääsiäisnuhaa, unenpuutetta ja hommien hoitamista

Virkeää pääsiäismaanantaita!

Vitsi, vitsi. Täällä mitään virkeitä olla. Aikavarkaan kanssa ollaan heräilty pääsiäisviikonloppuna pitkin yötä ja noustu pikkuhiljaa uuteen aamuun siinä viiden maissa, yrittäen kaikin keinoin viivyttää väistämätöntä. Turhaan. Kun kukko kiekuu, se kiekuu niin että tärykalvot halkeavat. Ei se Aikavarkaan vika ole, ettei unta ole riittänyt vaan ympäri kämppää härveltäminen pari tuntia tavallista varhaisemmalla aikataululla on kiinnostanut lepoa enemmän. Nimittäin siinä missä minä vasta parantelen sen yli kaksi viikkoa sitten iskeneen turboflunssan rippeitä ja kärsin ärsyttävistä yskänpuuskista ja jomottavista poskionteloista (raskaustukkoisuudesta tuskin pääsee eroon ennen sairaalakeikkaa), vikkeläliikkeinen lapsemme kerkesi hankkia vajaan viikon terveen jakson kunniaksi uuden räkätaudin, johon heräsi pitkäperjantain aamuna. 

Sunnuntaina oli kevään tähän mennessä lämpimin iltapäivä, ja aurinko houkutteli sisäpäivän jälkeen. Ohjelmassa oli varovaista ulkoilua koko ajan potilaan jaksamista seuraten. (Köh. OIKEASTI mä vain en jaksanut kävellä yhtään kovempaa ja etsin koko ajan mahdollisuuksia päästä istumaan...)

Kumpikin Mummi onneksi huoli kylään nuhanenänkin, jotta ei ihan vailla virikkeitä (ja ruokaa, jota en ole jaksanut laittaa) mädätty pitkäperjantaita ja lankalauantaita. 

Mutta: taas meitä vie infektioastma. On tuskaisaa katsoa taaperon huonoa oloa voimatta helpottaa oireita riittävästi; tuskaisaa manipuloida vastentahtoista, vastaanpanevaa taaperoa hoidettavaksi; tuskaisaa nähdä tavallisesti energinen villikko reppanassa olotilassa; tuskaisaa yrittää pysyä perässä, kun reppananakin sillä taaperolla tuntuu riittävän turhan paljon energiaa koheltaa ja riekkua. Ja tietysti tuskaisaa on myös joutua tinkimään muutenkin riittämättömistä yöunista.

Levon puute tuntuu heti. Kun takana on pari yötä kaavalla 1+2+1 = 4 h unta, ja kun sitten sunnuntaina en tyhmyyttäni ehtinyt pötkötellä riittävästi Aikavarkaan päiväuniaikaankaan, koko loppupäivän supisteli ihan jatkuvasti, aina jalkeilla kymmenen minuutin välein. Vaikka sama ilmiö kiusasi edellisessäkin raskaudessa ja Aikavaras syntyi silti erittäin hitaan avautumisvaiheen jälkeen vasta rv 40+3, niin eihän asiat aina mene niin kuin ne ennen ovat menneet, siksi en oikein kykene nyt relaamaan asian suhteen. Sitä paitsi kevytkin kävely näköjään pahentaa liitoskipuja potenssiin kymmenen. Kaiken kukkuraksi Mies on tiistaista perjantaihin työmatkalla. Pistää tässä vaiheessa vähän vakavaksi: olo on tukala ja väsynyt ja kipuinen, hoidettavana on pieni ja vastahakoinen mutta äärimmäisen vaativa toipilas, kauppaan pitää raahautua ja ruokaa taikoa pöytään, ja taka-alalla mietityttää vaivihkaa että mitäs sitten eteen jos vaikka pitää lähteä käymään synnärillä. Tuskin täytyy, mutta varoitin Miestä olettamasta, että perjantaina täällä odottaisi viikkosiivouksen nimissä kiiltäväksi puunattu koti ja jääkaapista löytyisi neljää sorttia kotiruokaa. Vaimo voi olla vähän tavallistakin raadompi; poika sentään toivottavasti taas kunnossa.

Ilman haalaria ja kintaita se on yhtäkkiä niiiin iso poika, farkut ja kaikki!

Vaikka meitä nyt piinataan yöunia riistämällä, Mies löysi itsestään puhtia hoidella niitä to do -listalla lymynneitä asunnon uudelleenjärjestelyjä. On vissiin aistinut mua viime aikoina vaivanneen paniikin halun valmistella hommat ajoissa. Makuuhuone muutti kakkosolkkariin, entisestä makkarista tuli Unirosvon huone vuodesohvineen ja pinnasänkyineen. (Aivan! Aikavarkaan lastensänkyyn siirtämisestä lisää myöhemmin...) Oikeastaan tässä on jäljellä enää pikkujuttuja: Käydä läpi äitiyspakkaukseen varastoidut vauvanvaatteet, joita Aikavaras käytti ekojen elinkuukausiensa aikana, pestä ja järjestellä ne järkevästi ulottuville. Pedata ensisänky. Käydä läpi ja järjestellä niiden kolmen ekan kuukauden jälkeen käyttöön tulevat vaatteet, jotka tällä hetkellä ovat Aikavarkaan tutkimusmatkojen jäljiltä sikinsokin mykkyrässä täyteen ahdetussa lipastossa (joka sekin muutti Unirosvon huoneeseen). Pakata sairaalakassi. Mukaan lähtevät tavarat ovat jo melkoisen ready to go -vaiheessa, mutta itse kassi puuttuu. Omaa Flogging Molly -reppuani tarvitsen kauppareissulla mahdollisesti vielä samana päivänä h-hetken kanssa, käsilaukku taas on liian pieni. Ja minä (sen kummemmin kuin Mieskään) en mitään kassien keräilyä harrasta, joten ylimääräisiä ei oikein ole. Pitää suunnata Uffille joku päivä. Tai napata sitten tarpeen iskiessä kamat muovikassissa tyylikkäästi mukaan. 

Toisissa olosuhteissa kauniista, tuulettomasta paisteesta olisi tullut otettua ilo irti ihan eri tavalla. Nyt etusijalle nousi huoli Aikavarkaan potiluudesta (vaikka sisällä tuo koheltaa yleensä enemmän kuin ulkona, tai vähintäänkin rasittaa itseään ihan yhtä paljon).

Lueskelin tuossa yhtenä yönä seuraavaa herätystä fiksusti valo päällä odotellessani vanhoja postauksia. Mullahan on joskus ollut huumorintajua! Sen tahtoisin takaisin, ja kynäkin pitäisi teroittaa. Nöyrin anteeksipyyntö tasonlaskuun pettyneille lukijoille. Palaan humorististen kynäniekkojen kirjoihin  sitten kun pääsen eroon tästä mahasta ja sen lieveilmiöistä sitten kun pojat on teini-ikäisiä eivätkä muuta teekään kuin nukkuvat viidentoista tunnin yöunia ja antavat Äidin olla päivisinkin rauhassa.