Haahuilua

Mummeilla alkoi kesäloma. Se tarkoitti sitä, että Aikavaras pääsi päiväksi kylään heti maanantaina.

Näinä vähäunisina aikoina ajatus pätkii, hommat jäävät puolitiehen, tavarat katoavat. Mies on harrastanut hävittämistä koko sen ajan, joka ollaan tunnettu; minä olen harrastanut löytämistä ja ihmetellyt, miten joku voi hävittää. No, näin se käy: pistän asioita talteen, piiloon, turvaan, eikä lyhytkestoisesta työmuistista siirry juuri mitään eteenpäin.

Kun Aikavaras vietti päivän muualla, ei tarvinnut olla jatkuvasti skarppina. Kävin tavallistakin hitaammalla ja haahuilin vauva kainalossa, repussa, olkapäällä. Maksoin sairaalalaskun, päivän myöhässä. (Huom! Vahingossa myöhässä, ei tahallisesti. On tuo viisikiloinen kultakimpale 140 euron arvoinen.) Siirsin valokuvia talteen koneelle. Pesin Aikavarkaan lauantai-iltapäivän pihaleikeissä palvelleen kylpyammeen (pyypyanne, sanoo Aikavaras) vauvan kylvettämistä varten. Vauva puklasi mitä mielikuvituksellisempiin paikkoihin ja valvoi koko aamupäivän. 

Iltapäiväksi pakkasin hormoninäppyläisen Unirosvon vaunuihin ja lähdin asioille. Palautin Uhmakirjan lukemattomana ja muutaman päivän myöhässä (todella olen retuperällä: maksamattomia laskuja, palauttamattomia lainoja, ketä tästä voi syyttää?). Vein pari kirjettä postiin. Vaihdoin liian pienenä lahjaksi saadun bodin pari kokoa isompaan. Kävin lounaalla. Vauva nukkui vaunuissa hiljaa ja pyyteettömästi. Siinä bataattisosekeittoa lusikoidessani vahdin silti vaunuja herkeämättä. En niinkään pelännyt, että joku veisi lapseni, vaan enemmänkin sitä että itse unohtaisin vauvan olemassaolon tässä sumuisessa aivotilassa, aivojen sumutilassa. Koko kaupunkireissun ajan nimittäin tuntui, että rattaissa hälisevä Aikavaras puuttui kovaäänisesti. Vauva taas on uusi (silti tuttu jo) eikä siten itsestäänselvyys, eikä se tee itsestään mitään numeroa. Olisi liian helppoa, liian pelottava mahdollisuus kävellä ulos Stockan lounasbuffetista ilman vaunuja ja saada sydänkohtaus keskellä kävelykatua samalla kun maahanmuuttaja näppäilee Nyt kutsuu mua Kuusamon sointuja siinä vieressä.

Etsin Aikavarkaalle henkseleitä. Aikavarkaan kummitäti sanoo tahdon ensi viikon lauantaina ja Unirosvo saa nimen (jos keksimme) elokuun alussa. Aikavarkaalle varatut suorat housut ovat sen verran väljät, että vaippa vilkkuisi jo muutaman juoksuaskeleen jälkeen. Hämmentävästi monessa kaupassa kuitenkin ilmoitettiin, ettei niitä ole valikoimissa juuri nyt. ”Niitä tulee sitten loppusyksystä, joulusesongiksi.” Hmm? Eikö lasten housut tipu kesäisin? 

Henkselit onneksi löytyivät. Kävin ruokaostoksilla, palasin bussilla kotiin. Vaunut olivat mukana, vauvakin. Lisää haahuilua Unirosvon kanssa. Syömistä, puklailua. Poistin ahtaaksi käyneen äitiyspakkauksen ensisängyn pinnasänkyä täyttämästä. Ajattelin, että ehkä Aikavaras tykkäisi leikkiä jotain laatikkoleikkiä. Muistan miten oma pikkuveljeni "asui" pahvilaatikossa lapsena. 

Mies haki Aikavarkaan Mummilasta töistä tullessaan. Aikavaras paikansi pahvilaatikon, mutta tietysti ensimmäinen ja ainoa mieleen juolahtava tapa leikkiä laatikolla oli huutaa AJAA!, ottaa vauhtia ja työntää pahvilaatikko täysillä juosten päin seiniä. 

"Ajaa!" ...poks.