Kätevä emäntä

Se oli helppoa, kun sen vielä osasi: pahan tai mauttoman, mutta terveellisen ja ravitsevan ruoan syöminen.

Mulle ei moneen vuoteen tuottanut vaikeuksia täyttää vatsaani sapuskoilla, joita makuhermot eivät varsinaisesti kiittäneet. Söin ihan mielihyvin aika pelkistettyä, pelkästään terveellisistä raaka-aineista koottua ruokaa kunhan tosiaan tiesin, että se täyttää kehon tarpeet. Riittävästi hitaita hiilareita, sopivasti proteiinia ja runsaasti suojaravintoaineita. En jaksanut tai viitsinyt noudattaa reseptejä. Oikaisin ja improvisoin; halusin minimoida sekä ruoanlaittoon käytetyn ajan että ruoanlaitosta koituvan tiskin määrän. Lautaselle päätyi usein raaka-aineita kypsennettynä ja ei-kypsennettynä. Esimerkiksi uunijuureksia (mausteena pelkkä rypsiöljy), raejuustoa ja tuoreita vihanneksia. Tai sitä kesäkurpitsaa. Mun ruokailutottumusten takia Mies söi aika tavalla valmisruokia. Hän kun taisi odottaa ruoaltaan jotain muutakin kuin ravitsevaa raaka-ainetta raakana ja kypsänä.

Puhun tarkoituksella ja alleviivaten imperfektissä. Raskaus on vähemmän yllättäin keikauttanut tämänkin päälaelleen. Nimittäin pelkät terveelliset raaka-aineet eivät todellakaan enää maistu.

Lisäksi olen pannut merkille, että Aikavaras on isänsä poika: Kaveri tuntuu tykkäävän reseptin kanssa valmistetuista ruoista enemmän kuin muussaamatonta vauvanmössöä muistuttavista raaka-aineaterioista. Ja ennen kaikkea: vaikka Aikavaras tykkäisi päivällisestään ihan silminnähden, niin seuraavana päivänä sama ruoka ei uppoa lounaaksi. Eikä päivälliseksi. Siinä missä mulle ei ole koskaan tuottanut hankaluuksia syödä samaa ruokaa monta päivää putkeen, mikäli se alun perin on ollut suhteellisen mieluista, niin Mies kuuluu tällaiseen kastiin: Ai se eilinen, oli se ihan hyvää mutta ei mun nyt tänään tee sitä enää mieli, jos mä sitten vaikka lämmitän pakastimesta nyt jotain ja voin syödä sitä eilistä ehkä huomenna jos sitä vielä on, käykö?

Äääh. Ja mun suunnitelma kun oli päästä edelleen helpolla taloudenpidossa ja välttää jatkuva kokkailu. Ei se näiden Y-kromosomisten kanssa onnistu.

Viime viikko käynnistyi reippaalla burnout-itkukohtauksella, jonka aikana onnistuin verbalisoimaan vollotukseni syyn Miehelle jotakuinkin näin: Mä en keksi mitään ruokia, te ette tykkää mistään mun tekemästä, sä et oo kahteen viikkoon sanonut kiitos ruoasta ja Aikavaras sylkee kaiken lattialle ja sit mä saan jynssätä sitä irti ja syödä oman mauttoman itsetehdyn ruokani kylmänä, mä en jaaaaaaksa!

Kun Mies avasi suunsa ja sieltä tulikin sanat ”No mehän voitaisiin ottaa...”, mun raskausaivoni ehtivät hetken verran toivoa ehdotuksen päättyvän näin: ”...kotiapulainen, joka kokkaa ja siivoaa.” No ei. Mies ehdotti sellaista valmiiksi mietittyjen päivällisreseptien ja ruoanlaittoainesten kotiinkuljetuspalvelua, jota jo kokeilimmekin keväällä. Mutta kun: tällä hetkellä niiden tarjoamat ruokalistat eivät herätä mun ruokahalua, kun vähän se ja tää ja toi välillä yököttää edelleen, ja jos en muista tai ehdi syödä riittävän usein, ihan kaikki yököttää. Ja hitsi vie, jonkun pitää silti ne hankalat reseptit simsalabim-taikoa lautaselle asti.

En jaksanut omaa reppanuuttani. Enkä sitä nälkää ja epätyydyttävien aterioiden puputtamista. Ryhdistäydyin. Muunsin itseni Käteväksi Emännäksi. Noudatin (suunnilleen) jopa reseptejä.

