Joululahjaksi Lontoo

Mies paljasti sen lauantaisaunassa: joululahjani on menopaluulento Lontooseen loppiaisviikonloppuna. Perjantai-ilta, lauantai ja sunnuntaiaamupäivä Lontoossa Miehen kanssa. Saan siis paitsi ne peräpukamat, suonikohjut ja revenneen välilihan, myös ennenkuulumatonta vapaata arjesta ennen Miehen pariviikkoista työmatkaa, omaa töihinpaluuta ja Aikavarkaan päiväkotiuran starttia. Ja ei, Mies ei varannut mun lippuja luettuaan mun nurina-avautumiseni vaan klikkasi OSTA heti oman lentonsa yhteydessä, monta viikkoa ennen sitä yllä linkattua postausta.

Mikä fiilis? Jee, Lontoo! Jee, jotain epätavallisella tavalla kivaa! Jee, kahdestaan Miehen kanssa!

Ja samalla: voi ei, miten ikinä pystyn jättämään Aikavarkaan kolmeksi vuorokaudeksi? Tähän mennessä pisin ero on ollut runsas vuorokausi, ja yökyläilyjä Mummiloihin on ollut Aikavarkaan koko elämän aikana vasta yhteensä kuusi. Joten kolme vuorokautta on piiiiitkä aika. Sekä mulle että Aikavarkaalle.

Ja siinä ehtii tapahtua vaikka mitä. Entä jos Aikavaras sairastuu – enkä mä ole siellä hoitamassa? Jos se sairastuu vakavasti ja joutuu lääkäriin – enkä mä ole siellä turvana? Jos se loukkaa pahasti (mikä käy vauhdin ja voimien karttuessa päivä päivältä todennäköisemmäksi huolimatta tehokkaasta vahtimisestakin) – enkä mä ole siellä?

Ja entä, vaikka mitään pahaa ei tapahtuisi: miten verisesti Aikavaras loukkaantuu hylkäämisestä? Miten pahasti se kostaa mulle kuvioista katoamisen? Temperamenttia, tahtoa ja voimakeinoja nimittäin löytyy tuosta meidän naperosta.

Jos kukaan kriittinen henkilö (minä, Aikavaras tai hoitajaksi värvätty Kummitäti) ei sairastu ja mä ihan tosissani pääsen moikkaamaan Lontoota, Aikavaras palautetaan kotiovelle loppiaismaanantaina. Ja heti tiistaina alkaa päiväkotiharjoittelu. Joten vielä yksi apua-kohta: entä se rytmi? Jos se meneekin kyläillessä ihan päälaelleen?

(Vaan eiköhän se korjaudu, kun aamulla kiskotaan sängystä aikaisin ylös. Sitten tulee päiväunikin aikaisin, ja kun päikkäreiltä joutuu heräämäänkin ajoissa, kuvittelisi iltaväsymyksenkin koittavan aikaisemmin. Vai?)

Tähän taitaa löytyä kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen, vähemmän suositeltu tapa suhtautua on tämä mun mun tapani, eli stressata hirveästi ja turhaan. Toinen tapa on ajatella, että ihanaa kun meillä on sellainen elämä ja ennen kaikkea turvaverkko joka mahdollistaa tällaisen.

Talvikurahousut

Henkilökohtaisesti liputan välivuodenaikojen puolesta, mutta myönnettävä se on, lapsen kanssa kesä ja talvi – siis kunnon talvi – taitavat olla niitä helpoimpia.

Kesällä vaatetta on vähän. On huoletonta. Lähteminen on nopeaa. Palaaminen on nopeaa. Tietysti ensi kesänä pitää muistaa ostaa kaupasta jotain kivoja laastareita, ja totuttaa Aikavaras aurinkolaseihin, ja sitten on kaikki se mitä jos se palaa tuleeko sille auringonpistos kun se heittää lakin pois koko ajan onko se tänään juonut riittävästi onkohan tuolla käärmeitä.

Talvella – siis kunnon talvella – ei ole liukasta, ei kurastu vaatteet, ei tarvita sadevaatteita. Lähteminen on hidasta, ja huolta paleltumisesta pitää kantaa. Ja varsinaista varusteurheilua homma on kintaineen ja Kuomineen.

(Kuomat hankittiin ja testattiin 5 asteen pakkaskelissä. Helpot pukea, pisteitä keveydestä; Aikavaras tahtoisi ne joka pukemiskerralla jalkaan Vikingin talvi-goretexien sijaan. Jännä muuten, että sekä pohjallisia että kengän ulkokokoa verratessa Kuoman koko 24 vastasi prikulleen Vikingin kokoa 23. Toinen jännä juttu onkin sitten se, miten samat kengät voi kustantaa Prismassa vakiona 37 euroa ja risat... ja Stockmannilla yli 70 euroa.)

Lumesta ehdittiin täällä Varsinais-Suomessa nautiskella kolmen, neljän päivän ajan. Aikavaras ei ollut lumesta varsinaisesti millänsäkään, mutta oli sillä tosi kivaa viime viikonlopun ulkoiluilla Miehen kanssa pelmutessa. Sitten Mies lähti maanantaiaamusta perjantai-iltaan ulottuneelle työmatkalleen (ei nyt mennä lainkaan siihen, miten viikko sujui...) ja seuraavana päivänä miinus neljä vaihtui muutamassa tunnissa plus neljään. Pääkallokeli, lätäköitä, märkää hiekkaa, pimeys. Mun kaltainenkin ei-lumi-ihminen hahmotti pysyvän lumen plussat.

 

Näissä jouluisissa talvitunnelmissa käytiin ensin pudottamassa nivaska joulukortteja postilaatikkoon.

Toisaalta torstaina, kun kaikki loskap*ska oli sulanut ihan kunnolla pois ja hiekka muuttui tihkusateessa pehmeäksi, Aikavaras viihtyi taas pitkästä aikaa hiekkalaatikolla hiekkakakkuja leipomassa. Lähipuiston remonttikin etenee pitkästä aikaa (käydään säännöllisesti vakoilemassa). Jospa joku ahkera telaketjutonttu toisi sinne vihdoin hiekkiksen ja pari pömpeliä joululahjaksi alueen lapsille. Ja vanhemmille.

 

Mutta pakkaskadosta huolimatta varusteurheilu jatkui: Välikausihaalari oli varmasti liian vähän, sinisävyinen kevyttoppapuku taas tuhriutuu hetkessä kuraiseksi ja mahdollisesti kastuu liukumäessä ja keinulaudalla ja varmasti ainakin lätäköissä pepusta läpi, ja ehtiikö se sitten kuivua iltapäiväksi? Eikä 1-vuotissynttärilahjaksi saadut tyylikkään lehmuksenvihreät kurahousut enää mahdu talvivaatteiden päälle, eihän siitä mitään tarinaa saisi irti.

Piti hommata talvikurahousut.

 

Kuva ei tee oikeutta silmiä särkevälle neonvärille.

 

 

Ei ne silmiä hivele tyylikkyydellä, mutta hämäriä aamupäiviä ja pimeitä iltapäiviä varten nappasin Prismasta mukaan ne kaikkein neonvärisimmät (köh... aikamoinen prismamutsi musta on valitettavasti tullut. Olen laiska lähtemään lapsen kanssa tarveostoksille kauppareissua pitemmäs, kun niistä reissuista ei iloitse kumpikaan osapuoli ja siinä on helposti koko päivä pilalla rytmeineen ja fiiliksineen). Niin ja muistin tietty maksaakin. Ajatuksena hälytysvärihankinnassa oli, että alle metrin korkeudella täysin vailla itsesuojeluvaistoa taapertava kaveri näkyy mahdollisimman kauas tilanteessa kuin tilanteessa. (Päivittäin verkkokalvoille maalautuva kauhukuvani on, että mä pyörryn tai liukastun tai jotain, ja Aikavaras pääsee kipittämään leikkipaikalta tai kotiovelta pihatie/parkkialueelle naapureiden autojen alle.)

En sovittanut kurahousuja kaupassa Aikavarkaalle. Ajattelin että kohta pitää kuitenkin taas roudata maitoa ja hedelmiä ja kaurahiutaleita kotiin, joten voi ne vaihtaa jos on liian pienet. 92-senttiset näytti ihan valtavilta, joten otin siitä 86-kokoiset ja sitten mentiin valitsemaan leipää ja lappamaan viilejä ostoskoriin. Kotona huomasin, että kappas, 86 onkin ylösalaisin 98, ja se ylösalaisin onkin oikein päin. Eli tuli ostettua 98-senttiset. Myöhemmin ne päätyi päälle, kun pihatie kiilsi märkänä ja ulos oli mentävä kaatuvien seinien alta. Ja ne on sopivat. Ehkä vähän pitkät, mutta muuten riittävän sopivat.

Siinäpä menneen viikon loskat ja jäät. Nyt on lauantai, saunapäivä, Aikavarkaan serkkutytön 8-vuotissynttärit, Mies kotona illan ja huomisen, ja ensi viikko on uusi uljas viikko (jolloin pääsee myös neuvolaan kuuntelemaan Unirosvon sydänääniä!).

Sohva, loputon (mielikuvitus)ruoka-aitta

Mielikuvitusruokailu (jonka perusmuodon esittelin täällä ja jatkomahdollisuuksista kirjoitin täällä) on versonut uuteen kukoistukseen lyhyen hiljaiselonsa jälkeen.

Tällä hetkellä yksi Aikavarkaan lempileikeistä imuroimisen, Isin kanssa riehumisen, laatikoiden tyhjentämisen ja kukkuun lisäksi on erinäisten ruoka-aineiden tarjoaminen sohvatyynyjen takaa.

Leikki alkaa, kun Aikavaras menee sohvan viereen seisomaan, työntää kätensä sohvatyynyn taakse ja katsoo ovelana leikkikaveriinsa. Leikkiin olennaisesti kuuluva dialogi menee näin:

Leikkikaveri: ”Olisko siellä... mandariineja?”

Aikavaras miettii hetken, vetää kätensä voitonriemuisesti esiin, hihkaisee sisäänhengityksen yhteydessä iiiiiih, ojentaa mandariinin leikkikaverilleen ja katsoo, miten tämä syö sen.

Käsi takaisin sohvan taakse.

”Onko siellä... voileipä?”

Hetken mietintä. Sitten: ”Iiiiiiih!” Ja voileipä päätyy tilaajansa suuhun.

Sohvan uumenista on arkisen puuro-omena-kanafilee -kavalkadin lisäksi löytynyt aikamoinen armada harvinaisempiakin herkkuja. Persimoneja, tryffeleitä, kevätkääryleitä, wasabilohta, maa-artisokkakeittoa, suklaakuorrutettuja taateleita, mitä vielä. Rullakebabia ei meinannut löytyä, mutta pienen etsinnän jälkeen Aikavaras bongasi sen sohvan käsinojalta.

Kerran kävi niin, ettei haluttua ruokaa löytynyt lainkaan. Silloin Mies-parka jäi ilman kaipaamaansa croissantia.

Eilen niitä sitten olikin tarjolla kaksin kappalein. Terkkuja vain Miehelle sinne työmatkalleen, että molemmat on jo syöty.

Missä välissä?

Uusimman KaksPlus-lehden (12/2013) pääkirjoitus ”Paha poliisi avautuu” sai mut mietteliääksi. Netistä en tekstiä löytänyt tähän linkattavaksi, mutta perusidea oli että lauantai leimattiin töissäkäyvän vanhemman näkökulmasta viikon hirveimmäksi päiväksi.

Suora lainaus: ”Työviikon jälkeen kaipaisi lepoa ja rauhaa, mutta sen sijaan viikonloput ovat työssä käyvälle vanhemmalle silkkaa suorittamista. Pitää tungeksia ruokakaupassa kaikkien muiden stressaantuneiden perheiden kanssa, pitää siivota, pitää pyykätä, pitää hoitaa kaikki viikon kotityöt, pitää sitä ja tätä. Siitäkin nousee verenpaine, että pitäisi ehtiä tavata sukulaisia ja ystäviä, harrastaa, rentoutua ja paneutua parisuhteeseen.”

Hetken tykytti sydän: ou nou, mikä pommi mua odottaa tammikuussa kun Aikavaras aloittaa päiväkodin ja mä palaan töihin?

Sitten tajusin, ettei ole pommia. Kai.

 

Ekaksi: kotitöistä suoriutuminen. Pyykit ehtii meillä pestä arki-iltaisinkin. Vaikka kotiin tulisi vasta kasilta jostain mystisistä menoista, joita mulla ja Aikavarkaalla ei kuitenkaan ole (koska en jaksa ja koska näköjään liputan leppoistamisen puolesta), ehtii koneellinen silti pyöriä ja päästä narulle kuivumaan ennen kuin mun lukulamppu sammuu. Olen niitä, joiden mielestä sotkut kuuluu siivota saman tien, eikä ne silloin odota mua lauantaiaamuna. Lelut ja muut rojut kerätään joka ilta ja myös ennen päiväunia. Meillä ei silitetä kuin toisiamme (no Mies joskus omia kauluspaitojaan), saati sitten mankeloida lakanoita: mitä turhia varta vasten haalimaan lisää kotitöitä? Imuroiminen on vartin homma ja Aikavarkaan känkkäränkkäkohtausten takuuvarma lievittäjä. (Imurin kaivaminen kaapista saa Aikavarkaan hihkumaan innosta ja juoksemaan ympäriinsä osoittelemassa, mistä seuraavaksi pitäisi imuroida ja mihin pistorasiaan seuraavaksi siirretään töpseli.) Vessan siivoaa viidessä minuutissa – pöntön kuuraa ja huuhtelee minuutissa, muutama minuutti menee lavuaarin ja hanan pesemiseen, sitten pinnat nopeasti rätillä ja lopuksi käsienpesu. Meidän asunto ei ole mikään miljoonakaupungin metroasema, jonka läpi sankat joukot ihmisiä viruksineen seilaa päivittäin, joten en näe mitään tarvetta kloriittijynssäykselle ennen kuin ensimmäinen noro iskee (muutenkin pyrin siivoamaan ekosti ja myrkyttömästi, enkä usko kotioloissa hyperhygieniaan). Tiskikoneeseen sopimattomat tiskit (nokkamukit, leikkuuveitset, puulastat ja paistinpannut) tiskaan joka ilta ja samalla pyyhin keittiön pinnat. Kun tekee pikkuisen aina kun ehtii ja jaksaa, ei kämppä ehdi muuttua viiden tunnin jynssäystä kaipaavaksi kaatopaikaksi.

