Kun
aloin odottaa Aikavarasta, elämä muuttui poikkeustilaksi. Väliaikaisesti, koska
raskaus on päättyvä tavalla tai toisella, vääjäämättä. No sitten se lapsi syntyi.
Alkoi vauvavuosi, jonka yllättäin koin hieman stressaavana poikkeustilana.
Kun
vauvavuosi loppui, kului…hupsista vaan, neljä (4) päivää ennen kuin havaitsin
olevani uudestaan raskaana. Poikkeustila! No sitten sekin lapsi syntyi.
Alkoi uusi vauvavuosi ja kahden lapsen vanhempana toimimiseen totuttelu. Selkeä
poikkeustila.
Yhden
vauvavuoden kokemuksella tämä puolivuotiaan hoitaminen nyt ei niin hirveän
erikoista olisi, mutta kun se vähäunisuus, josta olen maininnut ehkä ohimennen
ehkä kerran tai pari. Se, että kuukausikaupalla kituu omat yönsä lyhyissä
pätkissä ja zombeilee päivät parituntisten yöunien ”voimalla” ja koittaa olla
tarpeeksi laadukas äiti myös sille ekana syntyneelle vauvalle kaksivuotiaalle
– no ilmiselvästi tämähän on
poikkeustila!
Voiko elämä olla yhtä poikkeustilojen jatkumoa (näköjään, jos on tällainen herkkä, hankala ja hidas ihminen) – vai olisiko aika julistaa poikkeustilojen aikakausi päättyneeksi? Voisiko poikkeustila olla terminä tästä lähin varattu vaikkapa lomareissuja (ei näköpiirissä) tai kaikki-sairastavat-yhtä-aikaa-viikkoja (varmasti näköpiirissä) varten? Että tämä nyt elettävä aika on ihan sitä peruselämää. Hyvin erilaista vain kuin ennen lapsen ja toisenkin saamista.
Olipas ajatuksia herättävä postaus! Se innosti mut pohtimaan asiaa myös omalla tontilla: http://www.lily.fi/blogit/kahvia-kiitos/elamme-poikkeuksellisia-aikoja
VastaaPoistaOhoh, samansuuntaisia ajatuksia tosiaan! Hauska kuulla, etten ollutkaan/olekaan ainoa, jolle jokainen uusi vaihe on edustanut poikkeustilaa;-)
Poista