Viikon sisällä valmistin:

• makaroonilaatikon (Okei, tää ei varsinaisesti vakuuta. Mutta pilkoin sinne hurjasti vihanneksia mukaan, käytin tummia makarooneja ja maustoin vähän tavallista reilummin, ja Aikavaras tykkäsi.)

• kikhernepihvejä falafel-tyyliin (”Eippää”, Aikavaras ilmoitti ja mupelsi ”leipää” tyytyväisenä. Valkosipulin runsas määrä ei kaveria haitannut. Lisukkeena oli täysjyväohraa ja minttujogurttikastiketta. ”Mä en tunne ketään muuta, joka joutuu syömään ohraa”, Mies valitti kesällä. Sama juttu kvinoan kanssa. Keitin silti sitä hemmetin ohraa, koska oli kiire ja pikaohra valmistui puolet tummaa riisiä nopeammin.)

• thaimaalaista paistettua kanaa ja cashew-kevätsipulikastikkeessa (Jasmiiniriisiä tumman sijaan Miehen mieliksi. Me aikuiset täydensimme annoksemme kuivatuilla chililastuilla, ja pähkinät jätettiin Aikavarkaan annoksesta pois. Pikkukaveri tykkäsi.)

• lohi-pinaattilasagnea (Täysjyvää tottakai. Sen verran muokkasin reseptiä, että jätin lisätyn suolan pois ja koska jääkaapista löytyi puolikas kesäkurpitsa, herkkusieniä, kevätsipulia ja tomaatteja, lisäsin vuokaan pari salaista vihanneskerrosta. Jymymenestys.)

• edellispäiväisistä riisinjämistä, kananmunasta ja vihanneksista kootun paistetun riisin thaityyliin (Mies unohti sanoa kiitos, mutta Aikavarkaaseen ruoka upposi)
• ai niin ja lasketaanko joulutortut? ("Miten Aikavaras sanoo joulutorttu?" kysyin. "Annnna", kaveri ojensi kättään peltiä kohti.)

Tein juustokastikkeenkin ihan itse. Vähän se uhkasi palaa pohjaan, mutta ne pari ruskeaa könttiä sai hyvin ongittua pois eikä kukaan huomannut mitään. Ja lohi: sen suikaloin fileestä ihan itse, omalla pikku hedelmäveitselläni. Ennennäkemätön panostus.

Eka kerta, kun tähtitortut kypsyivät omassa uunissa.

Lisäksi yhtenä päivänä sulatettiin pakastimesta äitini tekemää kaalilaatikkoa, herkkua jota Aikavaras arvosti ekasta maistamiskerrastaan asti (noin kuukausi sitten) ja tälläkin kertaa söi kaiken viimeiseen lusikalliseen asti ja vaati vielä lisää mun lautaselta. Yhtenä räntäsadeaamupäivänä taas napattiin lounasta mukaan pakollisen kaupunkireissun yhteydessä Eliksiiristä.

Parista kokkauksesta heräsi sen verran ajatuksia, että aion kirjoittaa niistä erikseen. Ruoka pyörii tällä hetkellä paljon mielessä, koska mulla on vähän väliä nälkä ja kroppa tuntuu vaativan tuhtia ruokaa, ja koska Aikavarkaan ruokavalio ja ruokailutottumusten opettaminen lapselle pohdituttavat päivittäin. Nyt kun kohdussa kasvava Unirosvo ei enää vaadi mua skippaamaan kotiruokaa ja ostamaan kaupasta pelkkää einestä, tuntuu myös kivalta voida miettiä tulevan viikon ruokailuja vailla yöks yöks -fiilistä.

Vaikka en ole synnynnäinen kokki tai tykkää hifistellä monimutkaisten reseptien parissa, olen siisti ja järjestelmällinen ruoanlaittaja. Tykkään siivota jälkiä jokaisen työvaiheen yhteydessä, eikä mua pääse koskaan yllättämään tilanne jossa tarvittava vispilä onkin likaisena tiskikoneessa tai reseptissä käsketään käyttämään morttelia, jota meillä ei ole. Nyt kun olen vielä onnistunut alistumaan reseptien orjaksi, niin suunta on vain ylöspäin ja rajana (lyhyehkön pinnan lisäksi) hoitovapaalaisen pankkitilin saldo.

Stay tuned! Coming soon: paistorasvan käryä, veitsien kilinää ja Aikavarkaan pitämistä erossa kuumasta uunista.