Niin että mitä sitten tehtäisiin iltaisin, jos silloin ei ehdi ripustaa pyykkiä, siivota, käydä kaupassa? (Luin kyllä jostain blogista, ettei lapsen kanssa haluta koskaan käydä kaupassa tai laittaa ruokaa, koska se on poissa laatuajasta. No joo. Ehkä se kaupassakäyminen ei aina niin sykähdyttävää ole, mutta se on elämää.)

Meidän tilanteessa tietysti helpottaa se, että mun toimistopäivät on pari tuntia normaalia lyhyemmät. Ja se, ettei ole laittoman pitkiä työmatkoja, eikä isoja lapsia joita täytyy illasta toiseen roudata harrastuksiinsa. (Vai täytyykö oikeasti? Valintakysymyshän se on. Montako harrastusta ala-astelainen tahtoo ja henkisesti tai fyysisesti kykenee handlaamaan? Eikö ole mahdollista harrastaa niin lähellä kotia tai niin helppojen yhteyksien päässä että esimerkiksi kolmasluokkalainen lapsi voisi kulkea itse? Se onkin sitten ihan erilainen elämänvaihe erilaisine ongelmineen.)

Siirryin siitä pommittomuuden toteamisesta pohtimaan, mitä töihin meno mulle todellisuudessa merkitsee: Aikavarkaan päiväunien suoman oman ajan menetystä. Tällä hetkellä mä bloggaan, kokkaan (tai aloitan päivällisvalmistelut esimerkiksi pilkkomalla vihannekset valmiiksi) ja jumppaan (jaksaessani; viime aikoina aika heikosti) sillä aikaa kun Aikavaras nukkuu päiväuniaan. Mies on ollut viime aikoina iltaisin pääasiassa kotona, tervetullutta apua mulle ja ilahduttavaa riehumisseuraa Aikavarkaalle näin alkusyksyn työmatkaputken ja tulevan työreissusuman välissä. Mutta iltaisin mä olen jo puhki.

Nyt päivärytmi menee suunnilleen näin:

8.00 herätys, aamutoimet, aamupala ja aamutoimien jatko-osa sekä leikkimistä

10.00 ulos (tai kauppaan jos on pakottava tarve tai kurja ilma)
11.30 lounas, leikkiä ja lelujen kerääminen
12.30 Aikavarkaan päiväunet
15.00 välipala
16.30 ulos (tai kauppaan jos eilen tai aamulla ei ole käyty)
18.00 päivällinen, leikkimistä (mieluiten Isin kanssa), oleilua (mieluiten kaikki yhdessä) ja kotitöitä (yleensä Äidin tekeminä)
19.30 iltapesut
20.00 iltapala, lelujen kerääminen, lukemista ja iltatoimien jatko-osa
21.00 Aikavaras sänkyyn
 
Tammikuun puolivälistä eteenpäin arkemme näyttää kaiketi tältä:

6.30 oma herätys, aamutoimet ja aamupala

7.15 Aikavarkaan herätys, aamutoimet ja päiväkotiin toimitus (joko minä tai Mies) 
8.00 Aikavaras päiväkodin aamupalapöydässä
8.30 hyvät huomenet toimistolla
14.30 kone kiinni ja heippa pomolle
15.00 Aikavarkaan nouto päiväkodista

Mitäs sitten? Ulkoilua jos sää ja oma vointi sallii, tai ehkä kauppareissu; luulisi että juuri välipalan vetäisseenä Aikavaras jaksaa. Loppupäivä näyttäneekin samalta kuin tällä haavaa, paitsi että kaikki tapahtuu vähän aikaisemmin koska Aikavaras on herännyt ja syönyt välipalan nykyistä aikaisemmin.

Kysymys kuuluu: missä välissä mä bloggaan tai kirjoitan? Nykyisellään olen ysiltä illalla niin umpipoikki, ettei musta riitä koneen ääreen. Vaikka usein nukahdan vasta puoliltaöin, vetäydyn yleensä kymmenen maissa sänkyyn lukemaan, kun iltapala on mahassa, nokkamukit tiskattu ja keittiö riittävän siisti. Ehkä mä sitten jaksan, jos Aikavaras alkaa päiväkotirytmin takia mennä yöunilleen jo kasilta? Tai sitten en jaksa nykyisenkään vertaa, kun maha paisuu messeviin mittoihin ja olen istunut jo päivällä monta tuntia koneen ääressä.

No onhan aina ne aamuyöt. Kun Unirosvo potkii mut hereille, pitää ravata vessassa , harjoitussupistelee jatkuvalla syötöllä eikä uni enää tule. Voihan silloin piipahtaa Bloggerissa kertomaan kuulumisia. Ai niin ja ne pahamaineiset lauantait. Viikon hirvein päivä: pitää näpytellä kaikki viikon varrella tekemättä jääneet postaukset nettiin.

Ihan itse tein: helppoja, sijoituspaikasta riippuen taaperoturvallisia joulukoristeita

Olen aika jäävi antamaan sisustus- tai askarteluvinkkejä, mutta vilautanpa silti meidän joulukoristeita.

Ylpeyteni aihe sai alkunsa vuosi sitten, kun aikaa tuli vauvasidonnaisista syistä vietettyä kotona aiempaa enemmän. Edeltävinä vuosina joulukoristelu oli jäänyt nollatasolle; mua ei vaan kiinnostanut enkä halunnut näköpiiriini kotona mitään kimalluskrääsää yhden kolmipäiväisen (plus risat) herkutteluputken vuoksi. Mutta nyt, kun en enää retkeillytkään toimistolle joulukoristellun keskustan läpi päivittäin vaan lusin kotona muutaman kuukauden ikäisen imeväisen palveluksessa, huomasin tarvitsevani jotain kaunista, piristävää ja joulumieltä herättävää katseltavaa.

En kuitenkaan tahtonut ostaa juuri mitään. Pari Isosiskon tekemää joulukoristetta löytyi yläkaapista, mutta ne yksin eivät riittäneet. Sitten sytytti.

Muutama puinen, kultakoristeltu valokuvakehys piteli mun tärkeimpiä kuvia varhaisteinivuosista asti, lähemmäs kahdenkymmenen vuoden ajan, kunnes pari vuotta sitten huomasin että ne ovat oikeastaan aika rumia eivätkä sovi mun aikuiseen makuun. Mutta jouluisia ne kyllä ovat!

