Viiva se on haaleakin viiva

Takauma syyskuun puolivälistä:

Maanantaina, päivä Aikavarkaan yksivuotissyntymäpäivän jälkeen, olin varma että olen raskaana. Ei me sitä varsinaisesti yritetty, mutta eipä yritetty estääkään. Kanan paistaminen ellotti lievästi, eikä ollut yhtään sellainen olo että menkat alkaisi, vaikka tiesin että niiden pitäisi alkaa pian. Sen sijaan oli vähän jotenkin epämääräisesti toisenlainen olo.

Malttamattomana tein raskaustestin heti tiistaina. Negatiivinen. Mitä? Olin hämmästynyt, ehkä lievästi pettynyt. Ehkä myös hitusen helpottunut, myönnettäköön.

Keskiviikkona varmuus palasi. Mä olen raskaana. Mä tiedän sen.

Perjantaiaamuna tein taas raskaustestin. Siihen tuli vahva kontrolliviiva ja haalea testiviiva. Tummempi kuitenkin kuin sellainen kuuluisa, palstoilla pohdittu haamuviiva.

Viivahan se siinä. Ja leivänmurunen.

”Eeeen mä välttämättä ihan oikeasti ole raskaana. Ihan vähän vain. Silleen osittain.” Näin mä ensihymyn jälkeen uskottelin, koska panikoiduin hyvin nopeatahtisesti. Mitä tästäkin tulisi? Ei musta ole suurperheen äidiksi! (Ja 2 lasta on suurperhe, jos keskiarvo on edelleen 1,8… tosin tuorein KaksPlus-lehti väitti että kolme on uusi kaksi, mutta silti: suurperhe!)

Mies nukkui vielä, istuin sohvalla Aikavaras sylissä velmuillen ja mietin: voi apua. Voi mitä me ollaan tehty. Kävin tarkistamassa vielä kerran, oliko siinä raskaustestissä ihan oikeasti ihan oikea viiva. Kyllä oli. Sillä aikaa kun syynäilin sitä viivaa, Aikavaras kiipesi sohvalle ja putosi naamalleen sen taakse. Tämä episodi todisti mulle, että musta ei ehkä kenties kerta kaikkiaan riitä kahden äidiksi: jo nyt huomion jakaminen aiheutti katastrofeja!

Sunnuntaina tein uuden testin. Viiva oli tummempi.

Tiistaina tein taas testin. Ja toisenkin. Viivat olivat jo hyvin vahvoja. Ajattelin, että nyt pitää kyllä lopettaa tää testaaminen. Seitsemän (7) testiä per raskaus on ihan riittävästi. Ja kun lopetin testaamisen, myönsin itselleni, että joo, kai mä sitten olen raskaana. Kun kerran ne kaikki seitsemän testiä on olleet positiivisia.  

Hmm. Mitä jos uskoisit jo? Ja odota puolitoista viikkoa niin pääsetkin jo yrjöämään.

Aikavarkaan odotus alkoi aikoinaan aika erilaisissa tunnelmissa: Viidentoista kuukauden ajan mun elämää määritti lapsettomuuden pelko, munasarjahäiriöiden itkeminen, muutama heikkotehoinen hormonikuuri, raskaaksi tulleiden kavereiden ja sukulaisten kadehtiminen, ahdistus siitä pilaanko Miehen elämän jos en onnistu antamaan hänelle lapsia. Kun sitten tammikuussa 2012 raskaustestiin piirtyi ensimmäistä kertaa kaksi viivaa, jalat menivät alta (paitsi että istuin vessanpytyllä) ja itkin ilosta.

Aikavaras tehtiin siis ihan tekemällä, kun taas tämä Unirosvo sai alkunsa lähinnä niin, että notulkoonjosontullakseenHUPSISTA.

Ei tähän raskauteen ole tällä kierroksella muutenkaan ehtinyt keskittyä yhtä paljon, niin hyvässä kuin pahassakaan. Mitä nyt olen odotellut pahoinvoinnin väistymistä, ollut tolkuttoman väsynyt ja kiukkuinen, ja siitä huolimatta viikkojen varrella kiintynyt ajatukseen uudesta perheenjäsenestä. Ja nyt kun eka kolmannes on takana, niin: tervetuloa seuraavat kaksi kolmannesta! Odotan teitä jo.