Tiistaina
se tapahtui: kuorin, pesin, pilkoin, höyrytin ja soseutin. Sitten Unirosvo sai
ensimmäisen lusikallisensa bataattia.
Unirosvo täyttää ensi viikolla viisi kuukautta, olettaakseni kasvaa ihan hyvin ja on varsin
tyytyväinen paketti, joten olisihan täysimetystäkin voinut jatkaa periaatteessa
vaikka ihan sinne neuvolan suositusten mukaiseen kuuteen kuukauteen asti.
Paitsi
että on ne suosituksetkin vähän hassut: täysimetystä pitäisi jatkaa kuusikuiseksi,
mutta lisäruokia pitäisi alkaa antaa 4–6-kuiselle. Liian varhain aloitetut
kiinteät lisäävät allergiariskiä (mahdollisesti), mutta alle kuusikuisena
aloitettuna (tuoreimpien tutkimusten mukaan) vähentävät. Mene ja tiedä, mikä on
parasta. Ehkä
se vaihtelee vauvoittain. Ja äideittäin. Minä päätin ottaa kopin selkeästä
herkkyyskaudesta – lusikointia nähdessään Unirosvo innostuu ja kurottelee, ja
muutaman kerran vauva on suorastaan hyökännyt suu edellä mun
omenan/banaanin/leivän kimppuun. Tätä on jatkunut viikkotolkulla. Jos tässä
vielä kuukauden verran odottelisi, herkkyyskausi voisi mennä ohi ja syöminen ei
välttämättä enää kiinnostaisi.
Ei
toisaalta haittaisi myöskään, vaikka pikkuhiljaa perunan, porkkanan sun muiden
kautta puuroon päästyämme yösyömiset vähenisivät kolmesta kahteen tai oi, jopa
yhteen. Sitten kun vielä päästäisiin niistä muista heräilyistä, niin mäkin
alkaisin nähdä kirkkaat sävyt kirkkaina ihan päivittäin sen sijaan että suurin osa
univajeisista päivistä kuluu kuin taapertaisi päälakeaan myöten samean veden
alla (tuossa lauserakenteessa on jotain mätää, mutta en jaksa hioa sitä
oikeakieliseksi, mikä sekin kertoo paljon älyllisestä alennustilastani). Pyykitkin puhdistuvat paremmin, kun muistaa laittaa pesupallon mukaan pyykkikoneeseen (Mies tosin väittää, ettei hajusteeton Ecover vie puklunhajua mun ja Unirosvon vaatteista; mä taas en kestä omissa vaatteissani noiden myrkyllisenvihreiden omoluvilien käryä).
Takaisin
bataattikokeiluun. Unirosvo tykkäsi. Ihmetteli aluksi, sitten nappasi lusikan
omaan käteensä. Toisena päivänä hymyilytti jo kovasti. Kolmantena päivänä vauva
selvästi odotti jo ateriaansa, kun kaivoin oranssia jääpalaa pakastimesta
kuppiin sulamaan. Pieni kieli työntää toki osan soseesta takaisin huulille ja
leualle, mutta kaapimalla ja uudelleen maistattamalla suunnilleen kaikki menee
alas. Kahtena ekana päivänä saattoi sosemaistelusta tulla hieman vatsavaivoja,
jotka valvottivat pientä harmillisesti isoveljen päiväuniajan läpi – toisaalta kipristelyt
saattoivat yhtä lailla johtua aamulla hörppäämästäni tupla-annoksesta kofeiinia,
tai jostain ihan muusta.
Kun
määrät ovat vielä pieniä, yksi bataatti takaa parin viikon soselusikalliset,
mutta pian alkaa vähän työläämpi soseutus- ja pakastusrumba. No, kerran
ennenkin se hoitui, miksei nytkin.
Lopuksi myönnän: onhan tässä vähän haikeutta ilmassa. Pieni vauva onkin jo iso vauva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti