Toipiluutta ja toipumista

Tänä aamuna epäilys alkoi painaa mieltä: eikö sen pitäisi jo riehua entisellään ympäri asuntoa? Olihan takana sentään jo kaksi kokonaista päivää antibiootti- ja kortisonihoitoa. Osa oireista loisti jo poissaolollaan: ruokahalu oli alkanut palautua, yskä ja limaisuus vähentyneet, hengitys kulki tasaisesti ja rauhallisesti, lämpö ei enää noussut, unet sujuivat rauhallisesti. Sikäli Aikavaras vaikutti paranevan hyvää tahtia.

Mutta. Juoksemisen sijaan se käveli. Jopa laahasi jalkojaan. Nojaili seinään. Nojaili muhun. Meni sänkyynsä makoilemaan kesken leegorakentelun. Istuskeli sylissä. Istuskeli lattialla ja tuijotti ulos. Itki lohduttomasti naamansa punalaikulliseksi, jos ei päässyt syliin ihan saman tien halutessaan, tai kun joutui hetkeksi alas kun otin kuuman lautasen mikrosta. Ei oikein leikkinyt tai innostunut mistään. Ei edes heittänyt tavaroita.

Ja tottelikin niinä muutamana kertana, kun yritti tehdä jotain kiellettyä ja kielsin.

Hui.

Aina välillähän sitä on tullut huonoina hetkinä toivottua, että se olisi juuri tuollainen. (Aaaaaah en jaksa! Onko pakko koko ajan juosta ympäriinsä, kiipeillä, paiskoa, heitellä, repiä, availla, huutaa, rikkoa, karkailla, olla ylipäätään noin vauhdikas!) Nyt kun se tosiaankin oli, ja jo kolmatta päivää – kamalaa.

Jätin lääkärille soittopyynnön.

Päiväunilta herättyään Aikavaras alkoi näyttää merkkejä omaksi itsekseen palautumisesta. Esimerkiksi ihan ekaksi, kun menin heräilijän sängyn laidalle istumaan, se nousi seisomaan ja alkoi läpsiä mua nauraen naamaan. Sitten se kiipesi laidan yli korkeimmasta kohdasta, avasi lelukaapin ja heitti palikkalaatikon lattialle. Meno jatkui hieman tavallista vaisumpana koko illan, mutta koko ajan kaveri alkoi olla enemmän ja enemmän se tuttu villikko. 

Mummi tuli taas käymään (onneksi, koska takana oli taas yksi omalta osaltani uneton yö yskän, tukkoisen nenän ja pohjekramppien vuoksi) ja uskaltauduttiin kokeilemaan ulkoilua. 40 minuuttia sujui ihan kivasti kotipihalla. Aikavaras jopa juoksi toistuvasti puskan läpi naapurinmamman kukkapenkkien kimppuun, juuri niin kuin terveenäkin tapaa tehdä. (P.S.Huomatkaa, miten taktisesti säilytän vahingossa myös naapureiden anonymiteetin, kun puskat suojaavat rekkarit.)

Päivällisaikaan lääkäri soitti. Kuulemma ihan normaalia, että kovan taudin jälkeen ja kovan lääkekuurin aikana menee päiviä tai yli viikkokin, ennen kuin taapero jaksaa leikkiä entiseen malliin. Huh helpotusta.

”Tuo sun oma yskä”, lääkäri sitten siirtyi asiasta toiseen. ”Voisit ottaa muutaman suihkauksen siitä Aikavarkaan astmapiipusta, voisi henkikin kulkea paremmin. Ihan hyvin saa käyttää raskaana, ennen vanhaan sitä käytettiin ennenaikaisen synnytyksen estolääkkeenäkin.”

Tästä vähän viruksen rasittamalle Äidillekin.

No jos kerran lastenlääkäri kehottaa. Mutta kun 38 viikkoa on täynnä (ja kaikki pikku puuvillabodyt järjestelty siisteihin kasoihin [Aikavarkaan leviteltäviksi]), en tasan enää vetele henkosia Aikavarkaan piipusta vaikka millainen yskä vaivaisi. 

35 viikkoa täynnä, ja paitakin on keskivartalon kohdalta aika täynnä.