Eräänä iltana Ahvenanmaalla mökkikylän
hiekkalaatikolla istui äitinsä kanssa tukholmalainen poika, viikkoa nuorempi
kuin Aikavaras. Poika vilkutteli. Äidilleen, mulle, Aikavarkaalle. Aikavaras
toljotti hämmentyneenä.
Olemme parin viikon ajan koittaneet opettaa Aikavarasta
vilkuttamaan. Ei toimi. Kaverin mielestä on kyllä hauskaa katsoa kun vanhemmat
heiluttavat käsiään, mutta se siitä.
Seuraavana aamuna vilkuttavan tukholmalaisen tapaamisen jälkeen Aikavaras alkoi mun sylistä käsin
heilutella toista kättään aamupalaa lappavaa Miestä kohden.
”Onko sun kädessä
joku ongelma?” kysyin semihuolissani. Sitten tajusin. Se vilkuttaa!
"Hei, se vilkuttaa!" nauroin Miehelle. Mies vilkutti takaisin, ja
sekös vasta kirvoitti iloa pikkukaverissa.
Siitä asti meillä on vilkuteltu vähän joka välissä. Kun
telkkarissa uimahyppääjä heilutti yleisölle, Aikavaras innostui vilkuttamaan
takaisin meksikolaiselle speedosankarille. Mistä tahansa pieni korva bongaa
sanan ”vilkuttaa”, käsi alkaa heilua iloisesti.
Vaadittiin näemmä osoitus siitä, ettei vilkuttaminen ole vain joku aikuisten hassu tapa, jotta Aikavaras oppi palan sosiaalista kanssakäymistä.
”Vilkuta!” me sanotaan. Ja se vilkuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti