Ranne, olkapää ja novellikisan finaali

Vaikka keväällä ilmoitinkin olevani onnellisempi kunnianhimottomana, joku raja sillä kunnianhimottomuudellakin on. Kun vastaan tuli linkki kasvojenkohotuksessa käyneen, viihteelliseksi kirjallisuuslehdeksi brändätyn Reginan novellikirjoituskilpailuun, tottahan siihen piti osallistua. (Totuuden nimissä pitää kuitenkin tarkentaa, että kaivoin arkistoista puolivalmiin novellin uudelleenkirjoitettavaksi ja viimeisteltäväksi, enkä siis kynäillyt tekstiä alusta loppuun Aikavarkaan päikkäreiden aikana. Se vasta olisikin jotain.)

Muutama viikko sitten mieli oli matalalla. (Tuo aloitusaihe jatkuu myöhemmin.) Fysiikka tuntui pettävän. Ensin kipeytyi oikea ranne, syynä pääasiassa se miten Aikavaras toistuvasti hyppää sylistä. Syliinhän pitää tietty päästä koko ajan, ja sitten kun kannan äidinkipeää Aikavarasta vasemmalla lonkalla samalla kun valmistelen aamupuuroa tai päivällistä oikealla kädellä, kaveri ponkaisee äkkipikaisesti eteen ja alas aina kun näkee jotain kiinnostavaa. No, ylipäätään jotain: hanan, lusikan, lattian. Nappaan Aikavarkaan puoli-ilmasta rintakehän kohdalta vapaalla kädellä, tai siis sillä joka ei oikeastaan ole vapaa mutta jossa sentään ei ole vauvaa. Pam, kymmenen kilon pommi ranteen varaan kymmeniä kertoja päivässä. Siihen kun lisää bataattien pilkkomisen, punnerrukset ja muun rasituksen, niin yksi perjantai ranne ilmoitti olevansa vähän finaalissa. Sähköiskumainen kova kipu vihloi ranteen ulkosyrjältä kyynärpään kautta olkapäähän asti tietyissä liikkeissä. Joku tulehdus varmaan, analysoin ja aloitin ibuprofeenikuurin.

No sen kuurin aikana tietysti rasitin sitä rannetta vähemmän. Mikä tarkoittaa luonnollisesti, että rasitin vasenta kättä tavallista(kin) enemmän. Mistä seurasi, että kun oikea ranne oli kutakuinkin kunnossa, vasen olkapää puolestaan sanoi sopimuksensa irti.

Aloitin taas tulehduskipulääkekuurin. Ei auttanut. Olkavartta ei saanut vietyä vartalolinjan taakse, ja esimerkiksi paidan riisuminen ja pukeminen vihloi kyyneleet silmiin.

Ilmeisesti lihastulehdus kiertäjäkalvosimen alueella, totesi arvauskeskuslääkäri ja määräsi vähän vahvempaa Buranaa sekä kylmähautomista. Ja lepoa, hehheh. Ihan vitsi yrittää täyslepuuttaa kättä kun on yliliikkuvainen kymmenkuinen äitivaiheinen muksu samassa taloudessa ja itse sattuu olemaan se supersuosittu äiti.

Lisää nappeja naamaan, ja niistä tuli maha kipeäksi ja olkapää tuntui lääkityksen läpikin epäilyttävältä. Ja Aikavarasta piti silti pukea, pestä, kantaa. Oli siis vähän mälsä fiilis.

Siihen saumaan sattuikin erityisen sopivasti ilmoitus siitä, että olen kilpailun finaalissa. Kuulemma kisa oli kerännyt tekstejä yli 500 kappaletta, joten esiraadilla oli hommaa alkukesästä.

Akvarelli on yksi kahdeksasta finaalinovellista, jotka julkaistaan 15.8. ilmestyvässä Reginassa. Vaikka lehti ei edelleenkään käsittele yhteiskunnallisia aiheita esseistisellä otteella, ainakin heinäkuun numeron kansi näytti ihan siltä että itse kehtaisin ostaa sen (vaikka nimi heräättääkin poskiapunoittavia muistoja teinivuosilta, kun tuli salaa selailtua Naisen unelmia -kertomuksia). 

Kilpailun voittaja valitaan lukijaäänestyksellä. Lukekaa, jos kiinnostaa. Äänestäkää, jos siltä tuntuu. Mutta älkää äänestäkö mua. Äänestäkää parasta.

P.S. Kuusisatanen Burana sai jäädä vajaan kahden viikon kuurin jälkeen. Olkapää oireilee yhä kevyesti, mutta ei estä toimimista. Olen koittanut vaihdella Aikavarkaan kanniskeluasentoja ja opetellut kantamaan kaveria oikeallakin puolella (harmi, etten osaa tehdä juuri mitään askareita vasemmalla).