Sunnuntaihempeilyä ja sammakoiden ääntelyä

Aikavaras ei ollut vielä edes syntynyt, kun äitini kärräsi meille kassillisen pehmoleluja, joista valtaosan muistin omasta lapsuudestani. Oli mun kummisedän antama pikkunorsu jonka kanssa poseeraan 3-vuotiskuvassani, tuttavien laivalta tuoma hylkeenpoikanen, nalle jonka sain itse valita kaupasta kun melko ylikypsässä iässä suostuin vihdoin luopumaan tutista. Ja sitten pari sammakkokäsinukkea, jotka äitini on itse ommellut joskus yli 30 vuotta sitten.

 

 

Sammakkoparkojen ajanpatinoimat nappisilmät olivat aika pelottavassa kunnossa – iän tuomaa viherkaihia ja sen sellaista – joten otin jossain loppuraskaushormonipilvessä käteen neulan ja langan, kaivoin harvoin kajotusta askartelulaatikostani helmiä ja lahjoitin kavereille uudet silmät (vaikka tavallisesti en saa edes talvitakin irronneita nappeja takaisin paikoilleen vaan totutan itseni käyttämään nappivajeista takkia).

Tässä syksyn mittaan Aikavaras on alkanut kiinnostua lorukorttien, kirjojen ja yhden autonsa lisäksi myös pehmoleluista. Etenkin, jos me Miehen kanssa pistetään peliin vähän inhimillistämistä eli liikutellaan elukoita ja äännellään niiden puolesta.

Tuli sitten opetettua lapselle, että ankkojen tavoin myös käsinukkesammakko sanoo kvaak kvaak. Ja sehän oppi.

”A-kaakkkk-kaakkkk-kaaaakkkk!” kaikuu kotona, kun Aikavaras kipittää eestaas sammakko kädessään.

Sitten ilmiö alkoi elää omaa elämäänsä: myös muut esineet, joiden sisälle menee käsi, sanovat kvaak kvaak. Esimerkiksi pakastepitsalaatikko, tyhjä vessapaperirulla, villasukka, mun säärystin, pieni muovipurkki. Ja tietysti Aikavarkaan kinnas, etenkin jos kaveri saa ilon todistaa miten mä työnnän kintaaseen omat sormeni kokeillakseni, onko kinnas jo kuivunut märkäilmaulkoilun jäljiltä.

Kvaak kvaak!

 

 

 

Ilman aasinsiltaa suoraan siihen hempeilyosuuteen:

Huomasin nurisseeni edellisissä postauksissa aika valtavan paljon. Ihan syystä juu, tavallaan ainakin, ja valittaminen vähän kaikesta on harmi kyllä ominaista mulle, mutta paljon on samalla jäänyt kertomatta. Useimmat vanhemmat varmaan tajuavatkin, että vaikka vauva- ja taaperoarjen rankkuuden tuo ilmi jokaisessa pää- ja sivulauseessa, niin valituksen lomassa päivään mahtuu paljon ilon- ja onnenhetkiä. Sanottakoon sekin silti välillä ihan ääneen.

Nimittäin pahoinvoinnin ja lyijynraskaan väsymyksenkään keskellä ei mennyt yhtä ainoaa päivää ilman, että olisin useaan otteeseen katsonut Aikavarasta...

...kiitollisena: se on perusterve, tosi reipas ja kehittyy juuri niin kuin toivoa saattaa.

...ilahtuneena: että se onkin persoonallinen!

...hymyillen: onpas se hauska!

...ylpeänä: on se kyllä niin kaunis ja komea lapsi, ei ihme että kaupassa tädit puhkeavat hymyyn.

...liikuttuneena: miten se voikin olla noin suloinen!

...onnellisena: se on meidän lapsi!

 

Ja sitten käy välillä näinkin:

Minä: ”Aikavaras, sä olet ihana! Miten Aikavaras sanoo ihana?”

Aikavaras: ”Äiti.”