Tyylikkäiden asuntokuvien aikaansaama typerä kateuskohtaus

Kaveri päivitti taannoin Facebookiin linkin Etuoveen ja myynnissä olevan asuntonsa tietoihin. En ole käynyt heillä, joten katsoin kuvat tirkistelijän uteliaisuudella.

Vau. Kaunista. Tyylikästä. Harkittua. Taatusti puhdasta.

Tiedän, että yleensäkin asunnoista laitetaan myynti-ilmoituksiin kuvia, joissa on juuri siivottu ja puunattu ja aseteltu Ruoka & Viini -lehti sohvapöydälle harkitusti vinoon. Olin tässä juuri lueskelemassa uudesta argentiinalaisesta syrah’sta joka kävisi kivasti lauantain illalliskaritsan kanssa, kun tuli mieleen napata pikapikaa nämä kuvat – sori että toi lehti jäi tohon! Mutta sen verran tunnen kyseisen kaverin, että heillä on varmasti jatkuvasti siistiä. Lattioiden pesu on viikoittainen juttu, ei vuosittainen niin kuin meillä. Peilitkin kirkastetaan varmaan useammin kuin kerran kahdessa vuodessa.

Ja miksi meillä ei ole tuollaista sisustusta? Grafiitinharmaata, off whitea, terrakottaa, meripihkanvärisiä lasikulhoja ikkunasyvennyksessä taittamassa kevätiltojen viistoa valoa…

Ehkä siksi, että 

a) emme sisustaneet koko asuntoamme kertaheitolla vaan kannoimme edellisiin kämppiin (ja sieltä nykyiseen) opiskelija-ajoiltamme peräisin olevaa, opiskelija- ja ekotyyliin käytettynä saatua sekalaista irtaimistoa ja täydensimme valikoimaa tarpeen mukaan

b) kun teimme Miehen kanssa yhdessä valintoja, piti tehdä kompromisseja. Näin ollen telkkarihuoneemme nurkassa seisoo Kompromissilamppu, joka näyttää musta rumalta uimahallisuihkulta (olisin halunnut sellaisen keskieurooppalaisen katulampun näköisen jalkalampun) mutta on Miehestä uskomattoman hieno. (Niin missä mielessä tämä siis on kompromissi, kysyn vain?)

Eikä mua totta puhuen kiinnosta sisustaminen riittävästi. Jos kiinnostusta löytyisi, ehkä meidän sisustusperiaatteitamme voisi kuvailla muillakin termeillä kuin käytännöllinen ja keskeneräinen.

Käytännöllinen siten niin, että ”ei ole järkeä maksaa uudesta kun meillä on jo toi sun siskon miehen vanhempien vanha joka vielä toimii ja on kaikessa rumuudessaan oikeastaan symppis”. Ja siten, että ”ton yksinäisen taustasta rikkinäisen sohvatuolin voi varmaan jättää pysyvästi tohon keskelle mattoa selin toiseen sohvaan kun siinä voi sitten istua Aikavaras sylissä ja nojata jalkoja toiseen sohvaan, tai sitten siihen voi pinota kaikki Aikavarkaan takapiha-ulkovaatteet”. Ja siten, että ”kai mä voin ripustaa mun lenkkivaatteet kuivumaan tähän lampunvarjostimeen kun jossain ne on pakko kuivattaa”.

Mutta miten niin keskeneräinen?

Siten niin, että kun uudelle ruukkukasville ei yllättäin löydy asunnosta sopivaa koroketta, siihen napataan yksi (Anopin ja Appiukon hylkäämän) ruokailuryhmän tuoleista tilapäisratkaisuksi. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olemme tottuneet siihen, että meillä on viisi tuolia kuuden sijaan ja se yksi nököttää kuolevan ruukkukasvin jalustana. Yhdessä edellisistä kämpistämme sohva siirrettiin joskus tietokonepöydän eteen, jotta siihen mahtui monta ihmistä katsomaan Madventuresia koneelta. Sohva pysyi siinä, kunnes viisi kuukautta myöhemmin muutimme pois. 

Huomautettakoon, että olohuoneeseen päästäkseen piti muistaakseni kiivetä sohvan yli.

Joten onko ihme, että nyt kun meillä on uudet kirjahyllyt, yksikään kylässä käyneistä kavereistamme ei ole kommentoinut tyhjyyttään kumisevia vitriinejä, joista puuttuvat ne hyllytkin? Ne varmaan luulevat, että toi on taas yksi meidän pysyvistä tilapäisratkaisuista, vaikka oikeasti odotamme ennen hyllyjen laittamista ja täyttämistä, että Appiukko tulee joku päivä auttamaan kiinnittämään hyllyt ensin turvallisesti seinään, kuten villikkovauvojen perheissä kuuluu. 

P.S. Noin ylipäätään meillä on kyllä ihan perusviihtyisää. On kiva pohjaratkaisu, kivat värit (turkoosia, beigeä, ruskeaa ja mahonkia), sisustus joka ei ehkä räjäytä kyläilijöiden tajuntaa tyylikkyydellään mutta toimii eikä aiheuta häpeäpunastumista. Millainen ihminen, sellainen kämppä.