…ja
nyt en osaakaan hoitaa molempia yhtä aikaa.
Huoh.
Pientä
tai keskisuurta kaaoksentuntua on ilmassa niinä hetkinä, tunteina ja iltoina,
kun kahta lasta kohden on vain minun kaksi kättäni ja silmääni. Okei, suoraan
sanoen se on mulle tällä hetkellä jotakuinkin painajaista, kun Unirosvo ei enää nukkua posota läpi päivän. Molemmat lapset on ihania erikseen ja noin
niin kuin teoriassa tiedän, miten homman saisi toimimaan niin, että kaikkien tai ainakin lasten tarpeet tulisi huomioitua. Siis teoriassa.
Mutta
kun käytäntö!
Kun
Aikavaras riehuu hurrikaanina eikä kuuntele saati tottele, tai roikkuu lahkeessa haluten puuhastella yhdessä, tai
kaipaa vaipanvaihtoa ennen kuin lahkeesta valuu matolle asti, ja juuri sinä
iltana Unirosvo itkee heti kun sen koittaa laskea alas sylistä. Kun on
Aikavarkaan ulkoiluaika ja juuri silloin Unirosvolla alkaisi seurustelutunti; hereillä vaunuissa se itkee yksinäisyyttään, mutta ulkona sylissä se saa
hiekkaa naamalleen ja lapiosta päähän, eikä vauva sylissä ole myöskään kovin mukavaa
juosta autotietä kohti täyttä juoksua karkailevan taaperon perään. Kun Unirosvo herää nokosiltaan juuri kun Aikavarkaan suihkuttelu- ja pesuvatileikkihetki on kesken; kylppärin ulkopuolella itku kovenee, ja kun käyn tuikkaamassa tuttia lohdukkeeksi, kylppäristä kuuluu muksis ja äääääitii pipiiiii, eikä tutti pysy suussa ja molemmat itkevät eri paikoissa eri asioita. Ja niin
edespäin. Tilanteita riittää.
Unirosvo
itkee niin vähän ja niin syystä, että juuri siksi en kestä sen itkua
yhtään, vaan haluaisin hoitaa itkun syyn heti.
Vaippa, maito, röyhy, syli, seurustelu. En vasta sitten kun olen saanut Aikavarkaan ulos suihkusta ja kuivattua kaikessa rauhassa (ja kiireen tunnusta taapero ärsyyntyy, suuttuu ja alkaa yleensä kieriskellä itkuhuutaen lattialla). En
vasta sitten kun olen saanut Aikavarkaan rauhoittumaan hysteerisestä
paikkojenhajottamisriehunnastaan. En vasta sitten kun olen ehtinyt istua pitkän kaavan mukaan Aikavarkaan ruokailuseurana ja nostaa sen turvallisesti pois syöttötuolista ja pestä mähtäräiset kädet. Mutta toinenkin, tai siis ensimmäinenkin, ansaitsee joskus olla
etusijalla, siitäkin huolimatta että musta tuntuu hir-ve-äl-tä kuunnella
pienemmän itkua. No yhtä ikävää se isomman lahjomaton parkuminen on. Ja
tosi kurjalta tuntuu, kun Aikavaras olisi sillä päällä että kerrankin tahtoisi
tehdä kukka- ja käpykakkuja hiekkiksellä ihan rauhassa mun kanssani ja
jutustella hassuja tai lauleskella vähän, ja vaunuista alkaa kuulua vaatimuksia, ja sitten Aikavaras
ärsyyntyy keskeytyksistä eikä enää jaksakaan keskittyä mihinkään tai innostua
mistään sitten, kun olen saanut vauvan hiljenemään taas – muutamaksi minuutiksi.
Raskaalta tuntuu myös jatkuva valmiustilassa oleminen ja pelkääminen. Pitää olla valmiina nappaamaan
vauva turvaan kaatuilevan, päin juoksevan tai läpsimiseen ja puristeluun
kulminoituvia ärtymyskohtauksia saavalta isoveljeltä. Aikavaras tietysti
vaistoaa mun kireyden ja huomaa mun rajoittavan hänen pääsyään Unirosvoa
moikkaamaan. Va-ro-vas-ti, on opetettu, ja kyllä Aikavaras osaa olla myös hellä.
Hellyys vain voi loppua tai puuttua täysin äkkiarvaamatta. Herpaantua ei saa
hetkeksikään. Toinen käsi pitäisi aina olla tarpeeksi lähellä nappaamaan
kiinni. Ja Unirosvoa hoitaessa tai ulkona Unirosvoon huomiota kiinnittäessä hermoilen koko ajan, mitä isompi sillä välin ehtii keksiä. Kun lätäkköönkin voi periaatteessa hukkua, aidoissa on reikiä ja lyhyetkin kädet yltävät joskus niihin ylähyllyjen pesuainepulloihin, ainakin jos ja kun keksii raahata tuolin siihen kaapin eteen. Lisäksi sillä on jokin pakkomielle kietoa asioita kaulan ympärille ja taipumus juosta ja kompastella mitä tahansa kädessään.
Vajavainen
olo. Minä olen: Liian vähän syliä. Liian vähän käsiä ja silmiä. Mulla on liian lyhyt pinna, liian heikot keinot. En ihan
oikeasti tiedä, miten olisin selvinnyt viime viikoista ilman Mummien tarjoamia
aikavarkaanhoitopäiviä. Siitäkös vasta tulee luuseriolo; ihan älyttömän typerää tietysti hävetä sitä, että ottaa vastaan luotettavan ja vapaaehtoisesti tarjotun hoitoavun. Ja kun en kerta kaikkiaan voi luottaa, että Aikavaras tottelee mua pienimmässäkään määrin silloin kun mun kädet on sidotut pikkuveljeen, mietin toisinaan onko meillä vain keskimääräistä voimakastahtoisempi ja aktiivisempi esikoinen, vaiko mulla vain vanhemmuus hukassa, kuten moni tykkää julistaa pitkin palstoja ja Vauva-lehtiä.
Kyllähän muutkin pärjäävät. Kyllähän muutkin onnistuvat hoitamaan. Mutta miten ihmeessä ne sen tekee? No okei, kertaakaan ei ole vielä jäänyt Unirosvo kokonaan ilman maitoa ja kuivaa vaippaa ja puhtaita vaatteita ja syliä, kertaakaan ei ole jäänyt Aikavaras ilman ateriaa ja kuivaa vaippaa ja suihkua ja käsienpesua ja syliin sekin pääsee ennemmin tai myöhemmin (pienelle parikin minuuttia on tietysti pitkä aika, ja yhtenä aamuna unohtui hampaidenpesu, ja välillä tyyppi saa luvan kulkea puurokokkareet rinnuksilla, ja joka tilanteessa en ole muistanut tai suoraan sanoen jaksanut muistaa tunteiden sanoittamista, kun välillä ne tunteet on ihan h****tin kovaäänisiä ja pitkäkestoisia ja johtuvat vaikkapa siitä, että kappas, ulos pitää tälläkin kertaa laittaa vaatteita päälle). Kukaan muu kuin minä itse ei vaikuta pysyvästi traumatisoituneelta. Eli ehkä noin niin kuin teoriassa ja kenties siis myös ihan käytännössä olen mäkin onnistunut pärjäämään ja hoitamaan.
Mutta kuuluuko sen tuntua näin kaoottiselta?
Jossain sokerin nauttimisen lomassa Aikavaras pääsi maatalon pihapiiriin ajelulle vanhojen kärryjen kyydissä. Vetojuhtana toimi Mies. |
Kyllähän muutkin pärjäävät. Kyllähän muutkin onnistuvat hoitamaan. Mutta miten ihmeessä ne sen tekee? No okei, kertaakaan ei ole vielä jäänyt Unirosvo kokonaan ilman maitoa ja kuivaa vaippaa ja puhtaita vaatteita ja syliä, kertaakaan ei ole jäänyt Aikavaras ilman ateriaa ja kuivaa vaippaa ja suihkua ja käsienpesua ja syliin sekin pääsee ennemmin tai myöhemmin (pienelle parikin minuuttia on tietysti pitkä aika, ja yhtenä aamuna unohtui hampaidenpesu, ja välillä tyyppi saa luvan kulkea puurokokkareet rinnuksilla, ja joka tilanteessa en ole muistanut tai suoraan sanoen jaksanut muistaa tunteiden sanoittamista, kun välillä ne tunteet on ihan h****tin kovaäänisiä ja pitkäkestoisia ja johtuvat vaikkapa siitä, että kappas, ulos pitää tälläkin kertaa laittaa vaatteita päälle). Kukaan muu kuin minä itse ei vaikuta pysyvästi traumatisoituneelta. Eli ehkä noin niin kuin teoriassa ja kenties siis myös ihan käytännössä olen mäkin onnistunut pärjäämään ja hoitamaan.
