Tässä
rivitaloneliössä Äitiin on viime aikoina kohdistunut vakavanlaatuinen
inflaatio. Arvon aleneminen näkyy esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
- Kun
läsnä on joku muu, Aikavaras roudaa kirjan, vaipan, lelut, paidan ja lähinnä
ihan kaiken sille jollekin muulle. Että sinä teet, ei tuo sama vanha tylsä Äiti. Jos Äiti kehtaa
yrittää, Aikavaras heittäytyy selälleen lattialle huutamaan, potkimaan ja
hakkaamaan parkettia takaraivollaan. Ei
ei ei! En mä näin halunnut!
- Jos Isi
on kotona, Aikavaras kieltäytyy Äidin tarjoamasta ksylitolipastillista
ruokailun jälkeen, huutaa paikalle Isiä ja osoittelee, että tahtoo ottaa pastillin
mieluummin Isiltä. (Tosin tässäkin kohtaa puhkeaa helposti itkupotkuraivari,
jos Isi antaa pastillin väärällä tavalla tai unohtaa sanoa ole
hyvä.)
- Viime viikolla ystävä kävi kylässä pitkästä aikaa. Kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikkapa peitenimellä Hanna, Aikavarkaan suusta kuultuna Annnna. Tapaaminen oli ensimmäinen laatuaan marraskuun jälkeen, valitettavasti – mutta onneksi vihdoin treffit Hannan ja puolivuotiaan pikkutyttärensä kanssa onnistuivat. Myös Aikavaras oli onnessaan. Ja ulkoillessa Aikavaras tahtoi pitää Hannan kädestä kiinni. Ennen syömistä Hannan piti pestä hänen kätensä (kun mä yritin, kaveri rimpuili ja perääntyi ja ojensi käsiään Hannaa kohti: ”Ei, Annnna!” ”Tahdotko että Hanna pesee sun kädet?” Ponnekasta nyökkäilyä ja Hannan syliin kiipeämistä. "Annnna!"). Syödessä Hannan piti pitää apulusikkaa. Hannan piti tarjota pastilli. Ja voi niitä leveitä hurmurihymyjä, joita ystävä sai osakseen!
Vissiin
ihan terve kehitysvaihe, ja osittain suoraan sanoen ihan tervetullutkin. Tässä paisuvassa tilassa olisi
fyysisesti raskasta, jos edelleen pelkästään Äiti kelpaisi tekemään kaiken.
(Tosin Mummilassa kyläillessä nimenomaan Äidin kuului taasen nostaa pikkuherra
retkisänkyyn päiväunille – ja Mummin sieltä pois. Illalla Isin kuuluu pestä
hampaat, mutta Äidin pukea unipuku. Se on tarkkaa se. Onko tämä nyt liiallista
lapsen oikkuihin myöntymistä? Jos pienet, helposti
toteutettavat ja itsessään täysin harmittomat asiat säilyttävät koti- ja
mielenrauhan ja aikuiset välttyvät kuulemasta kyynelmerta kasvattavaa
palosireeniä, sanoisin että ei ole.)
Kesäkauden
äitivaiheen vihoviimeisetkin jälkimainingit tuntuvat siis tyyntyneen. Tällä
hetkellä aallokkoa nostattaa hetkittäin ihan rehellinen uhmis ja välillä pienen
ihmisen vahvojen visioiden mureneminen. Esimerkiksi jos leegopalikka ei
näytäkään hyvältä juuri siinä, mihin Aikavaras sen pitkän harkinnan jälkeen
sijoitti. Tai jos suoraan sängystä noussut Äiti ei lauantaiaamuna vartin yli
seitsemän jääkään Aikavarkaan matolle leikkimään (vaikka kaveri miten näyttäisi oikean istumapaikan sormella) vaan kehtaa ilmoittaa, että nyt pitäisi kuule
ensin käydä vessassa ja keittää kahvia. Tai jos Aikavaras on visioinut, että
Äiti istuu lukemaan jalat suorina, ja sitten Äiti istuukin niin että toinen
jalka on koukussa. Tai jos keskellä yötä herätessä Äiti ei suosittelekaan sohvalla lukemista vaan takaisin nukkumaan menemistä. Mitä siinä muutakaan voi kuin itkeä ja raivota niin että
tärykalvot räjähtää.
Onhan se
toisaalta hyvä, että lapsi osaa jo ilmaista mitä
se on mitä hän haluaa (eikä enää vain, että ei halua just tätä mitä tarjotaan). Välillä tahtomiset ja ei-tahtomiset ja kohtaukset jotka tuntuvat puhkeavan ihan tyhjästä menevät silti aika lailla yli ymmärryksen, ja
myönnettäköön että huonoimpina, väsyneimpinä ja särkyisimpinä päivinä omat hermot natisevat
uhkaavasti merkiksi, että enempää venymistä ei välttämättä tapahdu juuri nyt.
Kun
mulla on harvasta asiasta kovin vahvaa mielipidettä, niin kohdistan tässä pienen ihmisen mahdottomien ja mahdollisten tahtomisten ja visiointien kanssa painiskellessa syyttävän katseeni Miehen geenien suuntaan.
Toisaalta jos Aikavarkaan pinna väliin katkeaa aika vähästä, niin ehkä mun silloin kannattaa vilkaista peiliin ja vetää henkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti