Aamujen aamu

Mun piti tässä yksi aamu, ennen omaa flunssaantumistani, käydä verikokeissa ennen kello kymmentä (kilpirauhasarvojen kontrolli, niissä kun oli pari vuotta sitten tilapäishäikkää). Yritin varata TyksLabista ajan, mutta vapaita aamuaikoja ei lähitulevaisuudesta löytynyt. Ei muuta kuin vuoronumeroasiakkaaksi – jonotusseurana Aikavaras ja salillinen mummoja ja pappoja.

Argh. Ensinnäkin, me ollaan autoton perhe ja mä vieläpä kortiton kummajainen. Bussilla siis. Se on ihan kivaa kun liikutaan omien aikataulujen mukaan, mutta kun nyt pitäisi oikeasti ehtiä aiottuun bussiin, eikä me Aikavarkaan kanssa olla siinä kovin hyviä. Koska pukeminen ja vaipanvaihto ja yllätyskäänteet et cetera. Toiseksi, me käynnistytään vähän hitaasti aamuisin. Välillä lähdetään puistoon jo ysiltä, eikä siellä ole vielä ketään muuta, mutta nyt pitäisi olla siellä labrassa jo ysiltä, että ainakin ehtii jonottaa riittävän kauan.

Aamu alkaa hyvin. Siis ihan oikeasti hyvin. Herään omia aikojani puoli seitsemältä, ennen kellon soittoa. Suht pirteänä jopa. Harjaan tukan (ilman kieltämistä ja vahtimista vaativaa häiriötekijää), pesen kasvot (ilman sitä häiriötekijää), laitan kahvin tippumaan (ilman kyljessä roikkuvaa punnusta joka tunkee käden kahvipakettiin ja koittaa potkaista pannun lattialle), ja sitten teen jotain ihan luksusta: syön oman aamupalan yksikseni. Ja luen kirjaa siinä samalla! Mahtavaa! Aurinkokin paistaa, ei tarvita sadesuojaa rattaisiin. (Mittari kylläkin näyttää nollaa, hrr.)

Olen miettinyt kaiken valmiiksi: mitä Aikavarkaalle kylmään aamuun ylle, mitä itselle päälle, hoitokassiin mukaan tutti ja lahjusbanaani. Mitään ei ole kateissa. Otetaan matkarattaat, niillä on varmaan näppärämpi liikkua siellä TyksLab-käytävillä. Hyvin se sittenkin menee.

Ai jaa.

Aikavaras nukkuu sikeitä aamu-unia enkä raaski herättää nuhatoipilasta ennen kuin on pakko. Aikavaras herää lopulta oma-aloitteisesti, mutta realistisesti ajatellen vähän turhan myöhään. Lisäksi munaan kardinaalisesti: näytän että nytpäs onkin vähän kiire. Lapsi laittaa kapuloita rattaisiin. Yrittää karata jatkuvasti. Ei anna vaihtaa vaatteita (ei kyllä mitään uutta). Läpsii mua räkäisellä tutilla silmään.

Puuro menee ok mutta vaipanvaihtoon tuhlaantuu tavallistakin enemmän aikaa. Sitten Aikavaras päättää kauhoa ruukkukasvista multaa ympäri olohuonetta ja lopulta onnistuu. Multaa on paljon. En kykene jättämään multia lattialle vaan imuroin ne saman tien, Aikavaras seisoskelee sillä aikaa säilössä pinnasängyssä seuraamassa jännitysnäytelmää nimeltä Äiti ja Imuri.  

No niin, nyt pukemaan, hop hop!

”Eiiiih, ei toppapukua. Olen jo vuoden ja varppina pärjään sukkahousuissa ja bodissa. Ei toppapukua! Ei kintaita! Siellä on hei plussaa, kaksi astetta plussaa eikä mitään pakkasta hei. Ei kenkiä! Heitän ne tuonne! Et saa laittaa niitä mun jalkaan! Käpristän varpaita! Riistäydyn vapaaksi! Kiemurtelen lattialla väljän toppapuvun sisällä kiljuen. Ei pipoa! Revin sen näillä typerillä kintailla irti. Hah, etpä saanut peukaloita peukalonpaikkoihin.”

Niin no, kuka siitä sitten loppujen lopuksi kärsii?

Ihme ja kumma, oma pinna venyy eikä katkea. Olen ylpeä itsestäni, mutta vähän kuuma siinä tulee. Lopulta istutan toppapukutoukan rattaisiin ja sitten juostaan bussipysäkille. Myöhästytään näköetäisyydeltä. Huoh. Kello on puoli yhdeksän. Toinen bussiyhteys samalta pysäkiltä menee vasta vartin päästä. Lähdetään kävelemään kilsan päässä sijaitsevalle pysäkille, josta menee kymmenen minuutin päästä yksi bussi ohi. Samassa näen onnenkantamoisbussin lähestyvän mutkan takaa kohti meidän pysäkkiä. Se on eri linja kuin mihin alun perin yritettiin, eikä sellaista pitänyt aikataulun mukaan tulla tähän aikaan, ilmeisesti se on vartin myöhässä. Vilkutan vimmatusti. Huh, pääsemme bussiin. Mulkaisen vaunupaikalla lukevaa nuorukaista pahasti, poika siirtyy oikeiden ihmisten penkille, ja pääsemme asettumaan taloksi vaunuosastolle.

Puolentoista pysäkinvälin jälkeen tajuan, että pitäisi vissiin olla lompakko mukana. Koska henkkarit. Koska mähän voin olla vale-Mirkku joka jättää feikkiverinäytteen.

Jäämme bussista pois seuraavalla pysäkillä. Kilometrin matkaratashölkkä kotiin. Aikavaras on innoissaan, näkyy paljon lintuja. Lompakko mukaan. On hiki. Myös tuskanhiki. Ja kylmä hiki. 

Ehdimme sopivasti siihen vartin päästä tulevaan bussiin. Se kiertää opiskelija-asuntoalueen kautta ja joka pysäkillä joku tulee kyytiin ja lataa arvokorttiaan. Kello on yhdeksän. Sanoinko jo että on hiki?

Jäädään pois Tuomiokirkolla. Ajanvarausnainen nimittäin suositteli Turunmaan sairaalan laboratoriota, siellä kansoittaa odotushuonetta kuulemma lyhyempi jonollinen mummoja ja pappoja kuin Käsityöläiskadulla. Kuuden korttelin hölkkä sinnepäin. Jos mahdollista, Kaskenmäessä tulee vielä vähän lisää hiki. Ehkä joudun labrassa nesteytykseen.

Perillä varttia yli yhdeksän. Onneksi on vain pari mummoa ja yksi pappa jonottamassa. Aikavaras riistäytyy ulkovaatteita riisuessa vapaaksi ja onnistuu klähmimään vähän kaikkea. No kiva, se saa sitten noron, tuberkuloosin ja koleran.

Kun mun vuoro tulee, näytteenottoihminen katsoo pitkään läpihikistä paitaani. Selitän (lyhyemmin kuin tässä traumanpurkupostauksessa) aamun kulun.

”Voi ei täällä olis tarvinnut välttämättä mitään henkkaria”, se sanoo. 

Muistelen sitä ihanaa aamupalafiilistä ja päätän olla positiivinen. Märästä paidasta huolimatta aamu oli menestyksellinen, jos ajatellaan lopputulosta eikä reittiä sinne. Ei tää arki mitään matematiikkaa ole (ihan älytöntä ettei saanut täysiä pisteitä tehtävästä, jossa vastaus oli oikein mutta ratkaisutapa epälooginen, virheellinen ja valheellinen). 

Varttia vaille kymmenen taklaan toppapuku-Aikavarkaan takaisin rattaisiinsa ja kävelemme ulos labrasta. Käymme tarkistamassa Tähtitorninmäeltä pari yksityiskohtaa yhtä mun kirjoitusta varten, sitten bussilla kotiin ja ehditään vielä ennen lounasta hiekkalaatikollekin.