“Sit kun se on syntynyt, käytän taas omia vaatteitani”

Eräs raskausajan suurimmista harhakuvitelmistani oli, että palaisin tuosta vain oman garderoobin pariin vauvan synnyttyä.

Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen kroppa ei tuntunut lainkaan omalta. Maha oli kasvanut pikkuhiljaa ja vakiintunut osaksi omaa kehoa; vastoin ennakkokuvitelmiani iso vatsa tuntui luonnolliselta ihan loppuun asti. Kun se yhtäkkiä oli poissa ja tilalle jäi hyllyvä, pömpöttävä maha, ihan erilainen kuin mun maha oli ikinä aiemmin ollut, kävelykin tuntui oudolta. Vartalon painopiste oli muuttunut puolentoista vuorokauden supistusten ja tunnin ponnistamisen tuloksena. Vanhat paidat mahtuivat kyllä, mutta housut eivät, koska lantionseutua kuormitti vielä pari imetysvarastoiksi kertynyttä kiloa, eikä vyötärönseutu sietänyt yhtään puristusta. Käytin äitiysfarkkujani siihen asti, että ne ristiäisten tienoilla alkoivat pudota yltäni. Samoihin aikoihin vartalo tuntui taas omalta ja vaaka näytti muistaakseni samoja lukemia kuin ennen raskautta.

Mutta se imetyshiki. Ja ne puklut. Ei niitä oikein tullut ennakoineeksi raskaana. Vaikka vanhat vaatteet mahtuivatkin, ketä varten oikein olisin pukeutunut niihin kotona, talven pimeydessä, vain saatellakseni vaatteet koneeseen päivittäin ja todetakseni puklu- ja maitotahrojen pilanneen hyvät neuleet lopullisesti? (No tietysti itseäni ja Miestä, näin jälkikäteen ajatellen. Mutta ei se vielä ole hakenut eroa.)

Ja sitten vielä se imetys. Hikoilu on onneksi vähentynyt, eikä Aikavaras nyt sosemäärien kasvettua puklaile enää litroittain. (No olohuoneen mattoa kyllä täplittää kaunis sommitelma oranssihtavia salapuklutahroja, joita mä tai Mies ei huomattu käydä pyyhkimässä rätillä heti tuoreeltaan.) Mutta imettäminen, se hankaloittaa asukoodia. Paidan kuin paidan saa kyllä kiskottua ylös, mutta sanonpahan vain että on äärimmäisen epämukavaa ja -inhimilliseltä tuntuvaa kökkiä tuntikausia paita nihkeänä rullana kainaloissa, vatsanseutu paljaana. Etenkin talviaikaan. Sitä paitsi ei sen paitakeon takaa näkisi vauvan naamaa saati pystyisi korjaamaan tehotonta, natustavaa imuotetta tarpeen vaatiessa.  

Imetysvaatteet ovat käytännöllisiä ja joo, olin toki kuullut niistä etukäteen. Imetyksen onnistumisesta ei kuitenkaan ole takeita, joten en uskaltanut luottaa kykeneväni ruokkimaan Aikavarkaan ihan omin avuin, enkä siksi ostanut etukäteen kuin kaksi halpis-imetystoppia, jotka heti ison mahan kadottua osoittautuivat liian isoiksi ja kulahtivat hetkessä. Ystävä lahjoitti pari pitkähihaista imetyspaitaa, mutta sain jo ekoilla käyttökerroilla ne käryämään niin järkyttävältä hormonihieltä, ettei mikään pesuainemäärä saanut katkua lähtemään, saati sitten käyttämäni pesupähkinät.

Kotona pärjää niissä toppi-neuletakki-rytkyissä, mutta liikekannalla olisi kiva näyttää edustavammalta. Pukeutuminen niin neuvolaan, vauvajumppaan kuin kylään on joka kerta yhtä piinallista.  

Jos olisin tiennyt imettäväni näinkin pitkään, olisin ehdottomasti panostanut pariin laadukkaaseen imetysmekkoon, hinnasta viis. Usean kympin pulittaminen puuvillavaatteesta, jonka käyttöikä olisi ehkä vain viikon jos sitäkään, tuntui etukäteen tyhmältä. Seitsemän kuukauden kuluessa ne olisivat kuitenkin maksaneet itsensä takaisin - olettaen, että jostain olisi löytynyt pätevä kietaisumalli, joka antaisi armoa muuttuvalle vartalolle, kestäisi jatkuvat pesut ja istuisi edelleen, vaikka paino on pudonnut miinuskiloille.

Jos seuraava kierros joskus tulee, imetysvaatteisiin panostaminen on yksi asia, jonka aion tehdä paremmin.