Harrastan laiskana ekoihmisenä myös tietynasteista korttikierrätystä: säästän kauneimmat kortit ja hyödynnän niitä omassa korttiaskartelussa silloin kun askarrella jaksan. Saatan esimerkiksi leikata kaksiosaisen kortin kannesta irti jonkun kivan kuvan tai yksityiskohdan ja liimata sen blankon tai kierrätyspahvisen korttipohjan kruunuksi. 

Summa summarum: kaivelin edellisvuosilta säästettyjä joulukortteja, nappasin pinosta muutaman kivan ja läimäytin ne puukehyksiin. Poistin taustalta valkoisen paperinkin, jotta vanerilevyn rustiikkisuus (hehheh) lisäsi joulutunnelmaa. Vuosi sitten tehdyt joulutaulut löysivät muutama päivä sitten tiensä yläkaapista ulos ja pääsivät luomaan joulutunnelmaa visusti taaperon ulottumattomiin.

 

Joulutaulu ja Isosiskon tekemä tonttunen

Hyvää Joulua myös vessassa!

 

Voisin kuvitella meille myös vähän isomman joulutaulun, jonka kehyksiin mahtuisi kokonainen kollaasi kauniita joulukortteja. Ehkä ensi vuonna? (Eli lähettäkää mulle nättejä kortteja, kiitos.) 

 

Eikä se siihen jäänyt! Silloin-tällöin-näppäränä keksin ripustella jostain ilmaislahjana tulleita, vuosien ja vuosien ajan turhaan omaa joulukuusta odottaneita joulupalloja hopeiseen korutelineeseen.

 

Joulupalloja korutelineessä ja taustalla takapihan erikoisjouluinen ruohikko

Isosiskon tekemät joulusydämet pääsivät keittiön ikkunan ääreen.

 

Mutkikkaita valoviritelmiä meillä ei ole eikä niitä ihan heti tule. En tahdo myöskään sijoittaa mitään arvokasta krumeluuria taaperon ulottuville, en tarvitse tällä haavaa yhtään enempää ei sinne -paikkoja kotiin. Niitä kun on jo riittämiin: hella, tiskikone, telkkarin johto näin muutaman mainitakseni. En meinaan tarvitse näin joulun alla tai muutenkaan yhtään ylimääräistä hermojenmenetystilannetta. Kuuset ja muut kehiin vasta sitten kun lapset on riittävän isoja tajuamaan ettei niitä tarvi kaataa ja kiskoa kuudesti päivässä.

Kynttelikkö sentään löytyy eteisen sekatavaralipaston päältä, sekatavarakasan keskeltä, mutta juuri nyt asetelma on kaikkea muuta kuin kuvauksellinen.

  

Neljä reseptikokeilua ja arpapeli nimeltä taaperon ruokahalu

Itsenäisyyspäivä tai ei, kirjoitan ruoasta. Siitä miten kerkesin jo leuhkimaan, miten Aikavarkaaseen uppoaa mun tekemät ruoat, kunhan valmistan ne reseptien mukaan.

Ja siitä, että kel’ onni on se onnen kätkeköön: takapakkia tuli.

Tahdoin laajentaa kotikeittiössä yleisimmin juhlivaa vihannesvalikoimaa (porkkana, tomaatti, kesäkurpitsa, paprika). Munakoisoa! Ne on niin kauniitakin, kiiltäviä ja... noh, munakoison värisiä, lähes mustia mutta vähän violettiin vivahtavia. Ajattelin tehdä moussakaa. Mutta äh, ei heti lohilasagnepanostuksen jälkeen huvittanut alkaa vääntää bechamel-kastiketta. Päädyin erään iltaöisen kännykkäsurffailun tuloksena Melanzane alla Parmigiana -tyyppiseen munakoisovuokaan, johon sovelsin Pumpkin Jam -blogin ohjetta.

Munakoisot piti joka tapauksessa viipaloida nätisti ja itkettää huolella, sitten vielä paistella pannulla molemmin puolin, joten meni jälleen kerran yli tunti ennen kuin vuoka pääsi uuniin saakka. Jos Aikavaras olisi tykännyt, sanoisin että lopputulos oli vaivan arvoinen. Mutta ei, Aikavaras ei tykännyt. Vaikka eläinkuntapainotteisempien ruokien puolesta liputtava Mies söi mukisematta ja mä itse tykkäsin kovasti, niin perheen pienimmän 85-prosenttinen totaalikieltäytyminen himmensi keittiöonnistumisen kirkkaimman loiston.

Ja olisihan se sentään traagista, jos Aikavaras pääsisi putoamaan +4-painokäyrältään. (Toisaalta nyt sitä jäi mulle enemmän ja nautiskelin koisopaistosta leivän ja salaatin kanssa iltapalaksi parinakin iltana.)

[Kuva jäi ottamatta]

Uusi pohdinta tuntuu jatkuvan nonstoppina yhden ruokalajin valmistuttua: Hmm, mitä seuraavaksi syötäisiin? Lauantai vierähti Mummilassa, jossa Aikavaras veteli innokkaasti juuresmuusia, porsaanleikettä, savusiikaa, makaroonilaatikkoa ja parsakaaligratiinia. Paineet sunnuntailounaalle kasvoivat. Viikko oli kulunut kasvis- ja kanapainotteisesti, oma kroppa tuntui kuiskailevan että Unirosvo alkaa verotella rautavarastoja, punaista lihaa kehiin mars. Niinpä kymmentä vaille kuusi lauantaina (hieno aika käydä ruokaostoksilla: se juhlimaan lähdössä olevien, hiukset huolella föönanneiden ja siidereitä vielä huolellisemmin valitsevien tyttöjen bilefiilis lähes tarttuu raskaana olevaan yhden lapsen kotiäitiinkin!) ostoskoriin päätyi naudan luomujauhelihaa, joka sunnuntaina jalostui murekkeeksi, elämäni ensimmäiseksi (helppoahan se oli, joten en tiedä miksi en ollut ennen tehnyt).

Mureketaikinaan tuli ruiskorppujauhoja, kevytviiliä, luomukananmuna, porkkana- ja kesäkurpitsaraastetta, paprikajauhetta, valkosipulirouhetta ja mustapippuria, pinnalle ripaus parmesaaniraastetta. (Välihuomautus: Valitsen mahdollisuuksien mukaan luomua, jos se nyt ei ihan vararikkoon vie. Maito ja munat on meillä luomua, osa vihanneksista myös jos kaupassa on riittävän tuoreen oloinen valikoima, ja jauhelihan ostan aina nautana ja useimmiten luomuna. Ehdoton en ole vaan menen lähinnä fiilispohjalta ja säästän natseilun täysjyvään.) Uunissa runsaat puoli tuntia ja hyvää tuli!

Vaan ei. Tein perunamuusinkin survimen sijaan oikein sähkövatkaimella, jotta siitä tuli mukavan ilmavaa ja ihanan kuohkeaa. Nam? Mun mielestä joo, Aikavaras maistoi lusikallisen ja jätti loput sikseen. Ei omalla lusikalla, ei sormin, ei hiukan jäähtyneempänä – ei kiitos. (Ja mikä ajatus mulle jäi päällimmäiseksi ruokahetken jälkeen: Mitä mä huomenna kokkaisin? Vä-hän-kö turhauttavaa tää toisinaan on?) Mies muisti sentään kehua lähes ylitsevuotavasti. Siitäkin huolimatta, että kysäisi nähtyään lieden päällä odottavan vuoan: ”Mitä toi on?”

Minä: ”No miltä se näyttää? Mureketta.”

Mies: ”Ai. Musta se on iso jauhelihapihvi.”

Minä: ”Ai. No eikö mureke ole iso jauhelihapihvi?”

Viimeinen sana, olet minun.

[Kuva siitä isosta jauhelihapihvistä jäi ottamatta]

Sitten alkoi taas voittoputki.

 

Pitkien päikkäreiden jälkeen mureke ja muusi maistuivat lapsellekin päivälliseksi. Mistä alkoikin pohdinta: mitä mä huomenna kokkaan?

 

Valitsin sitten ruokalistalle savulohivuoan, joka oli odotellut linkkisuosikeissa kokkausinspistä jo pitemmän aikaa. (Resepti on "avokadopastanaisen" eli Safkaa-blogin Hannan, mutta törmäsin siihen Project Mamassa .) Ilmeisesti mua vaivaa kuitenkin perusfysiologinen kykenemättömyys työntää uuniin vuokaa vailla mitään kasvikunnan tuotteita; niinpä pilkoin joukkoon vihanneslaatikossa odottaneet kesäkurpitsan, parsakaalin ja keltaisen paprikan jämät. Kylmäsavulohi vaihtui lämminsavuksi, koska Prismassa oli juuri tulleita tuoreita lämminsavukirjolohia. Reseptin 4 dl riisiä tai ohraa puolestaan oli mun versiossani 2 dl tummaa riisiä + 2 dl täysjyväohraa. Maistui! Jopa kolmella aterialla peräkkäin! Paitsi Miehelle ei niin kovin hyvin: seuraavana päivänä se skippasi päivällisen kokonaan, jotta välttyi syömästä tätä ("ei ole nälkä").

 

 

Valitettavasti päätin ottaa kuvan viimeisestä jämäannoksesta tätä savulohi-ohravuokaa. Ei se tässä kovin kutsuvalta näytä. Ei, en ole alkamassa ruokabloggaajaksi saati -kuvaajaksi. Relax!

Seuraavakin ruoka teki kauppansa: mausteinen kanakeitto. Kanaliemikuution korvasin suolattomalla kasvisliemikuutiolla, kaffirlimetin lehdet jäivät uupumaan ja chili ilmestyi kuivattuina hiutaleina vasta mun ja Miehen keittolautasille. Kanaa laitoin vähän vähemmän kuin reseptissä ohjeistettiin, ja heitin pakastimen pohjalta maissipussin jämät kattilaan. Tämän ruoan aktiivisiin työvaiheisiin kului ilahduttavan vähän aikaa, kun kasvissuikaleetkin tulivat pakastimesta. Tavallisesti pesen, kuorin ja pilkon itse, mutta vuosikkaan koheltajan läsnäollessa puolen tunnin veitsisulkeiset ovat toistaiseksi vähän turhan stressaavia kokemuksia (mulle). Joskus voi luopua idealismista hetkeksi.

Sen verran tuosta kookosmaidosta, että mä laitan nykyisin kerran tai parikin viikossa jotain kookosmaitopohjaista ruokaa. Maku vain on niin hyvä, ja Aikavaras tykkää. Kookosmaidon rasvan laatu ei vissiin ole suositeltavin mahdollinen, mutta vastapainoksi meillä on pari kasvisruokapäivää per viikko (vähemmän kovaa rasvaa) ja perusruoanlaitossa käytetään rypsiöljyä. Käytän mieluiten Santa Marian 2 dl pahvipakkauksia, kun niissä ei ole yhtään E-koodeja ja koostumus on kivan kermainen.

[Kuva jäi ottamatta, kun kaikki söivät niin nopeasti]

 
One final question: Mitäs mä huomenna laittaisin ruoaksi? 
 

Tuulikaappiraivarit ja kadonneet leikkikaverit

Milloin nämä tuulikaappiraivarit alkoivat? Samaan aikaanko, kun ulkoilu muuttui muutenkin pitkäveteiseksi pakkopullaksi?

Meidän lähipuisto meni remonttiin, Aikavarkaan leikkikaverit (ja mun juttuseura eli niiden leikkikaverien äidit) katosivat ja oman taloyhtiön leikkipaikka on niiiin nähty, ja niin yksinäinen. Aikavaras on kyllästynyt äitiinsä, joka ei ole mikään universumin kuulein leikkitäti vaan enemmänkin ”tossa on sulle lapio” -leikittäjätyyppiä. Aikavaras kyllästyy ulkoiluun nykyisin nopeasti. Kun vielä kuukausi sitten aamupäiväulkoilu venyi tavallisesti puoleentoista tuntiin, nyt olen lähes aidosti tyytyväinen mikäli ollaan kolme varttia raittiissa ilmassa ennen kuin kaveri kierii vetelänä tantereessa tai kömpii surkeasti parkuen rattaisiinsa ja rimpuilee samantien raivokkaasti maahan. Eikä tietenkään tahdo kävellä tai leikkiä. Eikä olla sylissä. Koska on vaan niiiiin tyyyyyhmäääää!

 

Tänne ei ole enää mitään asiaa. Hiekkalaatikonkin paikalla pelkkää myllättyä maata.

Tämän lisäksi uloslähtöä leimaa nykyisin sellainen hillitön eieieieieieieiiiii-kiemurtelushow, joka saattaa alkaa jo siinä vaiheessa kun istutan Aikavarkaan polvelleni ja alan vetää sille saapassukkaa jalkaan. Useimmiten selkä kaarella ja takaraivo edellä karkuun heittäytyminen ja sinnikäs huitomisvastustelu, sylissä tai lattialla ulisten kiemurtelu ja muu pukijaa hikoiluttava ja pukijan hermoja koetteleva aktiiviteetti starttaa kintaita (tai lapasia ja kintaita, hiiiiiirveä kombinaatio!) pukiessa. Ihan viimeistään homma menee mutkikkaaksi akrobatiaksi ja sulavasanaiseksi maanitteluksi siinä vaiheessa, kun kinnaskädet on haalarinhihoissa mutta kauluri ja pipo lähestyvät uhkaavasti pään aluetta.

Bläääääääh.

Ja tätä kahdesti päivässä. Olisiko Aikavaras niin fiksu, että se pukiessa muistaisi miten mälsää ulkona on kahdestaan Äidin kanssa?

