Outokummun takaa

En muista kärsineeni tästä raskausdementiasta Aikavarasta odottaessani. (Mutta ehkä olen unohtanut...) Väsymys oli silloinkin melkoinen ja kroppa uupui nopeasti kaikesta, mitä tein, ja myös tekemättömyydestä. Mutta muistaakseni muisti pelasi jotenkuten normaalisti.

Nyt ei. Täältä outokummun takaa on vaikea enää ajatella edes sen verran loogisesti kuin ennen niitä kahta viivaa. Olen hidas sanan molemmissa merkityksissä, ja itsenikin tiellä. 

Varpaatkaan eivät enää näy outokummun takaa. Onneksi on peili.

Se alkoi runsas viikko sitten. Järjestelmällisesti unohdin kaikkien naapureiden sukunimet. Puhuin viilistä kun tarkoitin maitoa, ja sekös Aikavarasta harmitti. Seisoin pitkin viikkoa tumput suorina muiden tiellä miettimässä, miksi seison siinä.

Sitten tuli sunnuntai. Vietin ensin päivän Aikavarkaan kanssa Mummilassa Isosiskojen ja Aikavarkaan serkkujen kanssa. Iltapäivällä Mies ja toinen Mummi tulivat hakemaan Aikavarkaan moikkaamaan Miehen veljeä ja Isomammaa. Mä taas sain kyydin kotiin Isosiskolta. Autossa istuessani mietin ärtyneenä, että Miehellä oli muuten läppärilaukku olalla kävellessään Aikavarkaan kanssa poispäin. Höh, nyt kun mulla olisi kotona aikaa tehdä se viikkokoostepostaus! Miksi se sinne kylään tarvitsee läppärin mukaan? Sattui sopivasti: Mies soitti ja kysyi, koska Aikavaras oli syönyt viimeksi.

”Otitko sä meidän koneen mukaan?” syytin kysyin kerrottuani, että neljältä lapsi söi viilin ja suklaakeksin ja pienen palan kinkkupiirakkaa.

”En.”

”Mikä laukku sulla sitten oli olalla?” tiukkasin.

”Ööö. Se Aikavarkaan hoitolaukku, jonka sä annoit mulle.”

Ai niin.

Onneksi pääasiallisella päiväseuralaisellani pelaa hoksottimet vähän tehokkaammin. Kun sinne Mummilaan lähdössä mumisin itsekseni, että Äidin pitäisi nyt etsiä joku mekko, Aikavaras ampaisi kylppäriin huhuillen mekkoa: Okkooo, okkooo. 

Haahuilin itse hetken eteisessä pohtien, mitä pitikään etsiä ja mistä sitä ekana katsoisi.

Päätin tehdä kauppalistaa kännykän muistiin. Kirjoitin listaan maito ja kurkkasin sitten lapsen perään, ettei se nyt mihinkään pöydälle ole kiivennyt nuolemaan deodoranttia. Siellä se tonki pyykkikoria ja sovitteli mun vanhaa pipoa, jonka ajattelin pestä ja laittaa kesäteloille. Nappasin huvikseni kuvan ja menin sohvalle hetkeksi puhelin kädessäni. Puhelin...mitäs tällä tekisi? No voin vaikka katsoa säätiedotuksen. 

Mutta pipo harhautti Aikavarkaan missiostaan vain hetkeksi. Toisin kuin äitinsä, kohta taapero nimittäin sai projektinsa päätökseen ja kiikutti mulle pyykkikorin pohjalla lojuneen mekon, jota oli jo muutamaan otteeseen parin viikon aikana ehtinyt ihastella pyykkikorintonkimispuuhiensa tuoksinassa. (Puin kyllä lopulta eri mekon. Puhtaan.)

"Okko. Täsjä. O-hvää." Eli "tässä mekko, ole hyvä".