Yksivuotiskutsut onnellisesti takana

Aikavarkaan 1-vuotissyntymäpäivää juhlittiin päivän verran etuajassa, jotta työmatkalle lähdössä ollut Vaarikin pääsi osallistumaan. Stressasin (no tietysti!) etukäteen sekä leipomisesta ja siivoamisesta että yleistasolla kaikesta, mutta itse juhlapäivänä en kumma kyllä viitsinyt enää maalailla piruja seinille. Vieraat tulivat ja viihtyivät, ja alku-ujoudesta toivuttuaan Aikavaras oli vieraiden hauskuuttamisesta nautiskeleva kunnon seuramies, joka esitteli ylpeänä ensiaskeleitaan ja teki hassuja irvistyshymyjä aina kameran nähdessään.

Mä ja Mies ei kumpikaan tykätä täytekakusta, kermavaahdosta tai marsipaanista. Näin ollen katsoimme turhaksi tehdä perinteistä syntymäpäiväkakkua. Päädyin mutakakkuun (leivoin siskon ohjeella kaksi perjantaina Aikavarkaan päiväunen aikana), ja mutakakku päätyi makeannälkäisten vieraiden suuhun. Kelpasi, vaikka koristelu jäi tekemättä – piti kirjoittaa siihen päälle AIKAVARAS 1 V. mutta eihän ne valkosuklaamustikat pysyneet paikoillaan mutakakun kovassa kuoressa. Ja mä en ole mikään Rouva Sokerileipuri, mihinkään sokerikuorrutuksiin mun aika, taidot ja kärsivällisyys eivät taivu. Aikavaraskin sai maistaa kakkua, mutta ei oikein tiennyt mitä ajatella. Mustikkamuffinssi sen sijaan upposi. Tai näin luulin. Jälkikäteen puolikas löytyi lattialta murustettuna ja toinen puolikas pyhähousujen poimuista. 

Aika kaukanahan tää juhlapöytä on sellaisten sokerihuurrutettujen äitiblogien tarjoilukuvista. Pitäisi olla domino- ja jaffakeksien sijaan itseleivottuja macaroonseja ja taustalla hedelmäkorien sijaan tanssivia vaaleansinisiä koiria.

No olihan se totta puhuen aika uuvuttava iltapäivä. Kuusi lasta ja iso ryhmä, krhm, osittain kovaäänisiä aikuisia samassa tilassa saa parin tunnin jälkeen pään surisemaan kummasti. Meillä on nimittäin yleensä aika hiljaista, radio tai telkkari ei ole koskaan päällä taustahälynä eikä me kauheasti kiljuta toisillemme, paitsi Aikavaras silloin tällöin. Eikä vieraita käy kovin usein. Me ollaan niitä, jotka menee muiden luo sotkemaan ja lähtee sitten tyytyväisinä omaan hiljaiseen pesäkoloonsa lepäämään.

Päivänsankari lahjanjämän kimpussa. Tyhjä paketti oli ainakin aluksi paaaljon kiinnostavampi kuin se hiekkalaatikkokäyttöön tarkoitettu kuorma-auto.

Vieraiden lähdettyä ja Aikavarkaan sammuttua pinnasänkyynsä päiväunille mä siivosin keittiön ja pakastin syömättä jääneitä herkkuja. Totesin Miehelle, että meille jäi nyt aika paljon vierasvaraa pakastimeen. Mies taas totesi, että hänen hermoihinsa ei jäänyt hirveän paljon vierasvaraa. 

En saanut koko viikonloppuna napattua Aikavarkaasta kelvollista yksivuotispotrettia, jonka voisi laittaa kiitoskortteihin ja muutenkin arkistoida omiin albumeihin. Koska kamera on tietysti hauska vain jonkun muun kuin Äidin kädessä. Äidin kädessä se häiritsee Äidin keskittymistä Aikavarkaaseen, minkä pitää olla yli sataprosenttista ihan koko ajan ja muulloinkin. Muuten lerpattaa huuli toden teolla. Ah tätä äitivaihetta. 

Sopivasti sitten eilen alkoi sellainen täysin tolkuton, rämäpäinen kävelyharjoittelu, jonka seurauksena sankarin naama on täynnä jos jonkinlaista jälkeä. (Kiva mennä neuvolaan ylihuomenna!) Kun ei niitä askeleita tietenkään saa pysäytettyä vaikka pöytä tulee vastaan juuri otsan ja tuoli juuri leuan korkeudella. Ja välillä seinäkin on tiellä. Onneksi Aikavarkaan Kummitäti sai synttäreiltä hienoja kuvia, josko niistä saisi poimittua virallisia muistoja.