Toisaalta sama show käynnistyy silloinkin, kun Aikavaras olisi hakannut innoissaan eteisen väliovea jo siinä vaiheessa kun sanon ”mennään ulos”.

Ehkä tämä on vain vaihe.

Koska se edellinenkin oli vain vaihe. Tosiaan, se syyskoleuden ja kinnaspakon aiheuttama shokkitila meni ohitse ja muutaman viikon ajan uloslähtö sujui jos nyt ei yhtä kivasti kuin oma bloggaaminen niin vähintäänkin riittävän sujuvasti.

Tämä on vain vaihe. (Koska muuten en kestä.)

Kikhernepihvejä, falafeleja ja paha paha suola

Halusin kokeilla tehdä itse falafeleja, mutta uppopaistamisen sijaan kypsentää pihvit tai pyörykät uunissa. Löysin sopivan helpon oloisen ohjeen Anton & Anton -blogista. Jätin lisätyn suolan pois ja tuplasin muiden ainesten määrän – ja hyvä niin, koska vain yhden kikhernetölkin volyymilla ruoka olisi saattanut loppua kesken.

 

Yhdeksäntoista niitä tuli

 

Pari huomiota tuosta reseptistä:

Anton & Antonin ohjeessa puhutaan n. 250 gramman tölkistä kikherneitä. Järkeilin sen tarkoittavan valuttamatonta painoa. Suosin keittiössä Go Green -merkin kikherneitä; tölkin nettopaino on 285 g, valutettuna 170 g. Ihan sopivaksi koostumus tuntui muodostuvan, kun käytin kaksi tölkkiä ja tuplasin kaikkien muiden ainesten määrän. Valkosipulin määrä tuntui ja tuoksui aika tymäkältä valmistusvaiheessa, mutta lopputuloksessa se ei haitannut lainkaan. Jauhetun kuminan korvasin juustokuminalla eli jeeralla, koska sitä löytyi maustekaapista jo valmiiksi enkä kauheasti tykkää tavallisesta kuminasta. Lisäksi monessa muussa selaamassani falafelreseptissä käytettiin jeeraa, joka on tärkeä mauste myös hummuksessa eli kikhernetahnassa.

Ihkaoikeat falafelit tehdään kuivatuista, rouhituista ja yön yli liotetuista kikherneistä, joten tämä versio taisi kuitenkin olla enemmänkin kikhernepihvi kuin autenttinen falafel. Ihan pikaisesti ruoka ei silti valmistunut, koska mulla ainakin kesti puolisen tuntia survoa haarukalla kaksi tölkillistä kikherneitä. Ja ranne ei kiittänyt. Parin vuoden takaisesta hummuksenvalmistusepisodista opin, ettei sauvasekoitin oikein toimi kikherneisiin ilman huomattavaa nestemäärää, ja toisaalta: se ääni. Aikavaras nukkui sinä päivänä levotonta päiväunta, enkä halunnut herättää kaveria yhtäkkisellä surauttelulla.  

 

Luomua, nopeaa ja e-kooditonta, mutta entä se suolan määrä?

 

Taannoin matkaan lähti hetken mielijohteesta Punnitse&Säästä-kaupasta Orgranin falafel-mix eli luomukuiva-ainespakkaus falafelien tekoon. Voisihan noitakin kokeilla joku päivä, kun on kiire ja tahtoo jotain vähän erilaista, järkeilin. Ja tietysti se päivä koitti aika pian.

Valmistus oli helppoa ja vikkelää: kuiva-aineet kulhoon, sekaan vettä ja öljyä, 15 minuutin odotus, pihveiksi muotoilu ja uuniin. (Paketti ohjeisti vain perinteiseen uppopaistoon, mutta siihen en kotikeittiössä taivu ja siksi lisäsin taikinaan reilusti öljyä ennen uunitusta.)

Kaikille perheenjäsenille maistui, myös Aikavarkaalle suhteellisesta mausteisuudesta huolimatta. Tämä kokeilu itse asiassa antoikin pontta tehdä kikhernepihvejä ihan alusta asti itse. Aika kalliiksihan nuo itse tehtyihin verrattuna tulevat, mutta se aika! Ei sitä joka päivä riitä puolentoista tunnin keittiösessioihin ja siivouskarnevaaleihin, kun kuitenkin pitää myös ulkoilla ja käydä kaupassa ja hups, ruoan pitäisikin olla jo pöydässä.

Toinen kokeilukerta oli pettymys. Tulos oli kuivakka, ja päällimmäiseksi jäi ajatus: ne itsetehdyt oli paljon parempia. Aikavaras tuntui (imartelevasti) olevan samaa mieltä.  Go Greenillä on myös kiva papumix-tölkki, jonka sisältö musertuu luontaisesti kikherneitä auliimmin haarukan alla. Seuraavan palkokasvipihvipäivän tullen kokeilen niitä kikherneiden sijaan. 

Suolan määrä noissa puolivalmisteluomufalafeleissa jäi pohdituttamaan. Taaperoikäinen ei tarvitse yhtään enempää suolaa kuin perusruoassa luonnostaan on, ja liika suola kuormittaa elimistöä. Natriumia on luontaisesti esimerkiksi maidossa ja vihanneksissa. Tavallisesti kokatessa en käytä ollenkaan lisättyä suolaa. Mausteet ja liemikuutiot valitsen suolattomina (lukuun ottamatta thai-mausteita – esimerkiksi vihreää currytahnaa tai kalakastiketta ei saa ilman kohtuurunsasta suolaisuutta). Ja jos lykkään uuniin juustokuorrutetun vuokaruoan, kuorin Aikavarkaan annoksesta juustot itselleni (win-win!).

 

Suolatonta sitruunapippuria ja suolattomia kasvisliemikuutioita

 

Orgranin falafel-mixin sisältämän suolan määrä on ilmoitettu vähän hämärästi ja osin epäjohdonmukaisesti, mutta loppulaskelmani mukaan 100 grammaa tuota pika-falafeljauhetta sisältää 0,6 g natriumia eli 1,5 g suolaa (muistaakseni natriumin määrä pitää 2,5-kertoa, jos haluaa tietää miten paljon suolaa tuotteessa on). Koko paketissa on 200 g kuiva-ainesta, ja valmiista falafelsatsista Aikavaras haukkasi korkeintaan neljänneksen. En jaksa suorittaa loppuun koko laskelmaa, vaan päätän että tuskin lapsi satunnaisesta tavallista suolaisemmasta ateriasta pilalle menee. 

Ja joka tapauksessa se saa sitten tammikuusta eteenpäin päiväkodissa tuntumaa nakkeihin ja sokerijogurtteihin. 

(...ja marssii ennen pitkää kotiin ja vaatii teurasjätenugetteja uunilohen sijaan, toffeevanukasta  ja rusinoita maustamattoman viilin ja klementiininpalasten tilalle. Kauhistuttava tulevaisuus: lapsestani tulee saarioispoika.) 

