Kohtauksia raskauspahoinvoinnin keskeltä

I

On aamu. Mies nukkuu vielä. Minä yökin vessanpyttyyn ja toivon, ettei Aikavaras lähde hortoilemaan kukkaruukkuun tai uuninluukkuun. Aluksi sille riitti mun oksentaminen viihteenä – ihan alkuun näytöksen genre oli horror, sittemmin eritekomedia – mutta nyt se on jo tottunut ja tarvitsee yhä erikoisempia ärsykkeitä pysyäkseen ovella kiltisti odottelemassa, että mun mahalaukku purskauttaa uumenistaan ne viimeisetkin lusikalliset kauniinkeltaista sappinestettä.

”Leiki vaikka noilla”, saan yökkimisen välissä ojennettua ensimmäisen turvalliseksi luokittelemani objektin vessan laatikosta.

Siinä Aikavaras sitten levittelee tyytyväisenä pikkuhousunsuojia pakkauksesta lattialle ja tunkee niitä takaisin. Viihdearvo säilyy neljä aamua, sitten Aikavaras kyllästyy ja silppuaa koko pahvipakkauksen tuhannen päreiksi, eikä seuraavana aamuna voisi vähempää kiinnostua muovipussukasta, johon yökkäilyn jälkeen olin keräillyt valkoiset naistenvaipat.

"...kun ei Äiti noita kuulemma tarvi vähään aikaan."

II

Eletään niitä paria viikkoa, joiden aikana en saa syödyksi muuta ruokaa kuin pakastepitsaa. On sunnuntai. Aikavaras nukkuu päiväuniaan. Minä näykin Dr Oetkerin mozzarellapitsaa, Mies surffaa sohvalla.

Minä: ”Miksei pakastepitsoissa voi olla täysjyväpohjaa?” (Koska tulisi vähemmän huono omatunto niiden syömisestä. Miehen sanojen mukaan olen täysjyvänatsi.)

Mies: ”Koska kukaan ei sitten ostaisi niitä.”

Minä: ”Mä ostaisin.”

Mies: ”Niin, parin viikon ajan silloin kun olet raskaana.”

Hmph. Ehkä se on oikeassa. Hetken kuluttua:

Minä: ”Miksi miksi miksi mulla ei voi olla sellaista klassista raskauspahoinvointia, että kaikki rasvainen ja makea ja epäterveellinen kuvottaa ja tekee mieli vain mangoja ja appelsiineja?”

Mies: ”Koska ne on mun lapsia.”

Miten sillä joskus onkin vastaus kaikkeen mutta toisinaan ei yhtään mihinkään.

Kivaa puuhastelua Äidin puuhastellessa omiaan siellä vessassa. Joko kohta saisi puuroa, kiitos?

 

***

Kun 10 viikkoa tuli täyteen, pahoinvointi väistyi maagisesti. Ekassa raskaudessa olisin varmaan varannut yön pimeinä tunteina netin kautta pika-ajan yksityiselle tarkistamaan, hakkaako sikiökalvojen sisällä vielä pikkuinen sydän vai merkitseekö pahoinvoinnin loppuminen ikäviä uutisia. Toisella kierroksella – suoraan sanoen olin vain helpottunut, ja toisaalta kokemuksesta tiesin alkukolmanneksen oireiden aaltoilevan ihan luonnollisesti. Ruoanlaiton ja syömisen helpottuminen oli vain kiva juttu.

Kiva juttu, jota kesti viikon. Ja pam, aamulla piti taas kirmata jutustelemaan vessanpytyn kanssa, enkä pystynyt edes katsomaan sitä jääkaapin hyllyllä odottavaa lounasrasiaa, johon edellisen päivän päivällisen jämät oli talletettu. Pelkkä ajatus teki niiiiiin pahaa. Viisi päivää kiduin, sitten tuli 12 viikkoa täyteen ja taas: kas, ei yökötäkään enää yhtään niin paljon. Peukut pystyyn, että nyt seilattaisiin ihan pysyvästi kirkkaammilla, yrjöttömillä vesillä.

Joskus se ehtii vähän järjestellä keittiötä kun minä koitan saada mahalaukkuani järjestykseen...



...ja joskus vain päättää siirtää keittön maton vähän loogisempaan paikkaan.