Tässä pisteessä taas

Kesä 2012. On valoisa yö. Nukun. Näen unta, että ollaan Miehen kanssa Australiassa. Snorklataan (enkä unessa edes saa paniikkikohtausta kun luulen että merivesi menee snorkkelin kautta keuhkoihin, niin kuin oikeasti kävi joka kerta). Äkkiä jalkaan iskee järjetön kipu. Hai! Jalka on pohkeesta alaspäin hain hampaissa! Aaaaargh!

Herään. Kipu ei lakkaa. Jalka kouristaa ja sattuu niin että tekee mieli karjua. Hyppään sängystä ylös ja tartun pohkeeseen kaksin käsin. Venytän ja oion. Suonenveto kramppaa pohkeesta varpaisiin saakka. Sitä se oli siitä asti, kun raskausviikkojen lukumäärä alkoi kolmosella.

Nyt keväällä 2014 se sama hai hyökkäilee jälleen öisin. Viimeksi auttoi, kun otin illalla magnesiumtabletin ja lipitin yötä vasten vettä niin paljon, että hain puremien sijaan mua valvotti jatkuva pissahätä. Samat keinot pääsevät käyttöön tällä kierroksella, sen verran kipeää jalan jokaöinen menetys tekee lihaksessa vielä seuraavana iltapäivänä. 

Kesä 2012. Olen teettänyt netissä 1500 valokuvaa menneiltä vuosilta. Järjestelen niitä albumeihin siinä loppuraskauskuplassa. (Joo, ja olin oikeassa tuon postauksen spekuloinnissa: ei todellakaan ole mitään maagista näissä viimeisessä parissa kuukaudessa tokalla kertaa.) Pitää ehtiä liimata, pitää ehtiä kirjoittaa kuvatekstit. Pitää teettää vielä lisääkin, ainakin muutaman reissun kuvat Irlanti-vuosilta on vielä teettämättä, ei saa kadottaa muistoja, ei saa, ei saa, mitä me tehdään jos niitä ei ehdi teettää? (No ei ehtinyt, mutta hyvin pärjätään.)

Nyt keväällä 2014 valokuva-angsti ottaa taas vallan. Tosin tällä kertaa en kuvittele jaksavani ja ehtiväni istuskella valokuvia liimailemassa päivät pitkät. Kunhan saisin käytyä läpi viimeisen puolentoista vuoden valokuvat (onneksi Mies löysi johdon, jolla ne sai siirrettyä kamerasta koneelle – ensimmäinen askel otettu) ja teetettyä niistä tärkeimmät kaapintäytteeksi, odottamaan sitten joskus -aikoja. Huomasin, että viime kesän jälkeen olen kuvannut hävyttömän vähän. Niin käy aina talvisin. Salama vääristää kaiken, luonnonvalo ei riitä. Nyt on lisäksi ollut kännykkäkamera käytössä, sillä on tullut napsittua kuvia, mutta ei tärkeitä, ei tärkeistä tilanteista, eikä etenkään hyviä ja teettämiskelpoisia. (Tai no, mikä on tärkeä tilanne ja mikä ei. Raskaustesti, Aikavarkaan puuhat aamuoksentelun aikana, yksinäiset lumettomat ulkoilutuokiot, olihan niissäkin jotain tärkeää, vähintäänkin ne kuvaavat silloista arkea osuvasti; elää täällä blogissa sentään jonkinlaisia kuvamuistoja. Sitä paitsi digiajan haaste on kuvien paljous. Mitä niillä tuhansilla ja taas tuhansilla kuvilla tekee? Niistä on järkeä teettää vain onnistunein murto-osa mutta sekin jää helposti tekemättä. Kuvat hautuvat kovalevyjen uumenissa ja hukkuvat seuraavien kuvasatsien alle ja sitten koneet hajoavat ja vaihtuvat uusiin ja ulkoinen kovalevy pölyttyy jossain kaapissa ja uusia kuvia kertyy uusille koneille vuosien saatossa ja siellä niitä on, sähköisinä versioina siellä täällä, eikä kahdeksan vuoden kuluttua enää tiedä mikä laite toimii ja mistä aloittaisi kuvien läpikäymisen, jos muistot haluaa järjestää joksikin kouriintuntuvaksi. Joka puolestaan voi palaa tulipalossa ja sitten kaikki on mennyttä. Niin, sanoinko että valokuva-asiat aiheuttavat vähän angstia.)

Vanhan lisäksi jotain uuttakin: liitoskivut, jotka saavuttivat korkeammat sfäärit kun erehdyin nitkuttamaan matkarattaiden järkkytiukkaa jarrua bussissa auki jalan avulla. Jos kerran pelkkä kengän potkaiseminen jalasta sattuu, voitte uskoa että tuo voimankoitos oli kardinaalimunaus. Siitä hetkestä asti on särkenyt, vihlonut ja jomottanut joka julmetun sekunti, myös kävellessä ja levossa toisin kuin siihen asti. (Eikä se jarru edes auennut, käsin piti vääntää supistuskyykyssä. Oli kiva apteekkireissu.)

Jotain uutta, jotain vanhaa… Jotain sinistä? Suonikohjut. Jotain lainattua? Uhmakirja. Se pitäisi myös ehtiä ja jaksaa lukea läpi. Jos vaikka saisi työkaluja Aikavarkaan kanssa asioimiseen.

Lopuksi: nuolaisin ennen kuin tipahti. Turboflunssa ei to-del-la-kaan päästänyt mua ihan niin helposti kuin viikonlopun vierähdettyä jo ehdin luulla.