 

 

Kiittämätön listaus tulevista epämukavuuksista

Miehellä on jälleen tammikuussa tiedossa parin viikon työ/koulutusmatka. Tällä kertaa suuntana ei edes ole Ruotsin Lappi niin kuin syyskuussa, vaan lounais-Englanti. Ääh. Olen kade. Se pääsee puhumaan englantia (öh, niin kuin joka päivä töissä). Ja hankalien lentoaikataulujen takia on vieläpä loogista ja ymmärrettävää lähteä hieman pakollista aikaisemmin ja piipahtaa Lontooseen tapaamaan kaveria, joka majailee metropolissa puolen vuoden ajan.

Lontooseen.

Mä en ole ollut Lontoossa vuoden 2006 jälkeen. (Jos tää olisi paperi, tässä kohtaa näkyisi kyyneltahroja.) Mieskin tietää, että vuonna 2004 käynnistyi mun ja Lontoon kenties yksipuolinen rakkaussuhde yhden harkitsemattoman, kahden puolituntemattoman opiskelijakaverin kanssa tehdyn muutaman päivän reissun aikana. Olkoonkin, että olen käynyt Lontoossa vain kahdesti enkä ikimaailmassa haluaisi oikeasti asua siellä. Mutta silti: vaikka mä en käy Lontoossa usein, Lontoo käy usein mun mielessä. Tykkään esimerkiksi yli kaiken lukea Lontooseen sijoittuvia kirjoja (lue: trillereitä). Ja Lontoo on mun tulevaisuuden matkakohdelistalla, sitten joskus.

Okei, eli Mies pääsee pikku toviksi Lontooseen. (Lontooseen! [kyyneltahra]) Sillä aikaa kotipuolessa: Aikavaras aloittaa päiväkodissa ja mä palaan toimistolle, jossa saan puhua... en englantia vaan turkua, en enää kuuden vaan yhden ainokaisen jäljelle jääneen työkaverin kanssa. (Tai sitten saan potkut taloudellisista ja tuotannollisista syistä, ja sen jälkeen sentään parempaa liksaa kuin hoitovapaalaisena.)

Entäpä muuten? Kai nyt mullekin on luvassa jotain kivaa odotettavaa? Toki:

• Painonnousu ja vartalon muuttuminen* (Saa jättää takin auki ja käyttää joustovyötäröhousuja! Maha on tosi kiva asuste**. Ja kyllähän vaihtelu virkistää. On kivaa kun ei tarvitse olla koko ajan sutjakka!***)*muuttuminen = pilalle meneminen, tällä tokalla kierroksella ehkä jopa lopullisesti** ekat kaksi viikkoa esiin pompsahtamisensa jälkeen*** Eikä enää tarvitsekaan: vyötärölle on tullut jo kaksi kiloa jenkkiksiä, mikä kyllä sekin jo tuntuu ja näkyy, kun lähtöpaino alkoi nelosella.

• Liitoskipuja, jatkuvaa pissahätää yön pikkutunteja myöten, tiuhoja harjoitussupistuksia, unettomuutta. Ja varmaan ainakin yksi peräpukama. (Saa hyvällä omatunnolla olla vielä normaaliakin huonommalla tuulella!)

• Mahdollinen viisaudenhampaiden poisto (Siitä saa niiiiin hyvän anekdootin kerrottavaksi, kun kodeiinikin on poissa laskuista! Vahvat pärjää parasetamolilla. Ja onhan meillä noita suppoja kaapissa.)

• Toinen sokerirasituskoe (Pääsee lukemaan labran odotteluhuoneen kaksi vuotta vanhoja naistenlehtiä, eikä tarvi syödä ja juoda mitään koko aamuna! Paitsi labrassa se herkullinen sokerineste.)

• Todennäköinen raskausdiabetes (Ekasta sokerirasituksesta pääsin rv 11+ rimaa alta päin hipoen läpi, joten rimanylityksiä on odotettavissa sitten helmikuussa. Saa sitten pistää reiän sormeensa useita kertoja päivässä, syödä kolmen kuukauden ajan joka päivä aamiaiseksi ruisleipää ja keitetyn munan, jättää pääsiäissuklaat muiden syötäviksi ja jännittää kasvaako vauvalle ladonovihartiat.)

• Ai niin ja tietty synnytys. Siis hei, synnytys! (Paljon mieluummin synnytän kuin menen Lontooseen! Koska Lontoo on ja pysyy ja siitä voi katsoa kuvia netistä ja sinne voi mennä sitten joskus, mutta synnytys on ainutlaatuinen**** kokemus, eikä Mies pääse koskaan synnyttämään.)****ainutlaatuinen = eritteiden ja lääkitysten värittämä helvetti jota seuraa usean kuukauden unettomuushelvetti

Kyllähän tässä kelpaa tulevaa odotella.

Lopuksi puolipakollinen disclaimer: Tiedän ja tiedostan ihan jokainen päivä, että yksikin terve ja elävä lapsi on seitsemän oikein ja vielä lisänumerot – ei yhtä harvinainen, mutta sitäkin arvokkaampi. Ei pitäisi nurista pienistä, tai Lontoosta. Tai siis lontoottomuudesta. Nurisen välillä silti. Ja oikeastaan se disclaimer oli jo tuossa otsikossa.

Kätevä emäntä

Se oli helppoa, kun sen vielä osasi: pahan tai mauttoman, mutta terveellisen ja ravitsevan ruoan syöminen.

Mulle ei moneen vuoteen tuottanut vaikeuksia täyttää vatsaani sapuskoilla, joita makuhermot eivät varsinaisesti kiittäneet. Söin ihan mielihyvin aika pelkistettyä, pelkästään terveellisistä raaka-aineista koottua ruokaa kunhan tosiaan tiesin, että se täyttää kehon tarpeet. Riittävästi hitaita hiilareita, sopivasti proteiinia ja runsaasti suojaravintoaineita. En jaksanut tai viitsinyt noudattaa reseptejä. Oikaisin ja improvisoin; halusin minimoida sekä ruoanlaittoon käytetyn ajan että ruoanlaitosta koituvan tiskin määrän. Lautaselle päätyi usein raaka-aineita kypsennettynä ja ei-kypsennettynä. Esimerkiksi uunijuureksia (mausteena pelkkä rypsiöljy), raejuustoa ja tuoreita vihanneksia. Tai sitä kesäkurpitsaa. Mun ruokailutottumusten takia Mies söi aika tavalla valmisruokia. Hän kun taisi odottaa ruoaltaan jotain muutakin kuin ravitsevaa raaka-ainetta raakana ja kypsänä.

Puhun tarkoituksella ja alleviivaten imperfektissä. Raskaus on vähemmän yllättäin keikauttanut tämänkin päälaelleen. Nimittäin pelkät terveelliset raaka-aineet eivät todellakaan enää maistu.

