Talutushihnassa

Faktoja: Aikavaras ei viihdy rattaissa vaan tahtoo kävellä itse. Sinne minne itse tahtoo. Minä en tästä lähiviikkoina ja -kuukausina ketterämmäksi muutu. Kumartelu sattuu, nostelu sattuu, ja sydän hakkaa kurkussa kun rämäpäinen pikkulapsi ryntää kohti autotietä. Käsi kädessä kävely on hankalaa; minä sivukenossa, Aikavaras käsi epämukavasti ylhäällä, kintaat liukuvat ja heti kun jossain näkyy kivi, auto, lintu, koira tai setä, pieni käsi sujahtaa pois äidin otteesta ja taas juostaan. Toinen raivoaa kun ei saa mennä ja olla, toinen panikoi ja tuskailee supistelevine vatsoineen ja liitoskipuineen ja autonallejäämispelkoineen. 

Ulkoilusta on viime viikkoina tullut mulle peikko, joka pistää mielen mustaksi jo pari tuntia etukäteen, vaikka kevätaurinko miten valaisisi maiseman.

Taitaa olla valjaspakko nyt.

Mielipiteitä valjastetusta taaperosta löytyy suuntaan jos toiseenkin. Tällä hetkellä en kuitenkaan välitä, katsooko joku mun hoitaneen kasvatustehtäväni ala-arvoisesti, kun en ole saanut opetettua vilkasta puolitoistavuotiasta kävelemään kauniisti vieressä ja vieläpä samaan suuntaan. Me ei asuta maaseudun rauhassa, vaan minne tahansa ulko-ovelta lähdetään, risteyksiä piisaa ja autoja ajaa jossain ihan vieressä, etenkin iltapäiväulkoilun aikaan kun omakoti- ja rivitaloalueen asukkaat palaavat töistä kotiin. (Onhan tuossa metsä polkuineenkin, mutta ei se kiinnosta pientä – siellä kun ei niitä ihania autoja ja tätejä ja setiä ja busseja näe.) Tärkeintä on turvallisuus. Ja hienoahan se on, että lapsi tahtoo ja jaksaa kävellä itse jo pienenä. Turhaa – ja vaikeaa! – sellaista tapausta on kahlita ulkoilu toisensa perään rattaisiin pönöttämään siinä vaiheessa, kun hiekkalaatikko, kiikkulauta ja muut leikkipaikan antimet lakkaavat inspiroimasta (eli vartin jälkeen) ja lapsi huutaa "inni" eli sinne ja onkin jo ottanut jalat alleen.  Leikkipaikan ulkopuolisen maailman kutsu on äänekäs.  

Leikkipaikalla valjaat eivät menoa haittaa.

Tarkemmin ajatellen valjaat myös lisäävät lapsen vapautta – ei ole kädestäpitämispakkoa, ja lapsi saa kyykistyä poimimaan aarteita mukaan matkan varrelta – ja toimivat opetusvälineenä – kun metriä kauemmas väärään suuntaan ei kerta kaikkiaan pääse.

Kuvittelisin, että ohi vilahtavat autoilijat ja pyöräilijätkin katselevat mieluummin valjaissa kulkevaa taaperoa kuin isomahaisen äidin otteesta vapaaksi rimpuilevaa holtitonta juoksentelijaa.  

Kesäksi voisi hankkia turvarepun, jotta näiden hätäkäyttöön päätyneiden valjaiden terävät reunat eivät hankaa kevyen vaatetuksen läpi. Kuulemma lapsi myös pukeutuu apinaan tai leppäkerttuun enemmän mielellään kuin naamioimattomiin valjaisiin.

Valjaita on ehditty kokeilla nyt kerran. Lapsen mielestä kokeilu ei ollut menestys; Aikavarkaalta taitaa vaatia totuttelemista sopeutua siihen, että meno pysähtyy kun menee liikaa. Mun kannaltani sen sijaan kokeilu oli vapauttava: oli ihanaa voida hengittää rauhassa, kävellä selkä suorassa ja unohtaa jatkuva paniikkivalmius, se että kesken minkä tahansa askeleen pitäisi sännätä perään ja kaivaa lapsi ojanpohjalta selkä vääränä, ja ehdinkö laittaa rattaisiin jarrun päälle etteivät ne jatka yksin matkaansa keskelle autotietä? 

Ilmat olisivat kauniit vielä tänään ja huomenna, mutta harmittavasti kova nuha ja yskä veti Aikavarkaan tavanomaista köhää tehokkaammin toipilaaksi. Limainen rohina, vinkuva hengitys ja se että riehumisen sijaan Aikavaras valitsikin sohvalla makoilun säikäytti mut eilen aamupäivällä toden teolla ja vei meidät heti seuraavalla bussilla Mehiläiseen ja sieltä apteekkiin hankkimaan infektioastmalääkitystä. (Tähän lisäisin hymynaaman vastakohdan, jos ilmemerkkejä harrastaisin blogiteksteissä.) 

Ja sitten mennään! Kuului rekan ääni! "Auto, ekka, ajaa ajaa ajaaaa! Inni!"

 

Mutta valjaskoulutus jatkukoon, kunhan pikku potilas riittävästi toipuu!