Joululahjaksi Lontoo

Mies paljasti sen lauantaisaunassa: joululahjani on menopaluulento Lontooseen loppiaisviikonloppuna. Perjantai-ilta, lauantai ja sunnuntaiaamupäivä Lontoossa Miehen kanssa. Saan siis paitsi ne peräpukamat, suonikohjut ja revenneen välilihan, myös ennenkuulumatonta vapaata arjesta ennen Miehen pariviikkoista työmatkaa, omaa töihinpaluuta ja Aikavarkaan päiväkotiuran starttia. Ja ei, Mies ei varannut mun lippuja luettuaan mun nurina-avautumiseni vaan klikkasi OSTA heti oman lentonsa yhteydessä, monta viikkoa ennen sitä yllä linkattua postausta.

Mikä fiilis? Jee, Lontoo! Jee, jotain epätavallisella tavalla kivaa! Jee, kahdestaan Miehen kanssa!

Ja samalla: voi ei, miten ikinä pystyn jättämään Aikavarkaan kolmeksi vuorokaudeksi? Tähän mennessä pisin ero on ollut runsas vuorokausi, ja yökyläilyjä Mummiloihin on ollut Aikavarkaan koko elämän aikana vasta yhteensä kuusi. Joten kolme vuorokautta on piiiiitkä aika. Sekä mulle että Aikavarkaalle.

Ja siinä ehtii tapahtua vaikka mitä. Entä jos Aikavaras sairastuu – enkä mä ole siellä hoitamassa? Jos se sairastuu vakavasti ja joutuu lääkäriin – enkä mä ole siellä turvana? Jos se loukkaa pahasti (mikä käy vauhdin ja voimien karttuessa päivä päivältä todennäköisemmäksi huolimatta tehokkaasta vahtimisestakin) – enkä mä ole siellä?

Ja entä, vaikka mitään pahaa ei tapahtuisi: miten verisesti Aikavaras loukkaantuu hylkäämisestä? Miten pahasti se kostaa mulle kuvioista katoamisen? Temperamenttia, tahtoa ja voimakeinoja nimittäin löytyy tuosta meidän naperosta.

Jos kukaan kriittinen henkilö (minä, Aikavaras tai hoitajaksi värvätty Kummitäti) ei sairastu ja mä ihan tosissani pääsen moikkaamaan Lontoota, Aikavaras palautetaan kotiovelle loppiaismaanantaina. Ja heti tiistaina alkaa päiväkotiharjoittelu. Joten vielä yksi apua-kohta: entä se rytmi? Jos se meneekin kyläillessä ihan päälaelleen?

(Vaan eiköhän se korjaudu, kun aamulla kiskotaan sängystä aikaisin ylös. Sitten tulee päiväunikin aikaisin, ja kun päikkäreiltä joutuu heräämäänkin ajoissa, kuvittelisi iltaväsymyksenkin koittavan aikaisemmin. Vai?)

Tähän taitaa löytyä kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen, vähemmän suositeltu tapa suhtautua on tämä mun mun tapani, eli stressata hirveästi ja turhaan. Toinen tapa on ajatella, että ihanaa kun meillä on sellainen elämä ja ennen kaikkea turvaverkko joka mahdollistaa tällaisen.