Pian jo vuoden, ja äitiyskliseitä vastaan kapinointia

Pian koittaa aika, jolloin mun pitäisi kunnon äitibloggaajan tavoin vääntää postaus siitä, mikä ilo ja kunnia on saada olla äiti juuri tälle yksi vuotta täyttävälle ihanuudelle. Listata, miten äitiys on muuttanut mua paremmaksi ihmiseksi. Ja tietysti lausua käsi sydämellä, että päivääkään en vaihtaisi pois.

Voi apua. Saako jättää väliin?

Älkää käsittäkö väärin! Onhan se ilo ja kunnia et cetera. Aikavaras on pieni ihanuus. Ja se tosiaan on hauskaa katsoa, miten ihmistaimi kasvaa ja oppii, ja miten hoksottimet raksuttaa kaiken aikaa hieman tuloksekkaammin. Rakastan lastani (kuuluisi sanoa että yli kaiken, mutta sekin on niin klisee). Rakastanpahan vain. 

Mutta en voi rehellisesti väittää, etten vaihtaisi päivääkään pois. Vaihtaisinpa! Niitä, joina en jaksanut tai osannut, niitä joina en itse ollut sellainen äiti joka halusin lapselleni olla. Ja etenkin öitä vaihtaisin pois useamman kappaleen. Erityisesti aamuöitä, sohvalla istumista epätoivoisissa uudelleennukuttamisyrityksissä, univelkaisena ja päänsärkyisenä ja henkisellä tasolla vähemmän empaattisena (Argh! Tahdon nukkua! Miksei se vaan nuku!) sitä tempoilevaa, raapivaa ja unetonta vauvarukkaa kohtaan kuin olisin halunnut olla. Ja sen keuhkokuumeen aikaisen yön, kun Aikavaras ei saanut henkeä nenän kautta ja kuorsaus kuulosti moottorisahalta enkä pystynyt nukkumaan siinä kauheassa äänessä, ja heti kun se hetkeksi taukosi, oma sydän jumitti muutaman lyönnin kun luulin että äänen lisäksi koko hengitys lakkasi. Senkin vaihtaisin.

Paitsi että mitä vaihtokaupassa saisi tilalle?

Vaikka omat epäonnistumisen tunteet ovat hetkittäin vieneet osan äitiyden ilosta, kokonaisuus on plussan puolella. Hyviä, hauskoja ja liikuttavia muistoja on enemmän kuin niitä ikäviä muistikuvia huonommista hetkistä. Ja Aikavarkaasta on äitinsä melankoliageeneistä huolimatta kehittynyt hulvaton vesseli, joka ei turhia itkeskele.

”Oletko huomannut, että Aikavarkaasta melkein kaikki on kivaa?” Mies kysäisee silloin tällöin. Olen. Se on ihanaa. Meidän lapsi on onnellinen, joten me ollaan suurinpiirtein onnistuttu ekana vanhempainvuotenamme. 

Mua kuitenkin häiritsee, että äitiys typistyy pelkiksi kliseiksi, etenkin juhlapäivinä. Äitienpäivinä ja synttäreinä kuuluu pudotella sanahelinää, ainakin blogeissa. Tulee mieleen sellaiset kultakoristeiset ruusukortit joita sai teininä isovanhemmilta, onnea merkkipäivänäsi. 

Mä olen luonteeltani vastarannankiiski ja murheenkryyni. Haluan periaatteesta koittaa olla edes vähän originaali ja olla tekemättä tai sanomatta asioita vain siksi että kuuluu. Haluan tykätä siitä mikä ei ole niin suosittua ja vähän epätykätä ihan periaatteen vuoksi asioista, jotka kaikkien muiden mielestä on maailman siisteimpiä. En tiedä mistä tämä ikävä luonteenpiirre johtuu. Koitan välillä kehittää itseäni. Mutta tämä piirteen vuoksi en halua sortua äitiyskliseisiin –

vaikka –

yhtä hyvin voisin sanoa, että on kunnia saada todistaa juuri tämän lapsen kasvamista, ja ajoittaisesta aamuäreydestäni huolimatta ilo saada herätä aamuisin mikrottamaan puuroa juuri tälle innokkaalle puurovatsalle.

Ja että päivääkään en vaihtaisi pois. (Muutamista aamuöistä voisin neuvotella.)