Kevät etenee mutta ei se toukokuu koita koskaan, eihän?

Viikot vierivät ja tiedän, että kevät kuluu nopeammin kuin uskoisinkaan. Tekemistä on paljon – pitäisi järjestellä asuntoa uudestaan, tyhjentää kaapeista turhaa tavaraa, vieroittaa Aikavaras tutista… ai niin ja siirtää Aikavaras nukkumaan pinnasängystä lastensänkyyn.

Lastensänkyyn siirtyminen lienee ihan oma projektinsa tuon riekkujan kanssa. Pitää ensin kuitenkin hankkia portti Aikavarkaan huoneen ovensuuhun, koska en millään ilveellä pysty uskomaan, että yöllä herätessään napero tyytyisi huutelemaan sängystä käsin tai kipittämään ennakoitavasti Äidin sängyn viereen. Viime viikkoina öisinkin, kun painajaisista ja uusien sanojen oppimisesta levoton yöitkijä on pyristellyt vapaaksi Äidin sylistä kello puoli kolmelta, on nimittäin ilmennyt kovaa halua juosta inni!!! eli ”sinne” eli ensin olohuoneen sohvalle istumaan, sitten kurkkimaan ikkunasta takapihalle, sitten kaivelemaan kirjoja esille… Ilman porttia en saa taatusti nukuttua itse silmällistäkään, kun pelkään herääväni jossain vaiheessa yötä huomaamaan, että pakastimen ovi on ollut auki ties miten kauan, hella on päällä ja Aikavaras istuu tiskikoneessa likaisia haarukoita nuolemassa.

Jotenkin kaikki lykkääntyy. En tahdo tarttua toimeen: jos en tunnusta ajan kulumista, ei se kulu niin nopeasti. Eeeeei tässä vielä mitään kiirettä ole. (Vaikka ihan kohta onkin.) Vasta 29 viikkoa täynnä... ja toukokuuhun on to-del-la pitkä matka vielä!

Miksi näin? Vaikka raskaana oleminen on useimpina hetkinä kaikkea muuta kuin autuutta, niin ajatus/tunnettu fakta, että raskaus myös päättyy ennemmin tai myöhemmin, on alkanut kauhistuttaa. Synnytyspelko on nostanut ruman päänsä.

Lapsettomana kammosin ajatusta synnytyksestä. Hyi ja hui! Kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, asia muuttui kertaheitolla: tuntui äkkiä luonnolliselta, että kyllähän se kaivattu vauva tulee sieltä poiskin. En enää pelännyt. Luin synnytyksestä ja kuuntelin kaikki kauhujututkin, jotta osasin varautua edessä olevaan koitokseen. Loppuraskaudessa synnytys alkoi jännittää, mutta ihan sillä lailla terveesti. Jännitys oli enemmänkin uteliaisuutta.

No sitten Aikavaras syntyi.

Ja nyt pelottaa pirusti. Taas kammottaa koko ajatus synnytyksestä: kipu, tilanteen hallitsemattomuus, jälkikipeys. Aikavarkaan synnytyksessä jäi häiritsemään, etten vastoin aikomuksia osannut suhtautua supistuskipuihin millään muotoa rakentavasti. En kyennyt ajattelemaan, että jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs ja blaablaablaa. En pystynyt rentoutumaan. Ja koska supistukset kovenivat yötä vasten ja Aikavaras syntyi vasta seuraavana iltapäivänä, ponnistuspuristusta edeltävä yö jäi täysin unetta, enkä seuraavina osannut nukkua vauvojen itkun ja kätilöiden äänien täyttämässä sairaalaympäristössä ollenkaan. Olin synnytyksen jälkeiset ajat ihan tööt ja itkin kilpaa Aikavarkaan kanssa. Koko homma alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen tuntui siis rääkiltä, jota en haluaisi sittenkään kokea just kohta uudestaan. Iik. Vaikka myöhäistähän se nyt on itkeä että miten tuli syyskuun alussa mokattua. 

Ja lisäksi: Aikavarkaan synnytys meni kivusta ja rääkistä huolimatta hyvin. Todella hyvin. Kukaan ei vammautunut pysyvästi, saksia käyteltiin vain napanuoraan (ei muuten ole uupumukselta hajuakaan kuka sen leikkasi, Mieskö?), imukuppiakaan ei vilautettu saati huudeltu sektiosta, ketään ei jouduttu lääkitsemään, tikit paranivat kohtuullisessa ajassa, maito nousi neljäntenä päivänä. Epäonnen arpa osuu kuitenkin aina jonkun kohdalle, ja mitä jos tällä kertaa on meidän vuoro kun kerran meitä jo siunattiin sillä onnekkaammalla arvalla?

Varmaan jollekin pelonhallinta- tai rentoutusharjoituskurssille osallistuminen olisi fiksua. Mutta äh, mun mielikuvissa siellä istuu risti-istunnassa lattialla liitoskivuton liuta äitejä, jotka tuntevat toisensa jo äitiysjoogaryhmästä ja kyselevät toisiltaan, kuka muu aikoo kokeilla synnytyslaulua kivunlievityksenä, ja ainakin puolella on Laosista hankitut haaremihousut ja kaikilla bolakoru ja jokainen on jo opetellut kuusitoista eri kantoliinasidontaa. 

Vaikka todellisuudessa varmaan kukaan muukaan ei pysty enää istumaan mukavasti lattialla. Ja ehkä mullekin vielä mahtuisivat ne Thaimaasta hankitut haaremihousut. Ja ainakin kaikkia muitakin pelottaa. Miksi ne muuten siellä hengaisivat?