En oikein keksi, mitä muutakaan tämä olisi.
Aikavaras on alkanut pistellä suuhunsa kuvitteellista ruokaa. Tai fiktiivisiä
kiviä.
Leikki (tai harha) toimii näin: Aikavaras napsaisee
pinsettiotteella jotain ja vie sormet sulavalla nonchalantilla eleellä
suuhunsa. Katsoo haastavasti, leikkisästi. Yleensä se jotain on poimittu
röhnättömäksi todetulta pinnalta, esimerkiksi vasta pyyhityltä pöydältä,
puhtaalta kirjansivulta tai paljaalta iholta.
Mun teoria fiktiivisestä herkuttelusta on, että Aikavaras
on huomannut saavansa sillä huomiota. ”Mitä sä pistit suuhun? Näytä, mitä
siellä on?” Kun pikkukiviä ja paperinpaloja on riittävän monta kertaa kaiveltu
yhteen puristettujen huulien läpi, kaverille on muodostunut vankka käsitys, että jos teeskenteleekin pistävänsä jotain suuhun, vanhemmilta saa
loputonta huomiota. Ja kun me havaittiin että välillä suuhun päätyy
kuvitteellistakin roskaa ja alettiin nauraa hassulle käytökselle, Aikavaras tietysti innostui lisää.
Toisinaan kaveri saattaa rattaissa istuessaan popsia fiktiomurusia puhtaalta
housunpolveltaan viiden minuutin ajan ja hekotella yhdessä mun kanssa omalle
hassuudelleen.
Kröh. Pitäisikö tähän kuitenkin vielä paljastaa, että tässä yhtenä
päivänä röhnät eivät olleetkaan fiktiivisiä, vaikka pitkään luulin niin?
Aikavaras oli saanut jostain käsiinsä (lue: Mies oli jättänyt lapsen
ulottuville) kylässä käyneen ystävän tuoman ja pätevästi tyhjentyneen voisilmäpullapakkauksen. Aikavaras poimi
ihan fiiliksissä sieltä pahvipakkauksen pohjalta niitä kuvitteellisia
pullamurenia suuhunsa. Poimi ja poimi ja poimi ja mussutteli.
Lopulta huomasin,
että siellä pahvilaatikon pohjallahan oli vielä aika paljon sokeria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti