Suppohumua

No niin, Mies vetäytyi sunnuntaina kahden viikon työ/koulutusmatkalle. Talo on mun ja Aikavarkaan. Bileet pystyyn!

Mikä tässä elämäntilanteessa tarkoittaa tietysti sitä, että tuikataan nenäsuihketta ja asennellaan suppoja. Pidetään kovaa ääntä vielä pikkutunneilla. Olo on sitten aamulla lähes yhtä kehno kuin nuoruusvuosien biletysöiden jälkeen (mutta krapularuokaa ei löydy kaapeista).

Tämä juhla alkoi niin, että tiistain vastaisena yönä Aikavaras nukkui vähän katkonaisesti. Heräili monta kertaa ja pari kertaa piti nukuttaa uudestaan syliin. Kehtasin sitten valittaa asiasta Miehelle puhelimitse. En osannut aavistaa mitä oli tulossa.

Tiistaiaamupäivällä puistossa Aikavarkaan nenä alkoi valua ja silmä vetistää. No oli tosi hyinen tuuli, ajattelin että vuotaahan tässä kalseudessa omakin nenä. Päiväuni jäi lähes puolet tavallista lyhyemmäksi, ja sen jälkeen limaisuus lisääntyi. Totesin että kannattaapa käväistä apteekissa santsaamassa vähän nenäsuihkeita ennen kuin niitä jo tarvittaisiin kipeästi. Illan aikana nenä valui solkenaan ja yleinen reppanuus lisääntyi.

Hassua kyllä, ruoka maistui Aikavarkaalle tavallista paremmin koko päivän. Iltapuuroannoksen jälkeen piti vaientaa puuronloppumisparku vielä purkillisella jääkaappikylmää paratiisisosetta (lapsettomat don’t ask) ja ruisleivänpalalla.

Asensin supon, jotta kipeän oloinen Aikavaras saisi nukuttua, ja ehkä minäkin vähän. Siinä sitten käytiin yöpuulle, joka valitettavasti oli aika harvaoksainen. Aikavaras nukkui 30 minuuttia, heräsi itkemään 5–45 minuutiksi, nukkui 30 minuuttia, heräsi itkemään… Mitä siinä voi tehdä, kun nenä ei ole tukossa, suppo on jo tuulensuojassa mutta selvästi ei auta tarpeeksi, ja itku jatkuu sylissäkin, riippumatta siitä istutaanko, maataanko, kävelläänkö. Aika avuton fiilis tuli. 

Lopulta kello oli puoli neljä ja olin nukkunut yhden kaksikymmenminuuttisen ja Aikavaras heräili vartin välein. Paratiisisoseesta huolimatta taisi meidän kummankin yö tulla sieltä paratiisia matalammasta paikasta, lieskojen keskeltä.

Tänään potilaan toinen poski on tulipunainen. Heräsi toivo (?), että kyseessä olisi reaktio viime viikon yksivuotisneuvolassa annettuun MPR-rokotukseen. Ei sekään kiva juttu ole, mutta ehkä se sitten ei tarttuisi tähän äidin virkaa toimittavaan raatoon? Hereillä riekkuessaan Aikavaras nimittäin syöttää mulle väkisin mielikuvitusruokaa räkäisin sormin, aina silloin kun ei pärski limaa suoraan mun silmiin, tai lautaselle. (Sen lisäksi että hoipertelee viemään sukkia kukkaruukkuun ja yrittää roikkua uuninluukussa ja kiipeää sohvalle ja koittaa hypätä pää edellä sen taakse jäävään nurkkaukseen. Ja tietysti suuttuu kun ei saa.)

Tällaiset bileet täällä. Hämmentynyt hatunnosto pikkulasten yksinhuoltajille. Mies sanoi eilen puhelimessa, että työ/koulutusmatkalla on tylsää. Joutuu esimerkiksi syömään yksin karkkia hotellihuoneessa ja vähän kuuntelemaan luentoja joiden aihe ei innosta. 

Niin. Voi raukkaa.