Valivalivalitusta ja haihaihaikailua

Jälleen yksi marinatakauma ekalta raskauskolmannekselta:

On menossa yhdeksäs raskausviikko. Kuvotus nykii ruokatorvea ympäri vuorokauden. Väsyttää niin, että nokkamuki tuntuu lyijyltä, Aikavaras vähintään betoniporsaalta; olkapäät särkevät ja lihakset ovat nonstop-maitohapoilla. Leposyke on sataviisi. Ulkona on kurahousukeli, eteiseen kulkeutuu ulkoilun jälkeen kaksitoista kiloa hiekkaa ja ylitsepääsemätön kasa märkiä, likaisia vaatteita. Aikavaras rimpuilee pukiessa ja käsiä pestessä niin että tulee hiki ja mustelmia (siis mulle). Sylkee ruoan ulos (mun tekemän; Mummien sapuskat kyllä maittaa), tahtoo syödä itse mutta turhautuu kun ei osaa ja heittää lusikan lattialle ja maalaa pöydän ruoalla (ja taas hikoilemaan käsienpesulle…). Hakkaa leluilla parkettia, itkee ja kirkuu kielloille eikä tahdo leikkiä muulla kuin uuninluukulla. Ja hymyilee kuin aurinko, kun Isi tulee töistä.

Katson peiliin: Tukka valuu päätä pitkin sameana. Kulmakarvojen kestoväri on haalistunut (en värjää tukkaa, mutta kulmaväriä todellakin tarvitsen, koska olen tällainen oljenvaalea olmi). Silmien ympäryksiä koristaa oksentamisesta tulleet verenpurkaumat. Huulet on kuivat ja kalpeat, otsassa ja leuassa hormonien ja suklaa-, keksi- ja pitsapainotteisen pahoinvointiruokavalion nostattamia näppylöitä.

Katson kalenteriin: Jos olen sittenkin vielä keväänkin kotona Aikavarkaan kanssa ja pikkukakkonen puskee itsensä maailmaan touko-kesäkuussa, niin mähän olen sitten jumissa näiden seinien sisällä, imetys- ja hiekkalaatikkovaatteissa yhteensä… tsiljoona vuotta.

Harva se päivä löydän itseni olotilasta, jossa eniten ketuttaa kaikki: Leikkipuistossa seisoskelu, muiden lapset, oma lapsi. Ruoanlaitto, lattialle heitetyn ja syljetyn ruoan siivoaminen, likaisten astioiden huuhtelu samalla kun se yllä mainittu oma lapsi puree reiteen niin että iho menee housunkin läpi rikki. Yksinäisyys, raskaus, pelko omasta jaksamisesta kahden rimpuilevan pikkuapinan äitinä. Väsymys, tunne etten tee enää mitään muuta kuin piikahommia, yökötys, vääränlainen ruokavalio, oma hapan naama. Kotiäitiys. Ja kaikki muukin; just name it, I’m annoyed by it.

Tulee hinku mennä töihin. Puhua aikuisten kanssa niin, ettei lapsia ole paikalla. Tehdä asioita, jotka ihan oikeasti osaan (toisin kuin tämän kotiäitiyden). Tulee hinku korjata ihon harmaus meikkivoiteella, pukeutua mekkoon, kiertää leikkipuisto kaukaa, laittaa isot korvakorut ja pitää niitä koko päivän ilman että joku kiskoo ne irti ja pistää suuhunsa.

Osaan mä joskus sentään muutakin kuin valittaa ja vaieta. Nimittäin sanon kyllä kiitos, kun mulle soitetaan että Aikavarkaalle olisi vuodenvaihteesta alkaen tarjolla hoitopaikka lähipäiväkodissa. Olin jo muutaman viikon ajan ehtinyt ajatella, että kantsii sitten varmaan olla kevätkin kotona, pienelle paras paikka on oma koti, päiväkoti sopii vain noroviruksille jne. – mutta kun en jaksa! En jaksa! En jaksa! Ilmoitan pomolle että niin kuin keväällä puhuttiin, palaan töihin tammikuussa tekemään kuusituntista työpäivää osittaisen hoitovapaan turvin.

Ostan myös CC-voiteen ja CC-puuterin, niiden kanssa naamataulu ei ole ihan niin harmaasävyinen. (Iso synti meikata raskaana, mutta kun! Enkä mä joka päivä.)

***

Takaisin nykyhetkeen: Aikavarkaan hoitosopimus on tehty, varsinainen hoito alkaa 13.1. ja hoitoajaksi sovittiin klo 8-15 eli aamupalasta välipalaan. Päiväkoti vaikutti pikatutustumisen perusteella sittenkin enemmän lapsille kuin viruksille sopivalta sopelta. Ryhmiä on vain kaksi, hoitohenkilökunnan vaihtuvuus pientä ja kyseisessä päiväkodissa työharjoittelunsa tehnyt kaverini muistelee paikkaa lämmöllä.

Jännittää tietysti kovasti. Silti uskon tämän olevan tällä hetkellä koko perheen hyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu.

Eikä eniten ketuta enää lainkaan kaikki!

(Etenkin kun en ole toissapäivän jälkeen oksentanut.)