Nukkumisesta (siitä puhe mistä puute)

Tässä elämänvaiheessa ja kyseenalaisilla yöunilahjoilla varustetun vauvan äitinä tuntuu suorastaan surrealistiselta, että aikana ennen lapsia olin iltavirkku aamutorkku, jolle seitsemältä herääminen oli haaste vielä senkin jälkeen, kun olin jo usean vuoden ajan noudattanut toimistotyöaikoja. 

En edelleenkään ole niitä, joiden vintiltä valot sammuvat automaattisesti ysiltä. (No, totta puhuen tällä hetkellä taidan olla niitä, joiden vintillä ei koko päivänä paista kynttilää kummempaa valoa.) Helposti nukkumaanmeno venähtää puoli yhteentoista, vaikka yrittäisin kammeta itseni vaakatasoon mahdollisimman nopeasti Aikavarkaan nukahdettua (mikä tapahtuu puoli kymmenen aikoihin). Ennen lapsia kamppailin kahdeksan vuotta nukahtamisvaikeuksien kanssa; tällä hetkellä uni kyllä tulee, jos siihen saa tilaisuuden, paitsi päivisin. No okei, aamuöisinkin on hankala saada uudestaan unen päästä kiinni, jos on ehtinyt jo parin tunnin ajan rampata sängyn ja pinnasängyn väliä vartin välein ja kroppa on ylivireystilassa ja tiedostaa turhan hyvin minuuttien kulumisen kohti aamua ja odottaa jo seuraavaa herätyskertaa. Senkin vuoksi pyrin menemään nukkumaan illalla ajoissa. Ei tulisi mieleenkään jäädä tarkoituksella kukkumaan puoleenyöhön saakka.

Aamu koittaa meillä tavallisesti plus miinus seitsemän. Joskus jo kuudelta tai aikaisemminkin, joskus vasta puoli kasin maissa. Ja kun se aamu koittaa, ei todella ole mahdollista viivytellä peiton alla kirjan tai omien ajatustensa saatikka puolison kanssa, vaan jalkeille pitää pompata. Vaihdetaan vaippoja availlaan verhoja imetetään viihdytetään laitetaan muumi päälle puetaan keitetään kahvia mikrotetaan puuroa tarkistellaan päivän sääennusteita. 

 

Tavallisesti aamupalaksi täysjyvämysliä, manteleita, tyrnirouhetta, maustamatonta jogurttia ja pakastemarjoja. Tällä kertaa jogurtin loppumisen vuoksi kaurapuuroa. Hedelmät kuvausrekvisiittaa, joka ei liity kuvan aamupalaan.

Eikä aikaisin herääminen haittaisi, jos sitä ennen olisi sentään saanut nukkua. Mutta kun tuo Unirosvo! Nimensä veroinen. Bonuksena Aikavaras saa välillä kivoja aamuyöraivareita, ja taaperoa pitää rauhoitella takaisin uneen, koska vaikka aikuinen näköjään pärjää jonkin aikaa hyvinkin minimalistisilla yöunilla, kahdeksan tuntia on vähän liian vähän pitämään kaksivuotiaan virkeänä läpi aamupäivän. 

Yö näyttäisi alkavan jo iltapäiväulkoilun aikoihin, viideltä. Houkutteleva leikkipaikkamme ennen päivälliseksi kotiin vetäytymistä.

Valvomisella on hintansa. On yritettävä huolehtia hyvinvoinnista muilla keinoin, kun uni jää hävyttömän vähäiseksi ja koostuu laittoman lyhyistä pätkistä:

• En enää ylisuorita yhtään mitään silloin, kun saan pojat nukkumaan päiväunet samaan aikaan. Sitä rauhaa saattaa kestää vain vartin, joten olisi tyhmää tarttua kauhoihin ja kattiloihin tai pölyrättiin. Fiksumpaa on tuijotella kattoa suljettujen silmäluomien läpi tai vähän virkeämpänä päivänä avata kirja.

• Univajeessa kroppa ei kestä ylimääräistä fyysistä rasitusta; hikiliikuntaa ehtii vetää myöhemmin elämässä, nyt saa riittää lasten nostelu, tuplarattaiden lykkiminen ja silloin tällöin vartin niskahartiaselkäjumppa venytyksineen.

• Vaikka suklaa on olennainen osa arkea, pidän parhaani mukaan huolta, että loppuosa ruokavaliosta on terveellinen ja vitamiinipitoinen. Marjoja, hedelmiä, vihanneksia, täysjyvää ja riittävästi välipaloja. Näillä eväillä toivon voivani edes vähän tasapainottaa univajeen haittavaikutuksia.

• Pitää koittaa hyväksyä, että henkilökohtainen elämä on poikkeustilan takia hyllyllä jonkin aikaa. Joku saa tehtyä tohtoritutkinnon äitiyslomansa aikana, toinen treenaa crossfitia viidesti viikossa, kolmas osallistuu kunnallispolitiikkaan ja perustaa hoitorinkejä ja facebook-kirppiksiä. Juu, en minä. Mitä nyt vähän koitan kirjoittaa kirjaa ja ylläpitää tätä blogia ja aina välillä muistutan kavereita, että olen kyllä olemassa ja ajattelen heitä, vaikka en juuri nyt jaksakaan raahautua leikkipuistoa kauemmas näiden valvottavien simpanssieni kanssa.

Naapurustokävelyretken varrelta. Päivänvalossa Aikavaras ei ole kiinnittänyt tähän näkyyn huomiota, mutta iltapäivän pimeydessä taapero seisahtui ja veti henkeä: "Kato Äiti. Onpas tossa outo setä."