Lisäksi olen pannut merkille, että Aikavaras on isänsä poika: Kaveri tuntuu tykkäävän reseptin kanssa valmistetuista ruoista enemmän kuin muussaamatonta vauvanmössöä muistuttavista raaka-aineaterioista. Ja ennen kaikkea: vaikka Aikavaras tykkäisi päivällisestään ihan silminnähden, niin seuraavana päivänä sama ruoka ei uppoa lounaaksi. Eikä päivälliseksi. Siinä missä mulle ei ole koskaan tuottanut hankaluuksia syödä samaa ruokaa monta päivää putkeen, mikäli se alun perin on ollut suhteellisen mieluista, niin Mies kuuluu tällaiseen kastiin: Ai se eilinen, oli se ihan hyvää mutta ei mun nyt tänään tee sitä enää mieli, jos mä sitten vaikka lämmitän pakastimesta nyt jotain ja voin syödä sitä eilistä ehkä huomenna jos sitä vielä on, käykö?

Äääh. Ja mun suunnitelma kun oli päästä edelleen helpolla taloudenpidossa ja välttää jatkuva kokkailu. Ei se näiden Y-kromosomisten kanssa onnistu.

Viime viikko käynnistyi reippaalla burnout-itkukohtauksella, jonka aikana onnistuin verbalisoimaan vollotukseni syyn Miehelle jotakuinkin näin: Mä en keksi mitään ruokia, te ette tykkää mistään mun tekemästä, sä et oo kahteen viikkoon sanonut kiitos ruoasta ja Aikavaras sylkee kaiken lattialle ja sit mä saan jynssätä sitä irti ja syödä oman mauttoman itsetehdyn ruokani kylmänä, mä en jaaaaaaksa!

Kun Mies avasi suunsa ja sieltä tulikin sanat ”No mehän voitaisiin ottaa...”, mun raskausaivoni ehtivät hetken verran toivoa ehdotuksen päättyvän näin: ”...kotiapulainen, joka kokkaa ja siivoaa.” No ei. Mies ehdotti sellaista valmiiksi mietittyjen päivällisreseptien ja ruoanlaittoainesten kotiinkuljetuspalvelua, jota jo kokeilimmekin keväällä. Mutta kun: tällä hetkellä niiden tarjoamat ruokalistat eivät herätä mun ruokahalua, kun vähän se ja tää ja toi välillä yököttää edelleen, ja jos en muista tai ehdi syödä riittävän usein, ihan kaikki yököttää. Ja hitsi vie, jonkun pitää silti ne hankalat reseptit simsalabim-taikoa lautaselle asti.

En jaksanut omaa reppanuuttani. Enkä sitä nälkää ja epätyydyttävien aterioiden puputtamista. Ryhdistäydyin. Muunsin itseni Käteväksi Emännäksi. Noudatin (suunnilleen) jopa reseptejä.

Viikon sisällä valmistin:

• makaroonilaatikon (Okei, tää ei varsinaisesti vakuuta. Mutta pilkoin sinne hurjasti vihanneksia mukaan, käytin tummia makarooneja ja maustoin vähän tavallista reilummin, ja Aikavaras tykkäsi.)

• kikhernepihvejä falafel-tyyliin (”Eippää”, Aikavaras ilmoitti ja mupelsi ”leipää” tyytyväisenä. Valkosipulin runsas määrä ei kaveria haitannut. Lisukkeena oli täysjyväohraa ja minttujogurttikastiketta. ”Mä en tunne ketään muuta, joka joutuu syömään ohraa”, Mies valitti kesällä. Sama juttu kvinoan kanssa. Keitin silti sitä hemmetin ohraa, koska oli kiire ja pikaohra valmistui puolet tummaa riisiä nopeammin.)

• thaimaalaista paistettua kanaa ja cashew-kevätsipulikastikkeessa (Jasmiiniriisiä tumman sijaan Miehen mieliksi. Me aikuiset täydensimme annoksemme kuivatuilla chililastuilla, ja pähkinät jätettiin Aikavarkaan annoksesta pois. Pikkukaveri tykkäsi.)

• lohi-pinaattilasagnea (Täysjyvää tottakai. Sen verran muokkasin reseptiä, että jätin lisätyn suolan pois ja koska jääkaapista löytyi puolikas kesäkurpitsa, herkkusieniä, kevätsipulia ja tomaatteja, lisäsin vuokaan pari salaista vihanneskerrosta. Jymymenestys.)

• edellispäiväisistä riisinjämistä, kananmunasta ja vihanneksista kootun paistetun riisin thaityyliin (Mies unohti sanoa kiitos, mutta Aikavarkaaseen ruoka upposi)
• ai niin ja lasketaanko joulutortut? ("Miten Aikavaras sanoo joulutorttu?" kysyin. "Annnna", kaveri ojensi kättään peltiä kohti.)

Tein juustokastikkeenkin ihan itse. Vähän se uhkasi palaa pohjaan, mutta ne pari ruskeaa könttiä sai hyvin ongittua pois eikä kukaan huomannut mitään. Ja lohi: sen suikaloin fileestä ihan itse, omalla pikku hedelmäveitselläni. Ennennäkemätön panostus.

Eka kerta, kun tähtitortut kypsyivät omassa uunissa.

Lisäksi yhtenä päivänä sulatettiin pakastimesta äitini tekemää kaalilaatikkoa, herkkua jota Aikavaras arvosti ekasta maistamiskerrastaan asti (noin kuukausi sitten) ja tälläkin kertaa söi kaiken viimeiseen lusikalliseen asti ja vaati vielä lisää mun lautaselta. Yhtenä räntäsadeaamupäivänä taas napattiin lounasta mukaan pakollisen kaupunkireissun yhteydessä Eliksiiristä.

Parista kokkauksesta heräsi sen verran ajatuksia, että aion kirjoittaa niistä erikseen. Ruoka pyörii tällä hetkellä paljon mielessä, koska mulla on vähän väliä nälkä ja kroppa tuntuu vaativan tuhtia ruokaa, ja koska Aikavarkaan ruokavalio ja ruokailutottumusten opettaminen lapselle pohdituttavat päivittäin. Nyt kun kohdussa kasvava Unirosvo ei enää vaadi mua skippaamaan kotiruokaa ja ostamaan kaupasta pelkkää einestä, tuntuu myös kivalta voida miettiä tulevan viikon ruokailuja vailla yöks yöks -fiilistä.

Vaikka en ole synnynnäinen kokki tai tykkää hifistellä monimutkaisten reseptien parissa, olen siisti ja järjestelmällinen ruoanlaittaja. Tykkään siivota jälkiä jokaisen työvaiheen yhteydessä, eikä mua pääse koskaan yllättämään tilanne jossa tarvittava vispilä onkin likaisena tiskikoneessa tai reseptissä käsketään käyttämään morttelia, jota meillä ei ole. Nyt kun olen vielä onnistunut alistumaan reseptien orjaksi, niin suunta on vain ylöspäin ja rajana (lyhyehkön pinnan lisäksi) hoitovapaalaisen pankkitilin saldo.

Stay tuned! Coming soon: paistorasvan käryä, veitsien kilinää ja Aikavarkaan pitämistä erossa kuumasta uunista.