Mutta kuuluuko sen tuntua näin kaoottiselta?
Huh, tsemppiä! Hyvin sä olet pärjännyt :) eikä mun mielestä sun kohdalla todellakaan ole kyseessä mikään "vanhemmuus hukassa" -ilmiö, päinvastoin, sun pitäisi nostaa itsellesi hattua hyvästä suorituksesta! Aikavaras kieltämättä kuulostaa melkoisen aktiiviselta, kun vertaan (vertailuahan just käsketään harrastaa lasten suhteen...) esimerkiksi muutamaa kuukautta vanhempaan siskonpoikaani niin ero aktiivisuustasossa tuntuu melkoiselta!
VastaaPoistaMä odotan aivan kauhulla sitä, kun miehen kesäloma loppuu, että minkälaisessa kaaoksessa me sitten täällä eletään...esikoinen on nimittäin melkoisen mustasukkainen uudesta vauvasta ja sillä kun on ah-niin-ihastuttavan voimakas temperamentti niin kyllä varmasti tietävät naapuritkin, että täällä on pientä kriisiä ilmassa. (Suurimman osan ajasta kaikki kyllä onneksi sujuu hyvin.)
Oi kiitos. Ja aikamoisen vilkas tuo Aikavaras on, ihan värittämättömien linssienkin läpi, objektiivisesti. Se on sekä hassua että ihan kamalan väsyttävää. Siitä on sekä ylpeä että jatkuvasti huolissaan tai harmistunut.
PoistaYhtä lailla mä taas olen varma, että sä pärjäät lois-ta-vas-ti tyttöjen kanssa! Mustasukkaisuus on tietysti kurja juttu - mutta se voi mennä nopeasti ohikin. Tai tulla ja mennä, tulla ja mennä. Aikavaras komentaa/pyytää välillä "Vauva pois!" mutta pääosin tuntuu hyväksyvän, että vauva kulkee sinne minne äitikin, ja että vauva hengaa kotinurkissa alituiseen, joko nukkumassa tai hereillä.
Ja hei, onnea vielä kerran huikean paksutukkaisesta tyttövauvasta! Yritin sen synnytyskertomuspostauksen jälkeen monta kertaa kommentoida, mutta mun kännykkä + Lilyn kommentointitoiminto on aika hankalasti toimiva yhtälö, ja en ole ehtinyt koneelle kunnolla...
Eli onnea ja vauvantukan tuoksuisia hetkiä <3
Muut NÄYTTÄÄ pärjäävän hyvin, ne NÄYTTÄÄ jaksavan hyvin mutta mitä vastaisivat jos kysyisit ? Useampi kuin moni kertoisi samaa tarinaa mitä kirjoitit. Miks sun pitäisi pärjätä ilman apua ?? Jos on niin onnellinen tilanne että mummit on lähellä (kaikilla ei ole) ja haluavat auttaa (kaikki eivät todellakaan halua) niin siitä vaan. Ei ne mummit sitä jurottavaa teiniä enää hoitoon pyydä !!
VastaaPoistaMä ihmettelen sitä käsitystä että nuorten pitäisi YKSIN hommata ja hoitaa lapset, rakentaa talo, hankkia autot ja koirat ja tietysti myös olla kunnon uraputkessa kaikkia yhtä aikaa. Sitten ihmetellään miksiköhän on niin paljon uupuneita ja masentuneita. Viisas on se joka sanoo että on vaikeaa ja pyytää apua, ottaa sitä vastaan. Sitäpaitsi mummeistakin varmaan tuntuu tosi mukavalta kun sä pyydät heitä apuun eikä heidän tarvi ajatella tuppautuvatko liikaa teidän elämään jos pyytävät pikkuisia hoitoonsa.
Itse sain viime viikolla (kuntoutuksessa) katsoa peiliin ja tajuta että meillä on E:n kanssa asiat oikeastaan ihan hienosti. Tuli taas pantua asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja todettua että ollaan just tällaisina ihmisinä tällaisin voimavaroin ja puuttein kuitenkin maailman parhaat vanhemmat omalle pojalle. Ja se riittää.
Muistat varmaan mummin kyselleen nyt myöhemmin onko meille jäänyt traumoja lapsuudesta, sisarussuhteista, hänen työstään, väsyneitä ajoistaan... ties mistä. No mulle ei ainakaan ole jäänyt. Meillä on maailman paras äiti. Ja sitä sinä olet omille pojilles. Joten vähennä murehtimista ja anna sekin energia Aikavarkaalle ja Unirosvolle !!
Totta, ulospäin moni asia näyttää eriltä. Pinnallinen vaikutelma voi pettää. Varmasti moni kokee selviävänsä paremmin, moni taas vielä huonommin. Huonoja hetkiä tulee, hyviä päiviä tulee myös. Pitäisi olla märehtimättä, syyllistymättä, kyseenalaistamatta. Harjoittelen.
PoistaJa totta myös se, että itsenäisyyden vaatimus on korostunut entisaikoihin verrattuna (puhumattakaan niistä, jotka perheellistyvät kaukana turvaverkoistaan). Ei taida enää löytyä "koko kylä kasvattaa" -meininkiä!
Ihanaa, että työlään arjen ja vastoinkäymistenkin keskellä ehdit välillä olla onnellinen ja kiitollinen. E on kuitenkin mainio poika!
Se on oikeesti kaikilla tuollaista. Ainakin kaikilla niillä neropateilla, joiden mielestä 1 v 9 kk on ihan fantastinen ikäero (*nostan käteni*).
VastaaPoistaRiittämättömyyttä, morkkista, alisuorittamista, ahdistusta - toki iloa ja onnea ja kiitollisuutta ja whatnot, mutta rehellisyyden nimissä, onhan se arki aika kaoottista ja usein tuntuu että kumpikin lapsista jää paitsioon (ja mut yllätti viimeksi ne tosi negatiiviset tunteet esikoista kohtaan, kun leijonaemo tahtoi suojella vauvaa ja turhautui kiukuttelevaan isoveljeen ja sen sekoiluun, ja unohti usein että sekin oli vasta alle 2-vuotias kun tuli tämä suuri elämänmuutos… Toinen pikkuveli ei muuten tunnu esikolla enää missään :D ).
Se oli muistaakseni (yllättäen en muista kovin paljoa tai kovin tarkasti mitään ihan alkuvaiheesta…) puoli vuotta että homma lähti sujumaan silleen, että oli päiviä jolloin kukaan ei itkenyt (äiti tai pojat). Ainakaan olosuhteiden takia, kaatuilut yms sitten erikseen. Ja kun pikkuveli oli 10 kk, alkoivat löytyä yhteiset mielenkiinnonkohteet (ts. Salama McQueen) ja nythän nuo ovat ihan bestikset, mikä helpottaa elämää varsin paljon. Ikäeron myönteiset puolet realisoituvat noin vuoden kuluttua!
Mutta tota se on. Aluksi. Ja joskus vieläkin. Kumpikaan ei mennyt pilalle tuona aikana vaikka sitä ihan vakavissani pelkäsinkin.
Ihanaa. Siis ei se, että tää on t-ä-t-ä vaan se että muillakin on. Ja että se on normaalia.
PoistaMielikuvat vs todellisuus - kun kerran näen jossain tuplavaunuttelijan, vedän fiksusti johtopäätöksen että noi varmaan ulkoilee kivuttomasti joka päivä samaan aikaan ja ruokakin on luomua ja maustettu itse kasvatetuilla yrteillä. Just.
Ja ehkä se ajattelee mut nähdessään samalla tavalla. Toivottavasti ei.
Kiitos kommentistasi!